Anna Ahmatova * Valkoinen talo

Huurtunut aurinko. Paraatissa
sotilaat marssivat, marssivat.
On hilpeä tammikuun keskipäivä,
ja huoleni ovat vähäiset.

Täällä muistan jokaisen oksankin
ja jokaisen ääriviivan.
Vadelmanpunaista valoa pisaroi
kuuran valkeaan verkkoon.

Täällä seisoi melkein vitivalkoinen talo,
talossa lasinen veranta.
Kuinka monesti eloton käteni
tarttuikaan kellonrenkaaseen.

Kuinka monta kertaa… Soittakaa, sotilaat,
minä etsin valkoisen taloni.
Tunnen sen viistosta katosta,
ikivihreästä muratista.

Mutta joku on siirtänyt taloni pois,
vienyt sen vieraisiin kaupunkeihin,
tai pyyhkinyt muistista ainaiseksi
sinne johtavan polunkin…

Säkkipillien ääni vaimenee,
lumi lentää kirsikankukkina…
Kukaan, kukaan ei täällä tiedä,
että valkoinen talo on kadonnut.

Морозное солнце. С парада
Идут и идут войска.
Я полдню январскому рада,
И тревога моя легка.

Здесь помню каждую ветку
И каждый силуэт.
Сквозь инея белую сетку
Малиновый каплет свет.

Здесь дом был почти что белый,
Стеклянное крыльцо.
Столько раз рукой помертвелой
Я держала звонок-кольцо.

Столько раз… Играйте, солдаты,
А я мой дом отыщу,
Узнаю по крыше покатой,
По вечному плющу.

Но кто его отодвинул,
В чуткие унес города
Или из памяти вынул
Навсегда дорогу туда…

Волынки вдали замирают,
Снег летит, как вишневый цвет…
И, видно, никто не знает,
Что белого дома нет.