История рассказывает о обаятельном и успешном «канадце» Гордоне Лонсдейле, который на самом деле оказывается советским разведчиком, действующим в Великобритании в разгар холодной войны. Под прикрытием бизнеса и светской жизни он выстраивает сеть агентов, добывающих секретные данные о британском флоте и передающих их в Москву. В итоге контрразведка раскрывает операцию, участники арестовываются, но самого Лонсдейла позже обменивают как ценного шпиона.
Mitä miellyttävin mies
Kaikki pitivät Gordon Lonsdalesta – komealla kanadalaisena näytti olevan ystäviä joka puolella Lontoota.
1950-luvun lopulla hänen kasvonsa olivat tutut pääkaupungin parhailla klubeilla ja hienoimmissa ravintoloissa, ja hänen uusija kallis Amerikasta hankittu valkoinen autonsa oli sävähdyttävä näky maassa, joka oli vasta toipumassa toisen maailmansodan koettelemuksista. Hän asui Regent’s Parkin laidalla kauniissa kerrostalossa, jota sanottiin Valkoiseksi taloksi. Hän jäljesti kotonaan ylellisiä juhlia, ja hänellä riitti tyttöystäviä, jotka ihastuivat hänen tummaan, komeaan ulkomuotoonsa.
Playboy-ulkokuorensa takana Lonsdale oli kuitenkin uuttera liikemies. Hänellä oli yritys, joka vuokrasi levy- ja virvoitusjuoma-automaatteja sekä autojen turvallisuuslaitteita. Työnsä vuoksi hän joutui matkustelemaan ympäri maata. Playboy-liikemiehessä oli kuitenkin vielä kolmaskin puoli, joka olisi ällistyttänyt jokaista tyttöystävää, liiketuttavaa ja ravintoloitsijaa, joka oh kuvitellut tuntevansa hänet hyvin. Hänen oikea nimensä oh Konon Trofimovits Molody, ja hän oli neuvostoliittolainen vakooja.
Molodylla oli ollut varsin erikoislaatuinen elämä. Hän syntyi Venäjällä vuonna 1922, mutta hänet lähetettiin tätinsä luo Kaliforniaan jo seitsemänvuotiaana. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän puhui englantia ilman pienintäkään vierasta korostusta. Vuonna 1938 hän palasi Neuvostoliittoon, liittyi kommunistiseen nuorisoliittoon ja taisteli sankarillisesti toisessa maailmansodassa. Sodan päätyttyä Molody värvättiin Neuvostoliiton salaisen palvelun KGB:n palvelukseen. Hänen uskonsa kommunistiseen aatteeseen oli hoņu-maton ja hänellä oh loistava kielipää – kaksi ihanteellisen vakoojan tärkeää ominaisuutta.
Kolmekymmentäkaksivuotiaana hän oli ylennyt everstiluutnantiksi ja saanut useita erilaisia kansainvälisiä toimeksiantoja. Vuonna 1954, kun kylmän sodan vihollisuudet Neuvostoliiton ja sen läntisten vastustajien Yhdysvaltain ja Britannian välillä alkoivat olla huipussaan, hän sai erittäin tärkeän tehtävän.
Toisen maailmansodan jälkeen oh kehitetty aivan uudenlainen sodankäynnin muoto: ydinohjuksia kuljettavat sukellusveneet. Niitä vaani näkymättömissä maapallon merten pinnan alla. Niitä ei kyetty jäljittämään eikä tuhoamaan, mutta ne kykenivät tarvittaessa kohdistamaan tuhoisan ydiniskun vihollismaihin. Molody oli tarkoitus lähettää väärän henkilöllisyyden turvin Britanniaan hankkimaan kuninkaallisen laivaston ydinsukellusveneistä niin paljon tietoja kuin suinkin oh mahdollista. Nämä sukellusveneet olivat maailman kehittyneimpiä. Onnistuakseen tehtävässään Molody joutuisi solmimaan yhteyksiä muihin maassa toimiviin neuvostovakoojiin ja hankkimaan avustajikseen Britannian valtion tai armeijan palveluksessa toimivia henkilöitä, jotka olisivat valmiita myymään hänelle salaisia tietoja.
Tällainen toimeksianto edellytti agentilta varsin paljon. Molody oh nyt kolmekymmentäkolmevuo-tias. Hän joutuisi jättämään Neuvostoliittoon kaiken mitä hänellä oli ja muuttamaan muukalaisena vieraaseen maahan. Hän sai uudet, väärennetyt henkilölli-syys-ja kansallisuuspaperit nimellä Gordon Lonsdale. Tämän niminen kanadalainen oli oikeastikin ollut olemassa, mutta hän oli kadonnut jäljettömiin Suomessa – mahdollisesti hänet oli murhattu – ja hänen hieman muutellut henkilöllisyyspaperinsa ja elämäntarinansa olivat nyt Molodyn käytettävissä. Vuonna 1954 Molody lähetettiin Kanadaan. Eleltyään siellä vuoden päivät Lonsdalen nimellä hän saapui Britanniaan maaliskuussa 1955. Hänen uuden henkilöllisyytensä tuli olla äärimmäisen vakuuttava.
***
Gordon Lonsdalella oli Lontoon läntisessä esikaupungissa Ruislipissa kaksi erittäin hyvää ystävää — Peter ja Helen Kroger.
Tämä hiljaiseloa viettävä viisikymppinen amerikkalaispariskunta ansaitsi elantonsa vanhojen kirjojen kauppiaina. Kerran heidän naapurinsa kutsuivat heidät päivälliskutsuille. Kun Helen saapui juhliin pitkässä mustassa puvussa, talon emäntä huudahti: ’’Mutta Helen, sinähän näytät ihan venäläiseltä vakoojalta!” Ellei emäntä olisi nauranut niin makeasti pikku vitsilleen, hän olisi saattanut huomata, kuinka Krogerit vilkaisivat kauhistuneina toisiinsa. Helen Kroger nimittäin todellakin oli venäläinen vakooja, ja niin oli hänen miehensäkin. Heidän talonsa osoitteessa Cranley Drive 45 oli merkittävä uhka Britannian valtion turvallisuudelle.
Heidän keittiönsä lattian aha oh onkalo, johon oli kätketty korkeataajuuksinen radiolähetin ja huippunopea nauhuri, joiden avulla pystyttiin lähettämään koodisanomia yli 240 sanan minuuttivauhdilla. Talon ullakkoa kiersi 23 metrin mittainen kätketty antenni. Olohuoneessa oli tehokas radiovastaanotin, jolla pystyi vastaanottamaan lähetyksiä mistä päin maailmaa tahansa. Radion vieressä oli kirjoituskone, nauhuri ja kuulokkeet. Kylpyhuoneen pystyi käden käänteessä muuttamaan pimiöksi, jossa pystyi tekemään ja katsomaan mikrokuvia – menetelmä, jolla suuriakin valokuvia pystyy pienentämään nuppineulanpäätä pienemmiksi pisteiksi.
Talo oh täynnä yllätyksiä. Olohuoneessa olevan Raamatun välissä oli valoherkkää sellofaania mikro-kuvien tekemistä varten. Makuuhuoneesta löytyi mikroskooppi, jolla kuvia saattoi katsoa. Pieneen ret-kipulloon oh kätketty rullakaupalla mikrofilmiä. Kylpyhuoneessa oh puuterirasia, jonka auki ruuvaamalla sai esiin pientä teleskooppia muistuttavan mikroku-vien katselulaitteen. Pöydällä olevassa savukkeensytyttimessä oh salalokero täynnä salakirjoituksella laadittuja viestejä.
Krogereiden elämäntarina oli aivan yhtä ihmeellinen kuin Molodynkin. Peter Kroger oh oikealta nimeltään Morris Cohen, ja hän oli syntynyt New Yorkissa venäjänjuutalaiseen perheeseen. Hän tutustui Heleniin Illinoisin yliopistossa, ja he menivät naimisiin. Helen oli alkuperäiseltä nimeltään Leona Petka. Molemmat olivat 1930-luvulla kääntyneet kommunismin kannattajiksi, ja Peter oli matkustanut Espanjaan osallistuakseen fasistien vastaiseen sisällissotaan. Sodan jälkeen hän oli palannut Yhdysvaltoihin ja työskennellyt useissa neuvostoliittolaisissa kaupallisissa järjestöissä ennen kuin oli liittynyt Yhdysvaltain armeijaan ja palvellut toisessa maailmansodassa.
Sodan päätyttyä pariskunta alkoi vakoilla Neuvostoliiton laskuun ja auttoi välittämään amerikkalaisten atomisalaisuuksia venäläisille. He pakenivat Yhdysvalloista vuonna 1950, koska pelkäsivät jäävänsä kiinni, ja pulpahtivat esiin Britanniassa vuonna 1954. Nyt he käyttivät nimeä Kroger. Henkilöllisyytensä he olivat saaneet uusiseelantilaiselta pariskunnalta, joka oli kuollut joitakin vuosia aikaisemmin.
***
Lonsdale oli usein nähty vieras Cranley Driven talossa — hän kävi kylässä vähintään yhtenä lauantaina kuukaudessa. Mutta ei tietenkään vain ruokavieraana. Krogerit olivat Lonsdalen yhdysside Neuvostoliittoon. Hiljaisesta esikaupunkitalosta hänen vakoojan-työnsä tulokset lähetettiin KGB:lle Moskovaan.
Lonsdalen paras yhteyshenkilö Britanniassa oli muuan virkamies, joka työskenteli kuninkaallisen laivaston palveluksessa Portlandissa Dorsetissa. Siellä sijaitsi huippusalainen vedenalaisten aseiden yksikkö. Miehen nimi oli Harry Houghton. Hänellä oli oikeus käsitellä erilaisia salaisiksi luokiteltuja asiapapereita, ja mikä parasta Lonsdalen kannalta, hänellä oli itselläänkin hämärä menneisyys. Hän oli vuonna 1951 ollut töissä Britannian suurlähetystössä Varsovassa. Siellä hän oh saattanut itsensä hankaluuksiin pitämällä rakastajatarta ja käymällä mustan pörssin kauppaa. Hän sai ankaran varoituksen ja hänet lähetettiin takaisin kotimaahan. Arveluttavasta menneisyydestään huolimatta hän oli kuitenkin saanut paikan Portlandista.
Britannian viranomaiset eivät olleet ainoita, jotka olivat pitäneet Harry Houghtonia silmällä Varsovassa. Puolan salainen palvelu oli myös seurannut hänen puuhiaan. Puolalaiset välittivät KGB:lle tiedon siitä, että mies saattaisi olla lahjottavissa. KGB:ltä tieto tuli Lonsdalelle, joka ei haaskannut aikaa vaan hankkiutui tuttavuussuhteeseen Houghtonin kanssa.
Houghtonille Lonsdale kertoi olevansa everstiluutnantti Alex Johnson Yhdysvaltain suurlähetystöstä. Heti ensimmäisen rupatteluhetken aikana hän käsitti, että Houghton olisi juuri sopiva mies hänen tarkoituksiinsa. Houghton oli valmis tekemään rahasta melkein mitä tahansa. Hänet olisi helppo houkutella maanpetturiksi. Lonsdale kertoi, että amerikkalaiset tarvitsivat eräitä tietoja. Vaitiolovelvollisuus — jokainen armeijan palveluksessa oleva joutui vannomaan vaitiolovalan — ei sinänsä ollut mikään ongelma, koska Britannia ja Yhdysvallat olivat loppujen lopuksi samalla puolella.
Kun Lonsdale otti puheeksi rahan, Houghtonin silmät kirkastuivat ja hän keksi itse oivallisen suunnitelman, jonka avulla asiakirjoja voisi salakuljettaa pois Portlandista. Houghtonilla oli tukikohdassa tyttöystävä, keski-ikäinen nainen nimeltä Ethel ’’Bunty” Gee. Bunty oli kanslisti, ja hänellä oli korkea turvallisuus-luokitus — toisin sanoen oikeus käsitellä kaikkein sa-laisimpiakin asiapapereita. Vaikka rakennukseen tuleville ja sieltä poistuville miespuolisille työntekijöille tehtiin pistokokeen luonteisia ruumiintarkastuksia salaisten asiakirjojen poiskuljettamisen ehkäisemiseksi, eivät tarkastukset koskeneet naispuolisia työntekijöitä. Tämä merkillinen laiminlyönti teki Buntysta loistavan rikoskumppanin.
Tuota pikaa Portlandista alkoikin virrata monenlaisia asiakirjoja, niin laivaston telakoiden pohjapiirroksia kuin laivanrakennussuunnitelmien yksityiskohtiakin. Asiakirjojen sisältö joko saneltiin nauhurille ja lähetettiin sitten tiiviiksi pakattuina radiosykäyksinä tai valokuvattiin salakuljetettavaksi Moskovaan mikrofilmeinä. Bunty palautti asiakirjat paikoilleen aina ennen kuin kukaan ehti huomata niiden kadonneen. Suunnitelma toimi kuin rasvattu. Lonsdale ja Krogerit pystyivät onkimaan salaisuuksia Houghtonilta ja Geeltä sekä muilta yhteyshenkilöiltään sotilas- ja tiedustelu-piireissä kuuden vuoden ajan.
***
Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan. Vaikka Houghton olikin Lonsdalen paras tietolähde, hän oli samalla luultavasti epäluotettavin henkilö, jonka kanssa neuvostovakooja joutui työssään tekemisiin.
Britannian vastavakoiluorganisaation MI5:n rutiinitarkastuksissa paljastui, että Portlandissa työskentelevä laivaston virkailija eli reippaasti yli varojensa. Vuonna 1960 hänen palkkansa oli vain 714 puntaa, mikä ei ollut paljon. Siitä huolimatta hän oli vastikään ostanut uuden hienon auton, maksanut 10 000 punnan käsirahan uudesta talostaan ja kuluttanut 20 puntaa kuukaudessa pelkkiin alkoholijuomiin. Mistä kaikki nämä rahat olivat peräisin? MI5 päätti ottaa asiasta selvää. Houghtonin pankkitilin tarkastaminen ei kuitenkaan paljastanut mitään. Lonsdale maksoi Houghtonille käteisellä, jotta tämän varallisuutta ei pystyttäisi jäljittämään häneen saakka.
Heinäkuussa 1960 muuan MI5:n agentti alkoi varjostaa Houghtonia ja Geetä. Hän seurasi heitä heidän matkallaan Lontoossa ja kävi heidän kanssaan samassa teatteriesityksessä Waterloon Old Vicissä. Hän näki heidän tapaavan Gordon Lonsdalen, joka antoi heille kirjekuoren ja sai heiltä jotakin tavaraa ostoskassissa. Sen jälkeen Houghton ja Gee poistuivat merkillisiä kiertoteitä ja palasivat autolleen. Toiminta vaikutti varsin epäilyttävältä.
Kuukautta myöhemmin Houghton lähti jälleen Lontooseen. Hän tapasi Lonsdalen Old Vicissä, minkä jälkeen he menivät läheiseen kahvilaan. Vastavakoilun mies istahti viereiseen pöytään ja höristi korviaan kuullakseen, mitä he puhuivat.
’’Joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina”, Lonsdale sanoi, ”ja aivan erityisesti loka- ja marraskuun ensimmäisenä lauantaina.”
Jotain oli selvästikin suunnitteilla.
Miehet poistuivat kahvilasta, ja MI5:n mies seurasi heitä vähän matkan päästä. Hetken kuluttua molemmat miehet sulloutuivat yhtä aikaa puhelinkioskiin, mutta sen sijaan että he olisivat ryhtyneet soittamaan puhelimella, Houghton antoikin Lonsdalelle sanomalehteen käärityn asiapaperinipun. Sitten he poistuivat eri suuntiin. Houghton katosi väkijoukkoon, mutta MI5:n mies lähti seuraamaan Lonsdalea, joka nousi autoon ja ajoi tiehensä. Kaksi muuta vastavakoilun miestä seurasi häntä omalla autollaan ja näki hänen pysähtyvän pankin edessä. Lonsdale nousi autosta, kävi ojentamassa eräälle pankkivirkailijalle ruskean matkalaukun ja ajoi sitten matkoihinsa.
Hänen mentyään MI5:n miehet iskivät. He veivät pankinjohtajan sivummalle ja kertoivat olevansa erittäin salaisissa tehtävissä, joiden laatua he eivät voisi tarkemmin paljastaa, mutta heidän pitäisi saada vilkaista laukun sisään. Pankinjohtaja uskoi heitä, minkä jälkeen kävi ilmi, että Lonsdalen laukku sisälsi venäläisvalmisteisen kameran, suurennuslasin, kaksi filmi-rullaa ja avainnipun. Se oli hyvin erikoislaatuinen yhdistelmä tavaroita.
Sen jälkeen tutkimuksiin tuli tauko. Lonsdale matkusti kahdeksi kuukaudeksi liikematkalle Eurooppaan, mutta hänen palatessaan MI5:n miehet olivat vastassa. He varjostivat häntä, kun hän kävi hakemassa laukkunsa pankista ja nousi sitten Ruislipiin menevään esikaupunkijunaan.
Kahden seuraavan viikon aikana kuvio alkoi hahmottua MI5:n tutkijoille. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä lauantaina Houghton tapasi Lonsdalen Lontoossa. He vaihtoivat paketteja, ja samana iltana Lonsdale matkusti Ruislipiin ja saapui Krogereiden talolle noin kello 19.15. Kun tätä oli jatkunut kolme kuukautta, MI5 päätti lopulta puuttua peliin. Operaatiosta vastasi rikostarkastaja George Smith Lontoon poliisilaitoksen turvallisuusyksiköstä.
***
7. tammikuuta 1961 Harry Houghton matkusti jälleen Lontooseen. Tällä kertaa Bunty Gee oli hänen mukanaan ja kantoi suurta ostoskassia. He saapuivat Waterloon asemalle, niissä peräti 15 poliisia — George Smith heidän joukossaan – maleksi asemalaiturilla matkustajiksi ja sanomalehdenmyyjiksi naamioituneina. Juna oli 45 minuuttia aikataulustaan myöhässä. Ehkä tämä viivästys tai kylmä ilma saivat Smithin miehet varomattomiksi, sillä vain yksi heistä ehti mukaan, kun pariskunta aseman ulko-ovelle tultuaan yhtäkkiä ryntäsi suoraan bussiin.
Houghton ja Gee olivat päättäneet hetken mielijohteesta lähteä kiertoajelulle, mutta kun bussi parin tunnin kuluttua palasi Waterloon asemalle, he lähtivät tavalliseen tapaansa Old Vic -teatteriin. Siellä Smithin miehet olivat jo odottamassa. Myös Lonsdale odotti heitä teatterin luona. Kun he saapuivat, Lonsdale otti Geen tuoman kassin aivan kuin olisi herrasmiehenä tarjoutunut kantamaan sitä tämän puolesta. Se riitti Smithille, joka juoksi kolmikon luoja sanoi: ’’Poliisi! Teidät on pidätetty!”
Siinä samassa kolme siviiliautoa pysähtyi jarrut kirskuen heidän eteensä. Lonsdale työnnettiin ensimmäiseen autoon, Houghton toiseen ja Gee kolmanteen. Autot kaasuttivat matkaan, ja ennalta sovittu radioviesti pantiin kiertämään: ’’Halki, poikki ja pinoon.” Koko kolmikko oli onnistuttu pidättämään ilman että kukaan heistä oh ehtinyt mahtaakaan.
Geen laukku oli täynnä hyvin kiinnostavia tavaroita. Siellä oli neljä asiakirjakansiota Portlandista ja filmi, joka sisälsi yli 300 valokuvaa brittiläisiä ydinsukellusveneitä koskevista huippusalaisista asiakirjoista.
Poliisilaitoksella kaikki kolme saivat syytteen vakoilusta. Jokainen reagoi aivan eri tavalla.
Harry Houghton oh murtunut mies. ’’Olen ohut hemmetinmoinen ääliö!” hän sanoi.
Bunty Gee taas oh närkästynyt. ’’Minä en ole tehnyt mitään väärää”, hän väitti.
Gordon Lonsdale oli rauhallinen kuin viilipytty. ’’Koska näyttää siltä, että joudun viettämään täällä koko yön, niin voisitteko hankkia seurakseni hyvän shakinpelaajan?” hän kysyi.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin.
(Kun Lonsdale oli pidätettynä, Smith piti huolen, että vartijoiden joukossa oli aina joku ensiluokkainen shakinpelaaja. Smith ihaili Lonsdalen tyyliä ja selosti omaa joustavaa asennettaan lehdistölle näin: ’’Hänen työnsä oh hyvin vaikeaa — niin kuin on teidän ja minunkin. Hän teki sen hyvin. Kuinka sellaisesta voi ketään tuomita?”)
***
Myöhemmin samana iltapäivänä myös Peter ja Helen Kroger saivat yllätysvieraita. Smith ja hänen joukkonsa viilettivät Ruislipiin heti kun Houghton, Gee ja Lonsdale olivat turvallisesti lukkojen takana. Poliisin saapuessa Kroger it vaikuttivat hyvin tyyniltä ja rauhallisilta ja käyttäytyivät aivan kuin poliisin saapuminen heitä pidättämään olisi varmastikin jonkinlainen erehdys, mutta kunnon kansalaisina he olivat tietenkin valmiit yhteistyöhön ja uskoivat, että heidät tuota pikaa vapautettaisiin.
Juuri talosta lähdettäessä Helen Kroger kuitenkin pyysi lupaa käydä pannuhuoneessa täyttämässä lämmitysuunin koksilla, jotta talo olisi lämmin heidän palatessaan. Smith, jota ei noin vain huijattu, sanoi: ’’Totta kai, rouva Kroger, mutta jospa sitä ennen näyttäisitte minulle käsilaukkunne sisällön.”
Helen Krögerin kasvot kivettyivät. Sillä hetkellä hän ilmeisesti tajusi, että peli oli menetetty. Käsilaukussa oli koneella kirjoitettuja viestejä, lasinen levy, jolla oli kolme mikrokuvaa, ja Lonsdalen venäjäksi kirjoittama viisisivuinen kirje. Ne oli kaikki tarkoitus panna uuniin, mutta nyt ne päätyivätkin syyttäjän tärkeimmiksi todistuskappaleiksi oikeuteen.
Kun kaikki viisi Lonsdalen vakoilurenkaan jäsentä oli nyt pidätetty, poliisi alkoi tehdä kotietsintöjä jokaisen luona. Cranley Drive 45:stä löytyi tietenkin eniten raskauttavaa todistusaineistoa. Radio ja mikro-kuvauslaitteet löytyivät helposti, mutta seuraavan viikon aikana talosta, joka tutkimuksissa hajotettiin lähes kappaleiksi, paljastui koodikirjoja, lähetysaikatauluja, tuhansia Yhdysvaltain dollareita käteisenä, kaksi Uu-den-Seelannin passia Krogereiden nimillä sekä kaksi Kanadan passia. Lonsdalen asunnosta löytyi radiolähetin ja mikrokuvauslaite, ja Harry Houghtonin ja Bunty Geen asunnoista löydettiin yhtä laiha raskauttavaa aineistoa, kuten virallisia asiakirjoja, kamera ja tulitikkuaski, jonka irtopohjan alla oli kartta tapaamispaikoista Lontoossa.
Oikeudenkäynti alkoi 13. maaliskuuta 1961 ja kesti yhdeksän päivää. Lehdistössä vakoilurengas ristittiin Mikrofilmiviisikoksi. Kaikki viisi havaittiin syyllisiksi ja tuomittiin. Houghton ja Gee saivat kumpikin 15 vuotta, Krogerit 20 vuotta. Lonsdale oli selvästikin koko viisikon keskeinen vastuuhenkilö, ja hänelle tuomari oh varannut kovimman rangaistuksen.
’’Gordon Arnold Lonsdale”, tuomari sanoi, ”te olette selvästikin ammattimainen vakooja. Teidän ammattinne on vaarallinen ja siitä on varauduttava maksamaan kova hinta, kuten te epäilemättä olette tehnyt. Teidät tuomitaan vankilaan 25 vuodeksi.”
Lonsdale seisoi hymyillen syytettyjen aitiossa. Hän tiesi, ettei joutuisi lukemaan tiilenpäitä kovinkaan kauan. Hän oli sen verran arvokas agentti. Kylmän sodan aikaisessa vakoilun vastavuoroisessa maailmassa hänet vaihdettaisiin pian johonkin vangittuun englantilaiseen vakoojaan. Siitä hänen ystävänsä KGB:ssä pitäisivät kyllä huolen.
Jälkisanat
Lonsdalen luottamus palkittiin. Ei mennyt kolmeakaan vuotta, kun hänet oli vaihdettu brittivakooja Greville Wynneen. Kotimaassaan hän sai sankarin vastaanoton, ja hänelle sateli mitaleita. Hän jatkoi työtään KGB:n palveluksessa, mutta häntä ei enää voitu lähettää ulkomaille vakoojan tehtäviin, koska hän oli siihen liian tunnettu. Rasittava kaksoiselämä kuitenkin kostautui lopulta, ja hän kuoli nuorena. Hän menehtyi sydänkohtaukseen vain 48-vuotiaana Moskovan asunnossaan ollessaan hoitamassa kotipuutarhaansa.
Krogerit joutuivat odottamaan vapautustaan pitempään, mutta KGB ei unohtanut heitäkään. Eräs englantilainen luennoitsija pidätettiin tekaistujen syytteiden nojalla Moskovassa vuonna 1969 ja vapautettiin Krogereita vastaan. Molemmat Krogerit elivät vanhoiksi. Helen kuoli 79-vuotiaana 1992 ja Peter 84-vuotiaana 1995. Cranley Driven myöhemmät asukkaat löysivät vielä vuonna 1981 puutarhastaan yhden Krogereiden radiolaitteista maahan kaivettuna.
Bunty Geeliä ja Harry Houghtonilla ei ollut muita kuin toisensa, ja he istuivat vankilassa yhdeksän vuotta. He vapautuivat vuonna 1970, hyvän käytöksen vuoksi kuusi vuotta ennen aikojaan. He menivät naimisiin Poolessa vuonna 1971 ja pitivät uusien nimien turvin majataloa Brankscomessa Dorsetissa. Kummankin uskotaan kuolleen 1980-luvulla.
Некоторая лексика:
asiakirja — документ
avustaja — помощник
everstiluutnantti — подполковник
henkilöllisyys — личность, удостоверение личности
henkilöllisyyspaperit — документы, удостоверяющие личность
huippusalainen — сверхсекретный
ilmoitus — сообщение, уведомление
isäntä — хозяин
johtaa — руководить
järjestö — организация
kansalainen — гражданин
kansalaisuus — гражданство
kanslisti — канцелярский служащий
koodi — код
koodikirja — кодовая книга
kontakti — контакт
kotietsintä — обыск
kuulustelu — допрос
laitteisto — оборудование
lahjoa — подкупать
lahjus — взятка
liikemies — бизнесмен
lähetin — передатчик
lähetys — передача
mikrofilmi — микрофильм
mikrokuva — микрофотография
nauhoittaa — записывать (на плёнку)
nauhoitus — запись
peitetarina — легенда (шпионская)
pidättää — арестовывать
pidätys — арест
pimiö — фотолаборатория
salakuljettaa — контрабандой вывозить
salaisuus — тайна
salainen — секретный
salakirjoitus — шифр
salakirjoittaa — шифровать
salapoliisi — тайная полиция
tiedustelu — разведка
tiedustelupalvelu — разведслужба
toimeksianto — задание, поручение
turvallisuus — безопасность
turvaluokitus — уровень допуска
vakooja — шпион
vakoilu — шпионаж
vastavakoilu — контрразведка
vastaanotin — приёмник
värvätä — вербовать
yhteyshenkilö — связной
Перевод на русский:
Самый приятный мужчина
Все любили Гордона Лонсдейла — красивый канадец, казалось, имел друзей по всему Лондону. В конце 1950-х годов его лицо было знакомо в лучших клубах столицы и самых изысканных ресторанах, а его новый и дорогой белый автомобиль, приобретённый в Америке, был поразительным зрелищем в стране, которая только оправлялась от испытаний Второй мировой войны. Он жил на окраине Риджентс-парка в красивом многоквартирном доме, который называли Белым домом. У себя дома он устраивал роскошные вечеринки, и у него было множество подруг, которые влюблялись в его тёмную, привлекательную внешность.
Однако за внешностью плейбоя Лонсдейл был трудолюбивым бизнесменом. У него была фирма, которая сдавала в аренду музыкальные автоматы и автоматы с прохладительными напитками, а также устройства безопасности для автомобилей. По работе ему приходилось разъезжать по всей стране. Но у плейбоя-бизнесмена была и третья сторона, которая поразила бы любую подругу, делового знакомого и владельца ресторана, считавших, что хорошо его знают. Его настоящее имя было Конон Трофимович Молодый, и он был советским шпионом.
Жизнь Молодого была весьма необычной. Он родился в России в 1922 году, но уже в семилетнем возрасте был отправлен к тёте в Калифорнию. Девять лет спустя он говорил по-английски без малейшего иностранного акцента. В 1938 году он вернулся в Советский Союз, вступил в коммунистический союз молодёжи и героически сражался во Второй мировой войне. После окончания войны Молодый был завербован на службу в советскую секретную службу КГБ. Его вера в коммунистическую идею была непоколебимой, и у него был выдающийся языковой дар — два важнейших качества идеального шпиона.
В тридцать два года он был произведён в подполковники и получил ряд различных международных заданий. В 1954 году, когда враждебность холодной войны между Советским Союзом и его западными противниками — Соединёнными Штатами и Великобританией — достигала пика, он получил чрезвычайно важное задание.
После Второй мировой войны был разработан совершенно новый вид ведения войны: подводные лодки, несущие ядерные ракеты. Они скрывались под поверхностью мирового океана. Их невозможно было обнаружить или уничтожить, но при необходимости они могли нанести разрушительный ядерный удар по вражеским странам. Молодого должны были отправить в Великобританию под ложной личностью, чтобы добывать как можно больше сведений о ядерных подводных лодках Королевского флота. Эти подводные лодки были самыми передовыми в мире. Чтобы выполнить задание, Молодому нужно было установить связи с другими советскими шпионами, действующими в стране, и привлечь в качестве помощников людей, служащих в британском государстве или армии, которые были бы готовы продавать ему секретную информацию.
Такое задание требовало от агента очень многого. Молодому было теперь тридцать три года. Ему предстояло оставить в Советском Союзе всё, что у него было, и переехать в чужую страну в качестве чужака. Он получил новые поддельные документы, удостоверяющие личность и гражданство, на имя Гордона Лонсдейла. Такой канадец действительно существовал, но он исчез в Финляндии — возможно, был убит, — и его немного изменённые документы и биография теперь оказались в распоряжении Молодого. В 1954 году Молодого отправили в Канаду. Прожив там год под именем Лонсдейла, он прибыл в Великобританию в марте 1955 года. Его новая личность должна была быть абсолютно убедительной.
У Гордона Лонсдейла в западном пригороде Лондона, Руислипе, было два очень хороших друга — Питер и Хелен Крогер. Эта ведущая тихую жизнь супружеская пара американцев лет пятидесяти зарабатывала на жизнь торговлей подержанными книгами. Однажды соседи пригласили их на званый ужин. Когда Хелен пришла на праздник в длинном чёрном платье, хозяйка дома воскликнула: «Но, Хелен, ты выглядишь прямо как русский шпион!» Если бы хозяйка не рассмеялась так искренне своей шутке, она могла бы заметить, как Крогеры в ужасе переглянулись. Дело в том, что Хелен Крогер действительно была русской шпионкой, как и её муж. Их дом по адресу Кранли-Драйв, 45 представлял серьёзную угрозу безопасности британского государства.
Под полом их кухни находилась ниша, где были спрятаны высокочастотный радиопередатчик и сверхбыстрый магнитофон, с помощью которых можно было передавать закодированные сообщения со скоростью более 240 слов в минуту. По чердаку дома проходила скрытая антенна длиной 23 метра. В гостиной находился мощный радиоприёмник, с помощью которого можно было принимать передачи из любой точки мира. Рядом с радио стояли шифровальная машина, магнитофон и наушники. Ванную комнату можно было в мгновение ока превратить в фотолабораторию, где можно было изготавливать и просматривать микрофотографии — метод, позволяющий уменьшать даже большие фотографии до точек меньше булавочной головки.
Дом был полон сюрпризов. В Библии, лежащей в гостиной, между страницами находился светочувствительный целлофан для изготовления микрофотографий. В спальне был микроскоп, с помощью которого можно было рассматривать изображения. В небольшой походной фляге был спрятан рулон микрофильма. В ванной находилась пудреница, которую, открутив, можно было превратить в прибор для просмотра микрофотографий, напоминающий маленький телескоп. В стоящей на столе зажигалке была тайная полость, заполненная сообщениями, написанными секретным кодом.
История жизни Крогеров была столь же удивительной, как и у Молодого. Питер Крогер на самом деле звался Моррис Коэн и родился в Нью-Йорке в семье русских евреев. Он познакомился с Хелен в Иллинойсском университете, и они поженились. Хелен первоначально звали Леона Петка. Оба в 1930-е годы стали сторонниками коммунизма, и Питер отправился в Испанию, чтобы участвовать в гражданской войне против фашистов. После войны он вернулся в США и работал в нескольких советских коммерческих организациях, прежде чем вступил в армию США и служил во Второй мировой войне.
После окончания войны супруги начали шпионить в пользу Советского Союза и помогали передавать американские атомные секреты русским. В 1950 году они бежали из США, опасаясь разоблачения, и в 1954 году объявились в Великобритании. Теперь они пользовались именем Крогер. Свои документы они получили от новозеландской супружеской пары, умершей несколькими годами ранее.
Лонсдейл часто бывал в доме на Кранли-Драйв — он навещал их по меньшей мере в одну субботу каждого месяца. Но, конечно, не только как гость за столом. Крогеры были связующим звеном Лонсдейла с Советским Союзом. Из тихого пригородного дома результаты его шпионской деятельности отправлялись в КГБ в Москву.
Лучшим связным Лонсдейла в Великобритании был один чиновник, работавший на Королевский флот в Портленде в Дорсете. Там находилось сверхсекретное подразделение подводного вооружения. Его звали Гарри Хоутон. Он имел доступ к различным документам, классифицированным как секретные, и, что было особенно важно для Лонсдейла, у него было сомнительное прошлое. В 1951 году он работал в британском посольстве в Варшаве. Там он попал в неприятности, заведя любовницу и занимаясь операциями на чёрном рынке. Он получил серьёзное предупреждение и был отправлен обратно на родину. Несмотря на сомнительное прошлое, он всё же получил должность в Портленде.
Британские власти были не единственными, кто следил за Гарри Хоутоном в Варшаве. Польская секретная служба также наблюдала за его деятельностью. Поляки передали КГБ информацию о том, что этого человека, возможно, можно подкупить. От КГБ эта информация поступила к Лонсдейлу, который не стал терять времени и завёл знакомство с Хоутоном.
Хоутону Лонсдейл представился подполковником Алексом Джонсоном из посольства США. Уже во время первой беседы он понял, что Хоутон — именно тот человек, который ему нужен. Хоутон был готов сделать за деньги почти всё что угодно. Его было легко склонить к предательству. Лонсдейл сказал, что американцам нужны некоторые сведения. Обязанность хранить тайну — которую должен был соблюдать каждый служащий армии — сама по себе не представляла проблемы, поскольку Великобритания и США в конце концов находились на одной стороне.
Когда Лонсдейл заговорил о деньгах, глаза Хоутона загорелись, и он сам придумал отличный план, с помощью которого документы можно было выносить из Портленда. У Хоутона на базе была подруга, женщина средних лет по имени Этель «Банти» Джи. Банти была канцелярской служащей и имела высокий уровень допуска — то есть право работать с самыми секретными документами. Хотя мужчин при входе и выходе из здания выборочно обыскивали, чтобы предотвратить вынос секретных документов, женщин эти проверки не касались. Это странное упущение делало Банти идеальным сообщником.
Очень скоро из Портленда начал поступать поток различных документов — от планов верфей до деталей кораблестроительных проектов. Содержание документов либо диктовали на магнитофон и затем отправляли в виде сжатых радиосигналов, либо фотографировали для переправки в Москву на микрофильмах. Банти возвращала документы на место ещё до того, как кто-либо успевал заметить их отсутствие. План работал как часы. Лонсдейл и Крогеры могли добывать секреты у Хоутона и Джи, а также у других своих источников в военных и разведывательных кругах в течение шести лет.
Однако всё хорошее когда-нибудь заканчивается. Хотя Хоутон и был лучшим источником информации Лонсдейла, он, вероятно, был и самым ненадёжным человеком, с которым советскому шпиону приходилось иметь дело.
В ходе рутинных проверок британской контрразведки MI5 выяснилось, что сотрудник флота, работавший в Портленде, жил явно не по средствам. В 1960 году его зарплата составляла всего 714 фунтов, что было немного. Тем не менее он недавно купил новый дорогой автомобиль, внес задаток в 10 000 фунтов за новый дом и тратил 20 фунтов в месяц только на алкоголь. Откуда брались все эти деньги? MI5 решила разобраться. Однако проверка банковского счёта Хоутона ничего не дала. Лонсдейл платил ему наличными, чтобы невозможно было проследить происхождение денег.
В июле 1960 года один агент MI5 начал следить за Хоутоном и Джи. Он сопровождал их в поездке в Лондон и даже посетил вместе с ними театральное представление в театре Old Vic в Ватерлоо. Он увидел, как они встречаются с Гордоном Лонсдейлом, который передал им конверт и получил от них какие-то предметы в хозяйственной сумке. После этого Хоутон и Джи ушли странными обходными путями и вернулись к своей машине. Их поведение выглядело весьма подозрительным.
Через месяц Хоутон снова отправился в Лондон. Он встретился с Лонсдейлом в Old Vic, после чего они пошли в ближайшее кафе. Сотрудник контрразведки сел за соседний столик и навострил уши, чтобы услышать, о чём они говорят.
«В первую субботу каждого месяца, — сказал Лонсдейл, — и особенно в первую субботу октября и ноября».
Очевидно, что-то готовилось.
Мужчины вышли из кафе, и сотрудник MI5 последовал за ними на некотором расстоянии. Вскоре оба одновременно вошли в телефонную будку, но вместо того чтобы звонить, Хоутон передал Лонсдейлу свёрток документов, завернутых в газету. Затем они разошлись в разные стороны. Хоутон исчез в толпе, а сотрудник MI5 продолжил следить за Лонсдейлом, который сел в машину и уехал. Двое других сотрудников контрразведки последовали за ним на своём автомобиле и увидели, как он остановился у банка. Лонсдейл вышел из машины, передал одному банковскому служащему коричневый чемодан и затем уехал.
Как только он ушёл, сотрудники MI5 приступили к действиям. Они отвели управляющего банка в сторону и сообщили, что выполняют крайне секретное задание, подробности которого раскрыть не могут, но им необходимо заглянуть внутрь чемодана. Управляющий поверил им, и оказалось, что в чемодане Лонсдейла находились изготовленный в России фотоаппарат, увеличительное стекло, две плёнки и связка ключей. Это было весьма необычное сочетание предметов.
После этого расследование на время приостановилось. Лонсдейл уехал в деловую поездку по Европе на два месяца, но когда он вернулся, сотрудники MI5 уже ждали его. Они следили за ним, когда он забирал свой чемодан из банка, а затем сел на пригородный поезд в Руислип.
В течение следующих двух недель картина начала проясняться для следователей MI5. В первую субботу каждого месяца Хоутон встречался с Лонсдейлом в Лондоне. Они обменивались пакетами, а в тот же вечер Лонсдейл ехал в Руислип и прибывал в дом Крогеров около 19:15. Когда это продолжалось три месяца, MI5 наконец решила вмешаться. Операцией руководил детектив-инспектор Джордж Смит из отдела безопасности лондонской полиции.
7 января 1961 года Гарри Хоутон снова отправился в Лондон. На этот раз Банти Джи была с ним и несла большую хозяйственную сумку. Когда они прибыли на вокзал Ватерлоо, там уже находились пятнадцать полицейских — среди них и Джордж Смит — замаскированные под пассажиров и продавцов газет. Поезд опаздывал на 45 минут. Возможно, эта задержка или холодная погода сделали людей Смита менее внимательными, потому что только один из них успел последовать за парой, когда те, выйдя с вокзала, внезапно вскочили в автобус.
Хоутон и Джи спонтанно решили прокатиться, но когда через пару часов автобус вернулся к вокзалу Ватерлоо, они, как обычно, направились в театр Old Vic. Там люди Смита уже ждали их. Лонсдейл также ждал их у театра. Когда они подошли, Лонсдейл взял сумку, которую несла Джи, как будто просто проявляя галантность. Этого было достаточно для Смита, который подбежал к ним и сказал: «Полиция! Вы арестованы!»
В тот же момент перед ними с визгом тормозов остановились три гражданских автомобиля. Лонсдейла затолкали в первую машину, Хоутона — во вторую, а Джи — в третью. Машины резко тронулись, и по радио был передан заранее условленный сигнал: «Разрезано, разделено и сложено». Всех троих удалось арестовать, прежде чем кто-либо из них успел что-либо предпринять.
Сумка Джи была полна крайне интересных предметов. В ней находились четыре папки с документами из Портленда и плёнка, содержащая более 300 фотографий сверхсекретных документов, касающихся британских атомных подводных лодок.
В полицейском участке всем троим было предъявлено обвинение в шпионаже. Каждый отреагировал по-разному.
Гарри Хоутон был сломленным человеком. «Я чёртов идиот!» — сказал он.
Банти Джи, напротив, была возмущена. «Я не сделала ничего плохого», — утверждала она.
Свежие комментарии