НЕ ЗАБУДЬТЕ ПОМОЧЬ САЙТУ МАТЕРИАЛЬНО - БЕЗ ВАШЕЙ ПОДДЕРЖКИ ОН СУЩЕСТВОВАТЬ НЕ СМОЖЕТ!

Kytäjän kirous * Проклятие усадьбы Кютяйя * Текст

Текст про всякую жуть и мистику для хорошо владеющих финским языком и имеющих крепкие нервы.


Paikalliset puhuvat yleisesti Kytäjän kartanon kirouksesta. Totta onkin, että kartano on nähnyt todella traagisia tapauksia riittämiin, josta verihurmeisia käänteitä ei ole puuttunut. Kartanon historia tuntee paljon hulluutta ja kuolemaa. Väliin tulee mieleen, että kuin kartanorakennuksessa itsessään olisi jotakin synkkää ja pahantahtoista. Tiettävästi mitään vastaavaa itsemurhien, surullisten onnettomuksien ja veritekojen keskittymää ei maamme tunne — ainakaan yläluokkaisten piirien parista. Jokaisen joka haluaa kartanoa isännöidä, olisikin ensin kysyttävä itseltään; kenelle kellot soivat?

Juonittelua ja perinnönjakoa

Kytäjän kartano on ollut jossain kohtaa historiaansa Suomen suurimpia, ellei peräti suurin. Sanomattakin on selvää, että sen pyörittäminen ei ole ollut mitään nappikauppaa, vaan liikevaihdossa on puhuttu summista, joita me tavalliset ihmiset emme näe koskaan. Näihin rahoihin on kartanon taloushistoriassa liitetty myös monenlaista pimittelyä, kavallusta ja veronkiertoa. Kartanon omistussuhteita on juoniteltu, ja perinnönjaoista kiistelty. Rahvaan silmissä meno on ollut kuin kreikkalaisten jumalien juonenpunontaa ja draamaa. Toisaalta vastuukin on painanut. Stressaantuneet kartanonisännät ovat joutuneet hakemaan muhkeita lainoja, kokeneet huonoja vuosia ja painiskelleet sellaisten ongelmien kanssa, joista on vaikea purkaa sydäntään tavalliselle piialle. On ollut hetkiä, jolloin kartano on ollut lähes vastuuttomissa käsissä; sen omaisuutta on tuhlattu hummatessa, ja viis veisattu lainanlyhennyksistä. Varsin originelleja tapauksia mahtuu mukaan. Näistä kaikista saisi oman juonenkulkunsa, ja tätä kautta vaikenee, miksi kartanonpidossa on ollut niin paljon huonoa onnea mukana. Huono onni ei kuitenkaan rajoitu mahtavan omaisuuden ylläpitoon liittyvissä asioissa.

Kreivittären kuolema

Puhutaan kartanon kirouksesta. Mukaan mahtuu myös poikkeuksellisen paljon veritekoja, itsemurhia, kuolemantapauksia. Tähän kiroukseen lähiseutujen asukkaat uskovat aivan tosissaan. Ei ole mitään käsitystä, koska kirous olisi alkanut vaikuttamaan kartanossa. Alkujaan kartano maineen ja mantuineen tuntui olevan pelkkä läänitys, jota lampuodit viljelivät ja lähettivät tuoton merten taakse omistajalleen, joka tuskin ikinä kartanossa kävikään. Se tapahtuiko täällä kaameita jo 1500- tai 1600-luvulla, siitä emme tiedä. Kukapa kaikenmaailman renkimiesten kohtaloita olisi niin kirjannut ylös. Kartanoa tuskin asuttiin siihen aikaan, eikä sitä asuteta nykyistenkään omistajien taholta. Päärakennuksen kerrotaan ränsistyvän pystyyn, sillä kukapa ehdoin tahdoin kävisi mittelöimään näiden mustien voimien kanssa. Jostakin meidän on kuitenkin tarinamme aloitettava. Lähtölaukaukseksi sopinee varmaan Hjalmar Linder, joka aikanaan osti kartanon isältään. Hänen äitinsä, vain 29-vuotiaan kreivitär Marie Linderin tiedetään tehneen kartanossa itsemurhan vuonna 1870 ottamalla liika-annoksen kloroformia. Kreivittären elämään mahtui tragedioita. Aikansa vapaisiin tuuliin rakastunut kreivitär oli viitisen vuotta aiemmin kutsunut huoneeseensa miekkosen, joka oli kaikkea muuta kuin kreivittären aviomies. Leskimies Henrik Borgström oli ratsastusretkellään poikennut tapaamaan kreivitärtä. Isännän poissaollessa tapaaminen oli järjestetty makuukamarin puolella, mutta ylhäällä huoneessa kaksikko kuuli jonkun tulevan alakerran eteiseen. Borgströmin oli hypättävä ulos toisen kerroksen parvekkeelta. Hän vahingoittui pahasti katkaistessaan selkänsä, mutta pystyi jatkamaan ratsastusta vähän matkaa, kunnes vamma sai hänet suistumaan ratsailta. Borgström kuoli saamiinsa vammoihin 21.6.1865. Toisaalta tämä ei tapahtunut kartanon mailla, mutta antaa osviittaa että kartanon omistajille ei yleensä onni hymyillyt.

Tien pää

Marie Linderin pojan Hjalmar Linderin aikana alkoi tapahtua. Hjalmar oli originelli luonne, jolla meni talousasioiden saralla lujaa. Hänet meinattiin kertaalleen jo tehdä perinnöttömäksikin, mutta ryhdistyi sen verran että onnistui saamaan kartanon hoteisiinsa. Ei hän sitä huonosti hoitanut, päinvastoin, mutta kohtalokas tarina sai alkunsa kun hän palasi pakolaisuudesta Ruotsista, jonne oli mennyt vuotta 1918 pakoon. Ensitöikseen hän joutui piikojensa piirittämäksi, jotka tietenkin arvelivat Hjalmarin kykenevän puhumaan heidän aviomiehensä ulos vankileiriltä. Hjalmar teki enemmänkin. Hän alkoi paasata sanomalehdissä laajemminkin punaisten oikeuksista, syyllistäen samalla yläluokkaa, ja puuttuen valkoisen vallan hirmutekoihin. Nämä puheet kapinan loppuvaiheissa eivät olleet tervetulleita. Elettiin aikaa, jollon tämänkaltaiset puheet palkittiin laukauksella. Koska kartanon isäntä oli ehtinyt jo kokea epäonnisen avioliiton Sofia Mannerheimin kanssa, kuului valkoisten ylipäällikkö sukuun. Carl Gustaf Mannerheim kävikin henkilökohtaisesti kertomassa Hjalmar Linderille, ettei hän kyennyt takaamaan hänen turvallisuuttaan, ja ilmeisesti Mannerheimin kehotuksesta hän lähti maanpakoon. Hjalmar myi kaiken, koko kartanon ja sen mannut. Otti sitten mukaansa liudan siipiveikkoja vähän katselemaan maailmaa, ja matkaa tehtiin pitkin Eurooppaa, ja kerran Algeriaankin asti. Matkalla asuttiin vain hienoimmissa hotelleissa, ja syötiin kalleinta, ja tietenkin muistettiin joka paikassa ostella taideaarteita. Viimein tuli H-hetki, eli miljoonaomaisuus oli törsätty ja tuhlattu. Aina herrasmies Hjalmar hyvästeli Ranskassa erikseen jokaisen vieraansa, ja antoi näille viimeiset rahansa kotiinpaluumatkaa varten. Sitten hän meni hotellihuoneeseensa, ja viilsi kylpyammeessa ranteensa auki. Kytäjän kartanon isäntä oli tullut tiensä päähän.

Vähäkallioiden kirous

Kytäjän kartanon osti arkkitehti Väinö Vähäkallio, ja tapahtumat muuttuivat aina vain traagisemmiksi. Kartanossa pidettiin usein juhlia, ja vieraita niissä nähtiin tietenkin usein. Samaan aikaan kun vieraat seurustelivat keskenään, keksivät lapset lähteä metsälle. Nurkasta otettiin pienoiskiväärit, mutta kun poikajoukko kiipesi puutarhan kivisen aidan yli, yksi kivääreistä laukesi. Luoti meni Väinö Vähäkallion vanhimman pojan, vain 11-vuotiaan Aarnen selästä läpi, ja lävisti sydämen. Vaikka apua oli paikalla samoin tein, ei mitään ollut tehtävissä. Kartano oli vaatinut uhrinsa, mutta kohtalolla oli tiedossaan kahdelle muulle lapselle jotakin pirullisempaa. Vähäkallion toinen poika, Kai Väinö vastaavasti kaatui Suomen Talvisodassa, vain kolme vuorokautta ennen rauhantuloa. Tapahtuman ironiaa korostaa, että hänen lapsensa, tuleva surullisenkuuluisa Kai Kustaa Vähäkallio syntyi samana päivänä. Oli kohtalon tarkoitus, että isä ei koskaan nähnyt lastaan, ja sama kaava toistui vielä Vähäkallion viimeisen lapsen, Eva tyttären kohdalla. Hän kuoli synnytykseen, joten kahdesti tuoni korjasi samasta suvusta vanhemmat sukupolven vaihtuessa, kuin jonkin pirullisen kirouksen säätämänä. Kahdesti iloinen per-hetapahtuma vaihtui hautajaisiin. Kaikki lapsensa menettäneet Vähäkalliot erosivat, joka vain alleviivasi sitä tuskaa, jota kartanossa oli vuosikausien ajan koettu. Vuonna 1959 Väinö Vähäkallio sai syöpädiagnoosin, ja tiesi pelin olevan kokonaan menetetty.

Lisää kuolemaa

Siinä välissä Väinö oli kuitenkin ehtinyt hankkimaan uuden vaimon avioitumalla Maire Saarion kanssa. Tämä asui loppuelämänsä kartanossa leskenä, ja hänenkin kuolemaansa liittyy kummallinen episodi, joka korostaa kartanon omalaatuisia tapahtumia. Hänen ystävätärensä soitti hänelle vuonna 1980, ja puhelimeen vastannut Mairen sisko vaikutti niin kummalliselta, ja välttelevältä, että ystävätär lähti paikan päälle arvattuaan että kaikki ei ole nyt oikein. Oven avannut sisar ei tuntunut haluavan päästää häntä sisään, vaan päinvastoin tuntui oviaukolla suorastaan estävän ystävättären sisäänpääsyn, joten ystävätär joutui tunkemaan kartanoon lähes puoliväkisin. Etsiessään ystäväänsä, hän löysi viimein Mairen kylpyhuoneen lattialta verilammikon keskeltä. Tapausta tutkinut lääkäri sanoi sittemmin näkemyksenään, että Maire oli saanut kylpyhuoneessa sydänkohtauksen, ja tuupertuessaan lattialle iskenyt päänsä, josta oli alkanut vuotamaan verta. Ei ole tiedossa montako vuorokautta Maire makasi lattialla siskon varjellessa tämän ruumista, mutta ilmeisesti lähemmäs viikon. Sisar kuitenkin toimitettiin ymmärrettävästi laitoshoitoon tapauksen kulun selvittyä. Suvusta oli nyt jäljellä Väinö Vähäkallion pojanpoika Kai Kustaa Vähäkallio, jonka ei sentään tarvinnut lapsuuttaan yksinäisyydessä viettää. Sotaleskeksi jäänyt äitinsä meni uusiin naimisiin, ja synnytti lukuisia sisaruspuolia Kaille. Aikanaan hekin aikuistuivat ja muuttivat kartanosta pois, ei tietenkään kokonaan ilman kirouksen voimaa. Yksi lapsista, aikamiehenä ja varusmiespalveluksenkin käyneenä, lukittautui yhteen kartanon huoneista, jossa ampui itsensä. Vuosi oli 1983.

Äkkipikainen kartanonisäntä

Siinä välissä oli kartanossa tapahtunut hurjia. Alusta asti oli selvää että tuleva kartanonherra Kai Vähäkallio oli jollakin tavalla omituinen. Jo hänen nuoruuden aikaiset opiskelutoverinsa panivat merkille hänen omintakeisuutensa. Hänen luonnettaan leimasi sittemmin aikuisena vainoharhaisuus ja äkkipikaisuus, ja hän oli suoranainen stereotyyppi äksystä kartanon isännästä. Luonnetta ei suinkaan lieventänyt, että hän astui isoihin saappaisiin, ja hän painiskeli monenlaisten talousongelmien parissa, sillä kartanon talous oli miljoonaluokkaa. Stressi tietenkin pahensi hänen tilaansa. Tai enemmänkin, hänen luonteensa oli lähellä mielisairautta. Hän oli pelottava mies, joka kuljeskeli kartanon alueilla pistooli taskussaan, ja ajoi kaikki ulkopuoliset surutta pois raivoten ja uhkaillen. Tiedettiin että yhden nuorisojoukon hän oli ajanut maantielle ampuen laukauksen maahan. Sellainen kyllä pistää vipinää kinttuun. Hänen kyvyttömyydestään vihanhallintaan riitti tarinoita. Ajaessaan iltamyöhällä vaimonsa kanssa kotia kohti, hän sai selittämättömän raivokohtauksen joko jostakin vaimonsa sanomasta sanasta tai väärästä radiokanavasta, ja yritti kimpaantuneena ajaa suoraan vastaantulevaa autoa päin. Tiedettiin yleisesti että hän oli täysin impulsiivinen ja arvaamaton, ja samaan sys-syyn hän omisti mittavan määrän aseita. Näille aseille tuli käyttöä, kun lauma teinejä oli luvatta leiriytynyt hänen mailleen. Nähdessään kaadetut koivuntaimet, hän menetti itsehillintänsä rippeetkin. Kävi huoneestaan hakemassa järeän käsiaseen, ja sitten seurasi eräs maamme rikoshistorian mustimpia lukuja. Kytäjän kuulut viisi surmanluotia 10. toukokuuta vuonna 1972.

Viisi surmanluotia

Pahaa-aavistamattomat teinit nukkuivat nuorukaisen untaan teltassa, kun armoton tappaja lähestyi. Kuulusteluissa hän tunnusti teltan läpi tunnustelleensa missä kohtaa nuorten päät olivat, ennen kuin laukaisi aseensa. Eräs teini, joka hänen silmissään näytti vastenmieliseltä, sitä hän ampui kolmasti. Vasta tehtyään katalan murhatyönsä, kartanonomistaja havahtui todellisuuteen, ja paniikki alkoi. Sitkeästi hän kiisti poliisille tietävänsä tapauksesta mitään, mutta murharyhmän verkko kietoutui nopeasti hänen ympärilleen. Tapaus oli tietenkin valtakunnanuuti-nen, ja aikakauden hengessä hänen tuomionsa oli hyvin lievä, vain muutama vuosi vankeutta. Istuttuaan ne kuritushuoneessa, Vähäkallio päätyi niinikään itsemurhaan. Itsemurhan motiiveista kiistellään edelleen, sillä hän oli vahvasti sekaantunut talousrikollisuuteen, mutta myös omatunto taannoisesta verityöstä saattoi pakottaa oman käden ratkaisuun. Itsemurha kuitenkin tapahtui hänelle tyypillisellä tavalla, perheriidan päätteeksi. Karjuttuaan vaimolleen kiukkuaan, hän käveli huoneeseensa, jossa ampui itsensä työpöytänsä ääreen. Todennäköisintä on, että itsemurhan todellinen syy oli hänen luonteensa äkkipikaisuus, ja kyvyttömyys hillitä temperamenttiaan. Elämänkumppaninsa tiesi oikein hyvin, että edes pieni viittaus tekemäänsä veritekoon sai hänet pillastumaan lähes järjiltään.

Kuoleman viimeinen silaus

Vähäkallion suorittama raaka kolmoismurha oli se josta kertomukset kartanon kirouksesta varsinaisesti alkoivat. Eikä välttämättä ihme, kun ajattelee että lähes joka huoneessa tuntuu joku kuolleen.

Kun tapaukset olisivatkin jääneet tähän, olisivat ky-läjuorut vielä saattaneet laantua. Vielä vuonna 2003 tapahtui raaka surma, kuin kohtalo itse haluaisi alleviivata kartanon kirousta. Kyseessä oli eronnut pariskunta, jossa nainen oli katkaissut viitisen vuotta kestäneen parisuhteen, mutta mies ei ottanut suhteen päättymistä uskoakseen. Sekä surmaaja että uhri työskentelivät Kytäjän kartanossa eläintenhoitajina. Mies ampui naisen omassa huoneessaan kartanon henkilökunnan asuntolassa.

Kartano päätyi Reijo Laakkosen omistukseen, joka menehtyi kartanossa sairaskohtaukseen vuonna 2005. Sen jälkeen kartanoa ei ole asutettu vakituisesti — ja parempi varmaan niin. On vain olemassa paikkoja, joihin huono onni, ja väkivaltaiset kuolemantapaukset keskittyvät. Me emme ehkä koskaan ymmärrä mistä tämä johtuu, mutta toivottavasti vaistomme varoittaa meitä sellaiseen eksymästä.

Слова:

kartano усадьба, поместье

riittämiinдостаточно, в достаточном количестве

Kartano on nähnyt todella traagisia tapauksia riittämiinУсадьба видела трагических случаев в достаточном количестве

hulluusбезумие

tietävästi насколько известно

Kenelle kellot soivat?По ком звонят колокола?

pienoiskivääriмелкокалиберное ружье

lävistääпроткнуть, проколоть, зд. пронзить


Текст взят из книги Юкки Ниеминена «Финские тайны» (Suomen Mysteerit), 2012.

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: https://www.suomesta.ru/2019/10/18/kytajan-kirous-proklyatie-usadby-kyutyajya-tekst/

Добавить комментарий

Ваш адрес электронной почты не будет опубликован.