Классическое произведение не только детской, но и мировой литературы, на упрощенном финском языке (selkokieli).
Liisa ihmemaassa
Kirjan ihmisiä ja eläimiä
Liisa
Liisa on utelias ja rohkea tyttö. Hän putoaa maan alla olevaan Ihmemaahan, jossa tapahtuu erikoisia asioita.
Valkoinen jänis
Valkoinen jänis johdattaa Liisan Ihmemaahan. Jäniksellä on usein kova kiire.
Toukka
Toukka antaa Liisalle neuvoja. Toukan neuvoja on vaikea ymmärtää.
Virnistävä kissa
Kissa, joka osaa virnistää ja kadota.
Hieno rouva
Virnistävän kissan omistaja.
Hatuntekijä
Hatuntekijä tekee hattuja. Hän on Hassun rusakon ystävä.
Hassu rusakko
Hassu rusakko on kutsunut Hatuntekijän ja pienen hiiren luokseen juomaan teetä.
Herttakuningatar
Ihmemaan hallitsija, jota eläimet ja ihmiset pelkäävät.
Herttakuningas
Herttakuningattaren puoliso. Kuningas on myös Ihmemaan tuomari.
Liisa istui siskonsa kanssa joen rannalla.
Liisa oli kyllästynyt, koska hänellä ei ollut mitään tekemistä.
Äkkiä Liisan ohi juoksi valkoinen jänis, jolla oli vaaleanpunaiset silmät.
Jänis pysähtyi, otti takkinsa taskusta kellon ja katsoi sitä. Sitten jänis jatkoi matkaansa.
Liisa ei ollut koskaan ennen nähnyt jänistä, jolla oli kello ja takki.
Liisa oli utelias, ja hän lähti juoksemaan jäniksen perässä.
Liisa näki jäniksen hyppäävän maassa olevaan koloon.
Liisakin hyyppäsi koloon. Liisa ei miettinyt, miten hän pääsisi ulos kolosta.
Liisa putosi alaspäin kolossa. Putoaminen jatkui hyvin kauan.
’’Mahdanko pudota maapallon toiselle puolelle”, Liisa pohti.
Sitten putoaminen päättyi ja Liisa laskeutui kolon pohjalla olevaan kasaan. Kasassa oli puista pudonneita lehtiä. Liisa nousi seisomaan. Hänen edessään oli pitkä käytävä. Liisa näki, että valkoinen jänis juoksi käytävää pitkin. Liisa lähti juoksemaan jäniksen perässä.
Sitten jänis kääntyi kulman taakse.
Kun Liisa kääntyi samasta kulmasta, hän saapui suureen huoneeseen. Valkoista jänistä ei näkynyt missään. Huoneessa oli monta ovea, mutta ne olivat kaikki lukossa.
Huoneen keskellä oli pieni pöytä. Pöydällä oli avain. Liisa ajatteli, että avain voisi sopia johonkin lukittuun oveen. Mutta joko avain oli liian pieni tai ovet liian suuria.
Liisa tutki huonetta tarkemmin. Nyt hän löysi verhon, jonka takana oli hyvin pieni ovi. Pieni avain sopi pienessä ovessa olevaan pieneen lukkoon. Liisa avasi oven.
Oven takana oli pieni käytävä. Liisa kumartui ja kurkisti käytävään. Sen toisessa päässä oli kaunis puutarha.
Mutta ovi ja käytävä olivat niin pieniä, että Liisa ei mahtunut niihin.
Liisa palasi sen pöydän luokse, mistä hän oli löytänyt avaimen. Nyt pöydällä oli pieni pullo. Pullossa oli lappu, jossa luki JUO MINUT suurin kirjaimin.
Liisa varmisti, että pullossa ei ollut myrkkyä. Sitten hän joi vähän pullosta. Pullossa ollut juoma maistui oikein hyvältä. Liisa joi koko pullollisen.
’’Tuntuu hassulta. Aivan kuin menisin kokoon”, Liisa sanoi.
Ja niin todella tapahtui. Liisa kutistui.
Pian Liisa oli vain muutaman sentin pituinen. Nyt hän oli oikean kokoinen mennäkseen pienestä ovesta.
Mutta kun Liisa tuli oven luokse, hän huomasi jättäneensä pienen avaimen pöydälle.
Liisa palasi hakemaan avainta. Mutta nyt Liisa oli niin pieni, ettei hän yltänyt ottamaan avainta pöydältä.
Liisa näki, että pöydän alla oli pieni laatikko.
Liisa avasi laatikon. Laatikossa oli hyvin pieni kakku, jossa luki SYÖ MINUT.
’’Jos tämä kakku saa minut kasvamaan isommaksi, yletyn avaimeen”, Liisa mietti. Hän söi palan kakkua.
Liisa alkoi kasvaa suuremmaksi. Liisa kasvoi niin suureksi, että hänen päänsä osui huoneen kattoon.
Liisa otti pienen avaimen käteensä ja palasi pienen oven luokse. Mutta nyt Liisa oli niin suuri, ettei hän mahtunut ovesta.
’’Onpa tämä kaikki todella outoa”, Liisa ajatteli.
Liisa alkoi miettiä, oliko hän oma itsensä. ’’Olen varma, että en ole Anne, sillä hänellä on kiharat hiukset, eivätkä minun hiukseni ole kiharat”, Liisa sanoi.
”En myöskään voi olla Maisa, sillä Maisa ei tiedä juuri mitään, ja minä tiedän paljon kaikenlaista”, Liisa ajatteli.
Silloin valkoinen jänis palasi huoneeseen.
’’Voi sentään, kuningatar vie minun pääni! Minne ihmeeseen olen hukannut käsineet?” jänis ihmetteli.
Liisa aikoi pyytää apua jänikseltä. ’’Anteeksi, mutta…” Liisa sanoi.
’’Siinähän sinä olet, Marjukka!” jänis sanoi. ’’Älä seiso siinä, vaan auta minua! Mene hakemaan käsineet! Nopeasti nyt!”
’’Hän luulee minua palvelijakseen”, Liisa ajatteli. ’’Jänis kyllä yllättyy, kun huomaa että en ole Marjukka. Mutta voin silti auttaa häntä.”
Niin Liisa lähti etsimään käsineitä. Hän löysi käytävän, jonka toisessa päässä oli talo.
Talon ovessa luki V. JÄNIS. Liisa meni sisään taloon ja nousi portaita pitkin yläkertaan.
Yläkerrasta Liisa löysi pienet valkoiset käsineet. Niiden vieressä oli pieni pullo. Pullossa ei lukenut mitään. Siitä huolimatta Liisa avasi pullon ja joi siitä.
’’Jotain kiinnostavaa tapahtuu aina kun syön tai juon jotain”, Liisa ajatteli.
Pian Liisa alkoi kasvaa. Hän kasvoi niin suureksi, että hän täytti koko huoneen. Liisan käsi meni ulos ikkunasta, koska se ei mahtunut huoneeseen.
Nyt Liisa ei pystynyt liikkumaan.
’’Marjukka, missä sinä olet?” huusi valkoinen jänis alakerrasta. Sitten jänis tuli yläkertaan. Jänis oli kovin yllättynyt, kun hän näki Liisan täyttävän koko huoneen.
Valkoinen jänis meni talon ulkopuolelle. Liisa kuuli, kuinka jänis keskusteli jonkun kanssa.
’’Kuinka paljon niitä tarvitaan?” sanoi vieras ääni.
’’Kottikärryllinen varmaan riittää”, valkoinen jänis vastasi.
Vähän ajan kuluttua savupiipusta putosi Liisan päälle pieniä kakkuja.
’’Jos syön yhden näistä kakuista, ehkä minusta tulee pienempi”, Liisa mietti.
Joten Liisa nielaisi yhden kakun, ja pian hän alkoi kutistua.
Kun Liisa oli hyvin pieni, hän juoksi ulos talosta. Ulkona oli paljon eläimiä, jotka katselivat Liisaa ihmetellen.
Liisa pelkäsi, että jänis ja muut eläimet olivat vihaisia hänelle. Joten Liisa juoksi pakoon niin nopeasti kuin pystyi.
Liisa juoksi tiheään metsään. Äkkiä hän kuuli koiran haukkuvan lähellä.
Liisa katsoi ylöspäin ja näki yläpuolellaan valtavan suuren koiranpennun.
Pentu halusi leikkiä Liisan kanssa. Se tönäisi Liisaa tassullaan. Mutta pentu oli niin suuri, että tönäisy sai Liisan kaatumaan.
Liisa poimi käteensä kepin ja heitti sen kauemmas. Koiranpentu lähti juoksemaan kepin perässä ja Liisa lähti juoksemaan toiseen suuntaan.
’’Olipa siinä suloinen pentu, vaikka olikin niin suuri”, Liisa mietti. ’’Leikkisin mielelläni pennun kanssa, jos olisin sopivan kokoinen. Mutta mitä voisin syödä, jotta kasvaisin suuremmaksi?”
Liisa oli niityllä, jolla kasvoi kauniita kukkia.
Liisan lähellä oli suuri sieni, joka oli suunnilleen Liisan kokoinen.
Liisa kurkisti sienen reunan yli.
Sienellä istui suuri toukka, joka poltti piippua.
Toukka katseli Liisaa.
Liisa katseli toukkaa.
Lopulta toukka otti piipun suustaan ja sanoi:
’’Kuka sinä olet?”
”En ole ihan varma”, Liisa vastasi. ’’Tiedän kyllä kuka olin, kun heräsin tänä aamuna, mutta olen muuttunut monta kertaa sen jälkeen.”
’’Mitä tarkoitat?” toukka kysyi.
”En osaa kertoa kuka olen, koska en ole oma itseni”, Liisa selitti.
”En ymmärrä”, toukka sanoi.
”En minäkään”, Liisa sanoi. ”On kovin outoa vaihtaa kokoa monta kertaa saman päivän aikana.”
’’Eikä ole”, toukka sanoi.
”No ehkä se ei ole sinusta vielä outoa, mutta sitten kun menet koteloon ja muutut perhoseksi, niin se varmaan tuntuu sinusta
”Ei tunnu”, toukka totesi.
”No minusta se tuntuisi”, Liisa sanoi.
”No sinusta! Mutta kuka sinä olet?” toukka kysyi.
Ja niin he olivat päätyneet siihen, mistä keskustelu alkoi.
Toukan kysymykset ärsyttivät Liisaa, joten hän suoristi selkänsä ja sanoi: ’’Minun mielestäni sinun pitäisi kertoa ensin, kuka sinä olet!”
’’Miksi?” toukka kysyi.
Liisa ei osannut vastata tähän kysymykseen. Ja toukka tuntui olevan kovin pahalla tuulella.
Joten Liisa kääntyi ympäri ja aikoi lähteä pois.
’’Tule takaisin!” toukka huusi.
Liisa totteli. Ehkä toukka olisi nyt kiltimpi hänelle.
’’Älä hermostu”, toukka sanoi.
’’Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?” Liisa kysyi ärtyneenä.
”On”, toukka sanoi.
Liisa odotti. Kului muutama minuutti. Toukka poltti piippua.
Sitten toukka otti piipun suustaan ja sanoi: ’’Luulet siis muuttuneesi?”
’’Ikävä kyllä”, Liisa sanoi. ’’Muutun suuremmaksi ja pienemmäksi.”
’’Minkä kokoinen haluat olla?” toukka kysyi.
”Ei sillä niin väliä”, Liisa vastasi. ’’Kunhan kokoni ei muutu niin usein, tiedäthän.”
”En tiedä”, toukka sanoi.
Liisa puri kieltään. Hän alkoi hermostua.
’’Oletko nyt tyytyväinen?” toukka kysyi.
”No, olisin mielelläni vähän suurempi”, Liisa sanoi. ”On kurjaa olla kymmenen sentin pituinen.”
”Se on oikein hyvä pituus”, toukka sanoi ja nousi seisomaan.
Liisa näki, että toukka oli kymmenen sentin pituinen.
’’Mutta minä en ole tottunut tähän”, Liisa sanoi.
’’Kyllä sinä siihen vielä totut”, toukka vastasi ja laittoi piipun taas suuhunsa.
Tällä kertaa Liisa odotti, että toukka alkaisi taas puhua.
Parin minuutin kuluttua toukka otti piipun suustaan, haukotteli ja laskeutui alas sienen päältä.
’’Toinen puoli tekee sinut suuremmaksi, ja toinen puoli pienemmäksi”, toukka sanoi.
’’Minkä toinen puoli?” Liisa kysyi.
’’Sienen”, toukka vastasi, ja sitten se katosi ruohikkoon.
Liisa katseli jonkin aikaa sientä. Hän yritti arvata, kumpi puoli oli toinen puoli. Lopulta Liisa otti sienestä palasen ja haukkasi sitä.
Liisa kasvoi hyvin suureksi. Hänen kaulansa oli todella pitkä.
Paikalle lensi kyyhkynen.
’’Käärme!” kyyhkynen huusi, sillä se luuli Liisan kaulaa käärmeeksi.
”En minä ole käärme”, Liisa sanoi. ’’Olen pieni tyttö.”
’’Niin varmaan”, kyyhkynen sanoi. ”Ja mitä väliä sillä on, oletko käärme vai tyttö, jos molemmat syövät munia?”
’’Minulle sillä on väliä”, Liisa vastasi. Ja hän haukkasi sienen toisesta puolesta.
Liisa alkoi kutistua. Hän söi lisää sienestä, kunnes oli sopivan kokoinen.
Liisa palasi takaisin talolle, jonka yläkerrasta hän oli löytänyt käsineet.
Talon ovi avautui. Ulos tuli sammakko, joka oli pukeutunut palvelijan uivormuun.
’’Kuinka pääsen sisälle taloon?” Liisa kysyi.
’’Sinun pitäisi kysyä, miksi sinun pitäisi päästä taloon”, sammakko vastasi.
Liisa ajatteli, että kaikki eläimet olivat kovin hankalia.
’’Mitä minun sitten pitäisi tehdä?” Liisa kysyi.
’’Ihan mitä vaan haluat”, sammakko sanoi ja alkoi viheltää.
”Ei tuon sammakon kanssa kannata jutella”, Liisa sanoi, avasi oven ja astui sisään.
Liisa oli suuressa keittiössä. Keskellä keittiötä istui nainen, jolla oli sylissään vauva.
Nainen oli hieno rouva.
Lisäksi keittiössä oli kokki, joka valmisti soppaa suuressa kattilassa. Keittiön pöydällä istui kissa, joka virnisti leveästi.
’’Anteeksi, mutta miksi kissanne virnistää tuolla tavalla”, Liisa kysyi.
”Se on virnistävä kissa”, hieno rouva vastasi. ’’Sen takia.”
”En tiennyt, että kissat osaavat virnistää”, Liisa sanoi.
’’Kaikki kissat osaavat virnistää”, hieno rouva vastasi.
’’Sitä minä en tiennyt”, Liisa sanoi.
’’Sinä et tiedä kovin paljoa”, hieno rouva sanoi. Silloin kokki alkoi heittää astioita ympäri keittiötä.
’’Varo vähän!” Liisa huusi.
Mutta kokki jatkoi astioiden heittämistä.
’’Jos ihmiset vain huolehtisivat omista asioistaan, kaikki sujuisi nopeammin”, hieno rouva sanoi.
’’Mutta sitten päivät ja yöt olisivat paljon lyhyempiä. Nyt päivä kestää 24 tuntia. Vai onko se 12 tuntia?” Liisa mietti.
’’Voi, minä olen aina ollut niin huono numeroiden kanssa”, hieno rouva sanoi.
Sitten hän heitti vauvan Liisalle ja sanoi: ’’Sinun vuorosi hoitaa häntä.”
Liisa nappasi vauvan syliinsä ja kantoi sen pihalle.
Liisa ajatteli, että keittiössä ei ollut turvallista, koska kokki heitteli yhä astioita.
Vauva oli oudon näköinen otus. Sen nenä näytti aivan kärsältä.
’’Oletko sinä oikea possu?” Liisa ihmetteli. Liisa laski vauvan alas. Vauva käveli pois neljällä jalalla.
Sitten keittiössä ollut kissa ilmestyi pihalla kasvavan puun oksalle.
Kissa virnisti nähdessään Liisan.
Liisa ajatteli, että kissa näytti kiltiltä. Mutta kissalla oli kyllä pitkät kynnet ja paljon hampaita, joten kissaa kannatti kohdella kunnioittavasti.
’’Voitko kertoa minne minun kannattaa mennä seuraavaksi?” Liisa kysyi kissalta.
”Se riippuu siitä, minne haluat päätyä”, kissa vastasi.
”Se on minulle melko samantekevää”, Liisa sanoi.
”No sitten sillä ei ole väliä minne menet”, kissa sanoi.
’’Kunhan vaan päädyn jonnekin”, Liisa selitti.
”Se kyllä onnistuu, kunhan kävelet tarpeeksi kauan”, kissa vastasi.
Liisa ei voinut väittää vastaan. Joten hän yritti toista kysymystä.
’’Millaista väkeä täällä asuu?” Liisa kysyi.
’’Tuolla päin asuu Hatuntekijä. Ja tuossa suunnassa asuu Hassu rusakko. Voit mennä kumman luo tahansa. Molemmat ovat hulluja”, kissa sanoi.
’’Mutta en halua tavata hulluja”, Liisa sanoi.
’’Sille ei voi mitään. Me olemme kaikki hulluja täällä. Minä olen hullu. Sinä olet hullu”, kissa sanoi.
’’Miksi luulet että minä olen hullu?” Liisa kysyi.
’’Vain hullut tulevat tänne”, kissa vastasi.
’’Mistä tiedät olevasi hullu?” Liisa kysyi.
”No ajattele vaikka sitä, että koirat eivät ole hulluja”, kissa sanoi. ’’Oletko samaa mieltä?”
’’Kyllä kai”, Liisa sanoi.
’’Koirat murisevat, kun ne ovat vihaisia ja heiluttavat häntäänsä, kun ovat iloisia. Mutta minä murisen, kun olen iloinen ja heilutan häntääni, kun olen vihainen. Joten minä olen hullu”, kissa sanoi.
’’Minä en kutsu sitä murinaksi, vaan kehräämiseksi”, Liisa sanoi.
’’Sinä voit kutsua sitä miksi haluat”, kissa vastasi. ’’Oletko menossa pelaamaan krokettia kuningattaren kanssa?”
”Se olisi mukavaa, mutta pelkään pahoin, että minua ei ole kutsuttu”, Liisa vastasi.
’’Nähdään siellä”, kissa sanoi ja katosi.
Kissan katoaminen ei yllättänyt Liisaa, koska hän oli nähnyt paljon kaikkea outoa.
Äkkiä kissa ilmestyi takaisin näkyviin.
’’Mitä muuten vauvalle tapahtui?” kissa kysyi.
”Se muuttui possuksi”, Liisa sanoi.
’’Arvasin sen”, kissa sanoi ja katosi taas.
Liisa lähti kävelemään siihen suuntaan, jossa Hassun rusakon piti asua.
’’Ehkä rusakko on hassu hyvällä tavalla”, Liisa pohti itsekseen.
Silloin kissa ilmestyi taas puun oksalle. ’’Sanoitko vauvan muuttuneen possuksi vai pussiksi?” kissa kysyi.
’’Possuksi”, Liisa vastasi. ”Ja olisi mukavaa jos et katoaisi ja ilmestyisi noin äkkiä. Se saa pääni pyörälle.”
’’Hyvä on”, kissa vastasi. Tällä kertaa kissa katosi vähitellen.
Ensin kissasta hävisi häntä, sen jälkeen vartalo ja lopuksi pää.
Lopulta jäljellä oli pelkkä virnistys, joka jäi näkyviin vielä sen jälkeen kun kaikki muu oli kadonnut.
’’Olen usein nähnyt kissan ilman virnistystä, mutta en ole koskaan ennen nähnyt virnistystä ilman kissaa”, Liisa mietti.
Jonkin ajan kuluttua Liisa tuli toisen talon luokse.
Liisa arvasi, että se oli rusakon koti, koska talon savupiiput näyttivät pitkiltä korvilta ja katolla kasvoi karvoja.
Talon etupihalla oli pöytä. Hassu rusakko ja Hatuntekijä joivat teetä pöydän äärellä. Heidän välissään istui pieni hiiri, joka näytti nukkuvan.
Pöytä oli suuri, mutta kaikki kolme istuivat yhdessä kulmassa lähellä toisiaan.
”Ei tänne mahdu”, he huusivat, kun Liisa tuli lähemmäs.
’’Tässä on paljon tilaa”, Liisa sanoi.
’’Ota vähän viiniä”, Hassu rusakko sanoi. Pöydällä oli vain teetä.
”En näe missään viiniä”, Liisa vastasi.
”Ei meillä ole viiniä”, Hassu rusakko sanoi.
’’Sitten teidän ei pitäisi tarjota sitä”, Liisa sanoi.
’’Hiuksesi pitäisi leikata”, sanoi Hatuntekijä.
”Ei ole kohteliaista sanoa noin toisten hiuksista”, Liisa sanoi.
Hatuntekijä näytti hämmästyvän.
’’Miksi korppi on samanlainen kuin kirjoituspöytä?” Hatuntekijä kysyi.
’’Kivaa, minä pidän arvoituksista”, Liisa sanoi.
’’Uskotko osaavasi vastata siihen?” Hassu rusakko sanoi
’’Kyllä”, Liisa sanoi.
’’Sitten sinun pitää sanoa mitä tarkoitat”, Hassu rusakko sanoi.
’’Niin minä sanonkin. Tai ainakin tarkoitan mitä sanon”, Liisa sanoi.
”Se on aivan eri asia”, Hatuntekijä sanoi. ’’Ihan niin kuin ’syön mitä näen’ on eri asia kuin ’näen mitä syön’.”
Kaikki olivat hetken aikaa hiljaa. Liisa yritti miettiä, mitä hän tiesi korpeista ja kirjoituspöydistä.
Hän ei tiennyt kovin paljoa kummastakaan.
’’Monesko päivä tänään on?” Hatuntekijä kysyi Liisalta.
Hatuntekijä oli ottanut taskustaan kellon, jota hän ravisteli.
Liisa mietti hetken verran ja vastasi sitten: ’’Neljäs.”
’’Kaksi päivää myöhässä”, Hatuntekijä huokaisi.
’’Minähän sanoin, ettei voi tee hyvää koneistolle”, Hatuntekijä sanoi hassulle rusakolle.
”Se oli parasta voita”, Hassu rusakko sanoi.
’’Niin, mutta sisään on myös mennyt leivänmuruja”, Hatuntekijä valitti. ’’Teit väärin kun käytit voiveistä.”
Liisa katsoi Hatun tekijän kelloa.
’’Onpa hassu kello”, hän sanoi. ”Se näyttää päivän, mutta ei lainkaan kellonaikaa.”
’’Miksi sen pitäisi?” Hatuntekijä kysyi.
”En oikein ymmärrä”, Liisa sanoi, niin kohteliaasti kuin pystyi.
’’Oletko jo ratkaissut arvoituksen?” Hatuntekijä kysyi.
”En ole ratkaissut arvoitusta. Minä luovutan. Mikä on oikea vastaus?” Liisa sanoi.
’’Minulla ei ole aavistustakaan”, Hatuntekijä sanoi.
”Ei minullakaan”, Hassu rusakko lisäsi.
Liisa huokaisi. ’’Miksi tuhlaatte aikaanne arvoituksiin, joihin ei ole vastausta?”
’’Jos tuntisit ajan yhtä hyvin kuin minä, et puhuisi hänestä tuolla tavalla”, Hatuntekijä sanoi.
”En ymmärrä mitä tarkoitat”, Liisa sanoi.
”Et tietenkään”, Hatuntekijä sanoi. ”Et ole varmaan koskaan edes puhunut ajan kanssa.”
’’Puhutteko te usein ajan kanssa?” Liisa kysyi.
’’Emme maaliskuun jälkeen. Meille tuli riita. Ja siitä lähtien kello on aina ollut kuusi”, Hatuntekijä sanoi.
’’Senkö takia teillä on teekutsut parhaillaan?” Liisa kysyi.
’’Juuri niin”, Hatuntekijä huokaisi. ”On aina teehetken aika. Ota lisää teetä.”
”En ole vielä juonut yhtään”, Liisa huomautti.
”No sitten et voi juoda vähempää. Mutta aina voi juoda enemmän”, Hatuntekijä sanoi.
Liisa oli saanut tarpeekseen. Hän lähti kävelemään poispäin, eikä kukaan pyytänyt häntä palaamaan takaisin.
’’Siinä oli kaikkien aikojen tyhmimmät teekutsut”, Liisa ajatteli kävellessään polkua pitkin metsään.
Liisa huomasi polun varrella olevan puun, jossa oli ovi.
’’Kovin erikoista”, Liisa mietti.
’’Mutta kaikki on erikoista tänään. Kai minun kannattaa mennä sisään.”
Niin Liisa meni sisään ovesta.
Hän oli taas suuressa huoneessa, jonka keskellä oli lasista tehty pöytä. Liisa otti pöydältä kultaisen avaimen ja avasi pienen oven.
Sitten hän astui pienestä ovesta kauniiseen puutarhaan. Puutarhan keskellä oli suuri ruusupensas.
Pensaan ruusut olivat valkoisia, mutta kolme puutarhuria oli parhaillaan maalaamassa kukkia punaisiksi.
Se oli Liisasta kovin erikoista, ja hän meni lähemmäs saadakseen selville, mitä oli meneillään.
’’Älä tahri minua maalilla”, sanoi yksi puutarhureista.
”Ei se ollut minun syytäni, tuo tönäisi minua”, toinen vastasi.
’’Niin tietenkin”, kolmas sanoi. ’’Sinä syytät aina muita.”
Sitten puutarhurit huomasivat Liisan, joka seisoi katselemassa heitä. He kaikki kumarsivat Liisalle.
’’Miksi te maalaatte ruusuja?” Liisa kysyi.
Yksi puutarhureista sanoi: ’’Tämän piti olla punainen ruusupensas, mutta me istutimme vahingossa valkoisen. Jos kuningatar huomaa sen, me kaikki menetämme päämme.”
’’Kuningatar tulee!” huusi toinen puutarhuri. Kaikki puutarhurit heittäytyivät maahan makaamaan kunnioituksen merkiksi.
Liisa näki suuren joukon lähestyvän. Ensin tuli kymmenen sotilasta, jotka näyttivät samanlaisilta kuin puutarhurit.
He olivat litteitä kuin pelikortit. Jalat ja kädet pilkottivat korttien kulmista.
Sotilaiden jälkeen tuli hovin muu väki, ja heidän joukossaan oli valkoinen jänis.
Viimeisinä tulivat herttakuningas ja herttakuningatar.
’’Mikä sinun nimesi on?” kuningatar kysyi, kun joukko oli saapunut Liisan luokse.
’’Minun nimeni on Liisa, teidän majesteettinne”, Liisa vastasi hyvin kohteliaasti.
Mutta itsekseen Liisa mietti: ’’Nehän ovat vain pelikortteja. Ei minun tarvitse pelätä niitä.”
”Ja keitä nämä ovat?” kuningatar kysyi ja osoitti puutarhureita.
”En minä tiedä. Eikä se minulle kuulu”, Liisa vastasi.
Kuningatar muuttui punaiseksi raivosta.
’’Pää poikki! Pää poikki!” kuningatar huusi.
’’Höpsistä” , Liisa sanoi.
’’Mitä te olette tehneet täällä?” kuningatar kysyi puutarhureilta.
”Me vain yritimme…» yksi puutarhureista sanoi vapisevalla äänellä.
’’Pää poikki! Kaikkien pää poikki!” kuningatar huusi ja jatkoi matkaansa.
Puutarhurit juoksivat Liisan luokse hakemaan apua.
”Ei teiltä panna päätä poikki”, Liisa sanoi ja nosti puutarhurit turvaan suureen kukkaruukkuun.
Muutama sotilas juoksen teli ympäriinsä etsien puutarhureita. Lopulta sotilaat palasivat kuningattaren luokse.
’’Leikkasitteko puutarhurien päät poikki?” kuningatar kysyi.
’’Heidän päänsä ovat poissa, teidän majesteettinne”, sotilaat huusivat.
’’Niin pitääkin”, kuningatar sanoi tyytyväisenä.
’’Osaatko sinä pelata krokettia?” kuningatar kysyi Liisalta.
’’Kyllä”, Liisa vastasi.
”No tule sitten”, kuningatar komensi ja Liisa liittyi joukon jatkoksi.
’’Kaikki paikoilleen”, kuningatar huusi, ja hoviväki alkoi juosta edestakaisin. Mutta lopulta kaikki olivat valmiit aloittamaan pelin.
Liisa ei ollut koskaan nähnyt niin outoa krokettia. Palloina käytettiin siilejä ja mailoina toimivat suuret linnut.
Lintuun piti tarttua sen jaloista ja linnun pää toimi mailana. Mutta siilit ryömivät ympäriinsä ja linnut kääntelivät päätään.
Se teki kroketin pelaamisesta kovin vaikeaa.
Kaikki löivät omaa siiliään samaan aikaan, odottamatta omaa vuoroaan.
Pian kuningatar oli taas vihainen, koska peli sujui huonosti.
’’Pää poikki! Pää poikki!” kuningatar huusi vähän väliä.
Liisa alkoi miettiä, miten hän voisi paeta vihaisen kuningattaren luota.
Sitten Liisa huomasi, että ilma alkoi väreillä hänen lähellään. Jonkin ajan kuluttua ilmaan ilmestyi virnistys.
”Se on virnistävä kissa”, Liisa ajatteli. ’’Nyt voin ainakin jutella jonkun kanssa.”
’’Kuinka peli sujuu?” kissa kysyi.
”Ei tästä tule mitään”, Liisa vastasi. ’’Kukaan ei noudata sääntöjä, ja kaikki riitelevät keskenään.”
’’Mitä mieltä olet kuningattaresta?” kissa kysyi.
”En pidä hänestä”, Liisa sanoi.
’’Hän on niin kovin…»
Mutta silloin Liisa huomasi, että kuningatar seisoi hänen lähellään.
Kuningatar näytti kuuntelevan, mitä Liisa sanoi virnistävälle kissalle.
’’Kuningatar on niin kovin taitava pelaamaan krokettia”, Liisa sanoi.
Kuningatar hymyili ja käveli pois.
’’Kenen kanssa sinä puhut?” kysyi kuningas Liisalta.
’’Tässä on ystäväni, virnistävä kissa”, Liisa sanoi.
’’Minä en pidä kissasta. Mutta se saa kyllä suudella kättäni”, kuningas sanoi.
”Ei kiitos”, kissa tokaisi.
’’Kuningatar! Täällä on kissa, joka on ilkeä minulle”, kuningas huusi.
’’Pää poikki!” huusi kuningatar. Hän kiirehti paikalle teloittajan kanssa.
Mutta kissasta oli näkyvissä vain pää.
Teloittaja sanoi, ettei kissalta voinut leikata päätä poikki, koska kissa oli pelkkä pää.
Kuningas oli sitä mieltä, että pään voi aina leikata poikki. Ja koska kissalla oli pää, ei asiassa pitäisi olla mitään ongelmaa.
Kuningatar oli sitä mieltä, että jos jahkailu ei loppuisi, hän leikkaisi kaikilta pään poikki.
’’Tuo on hienon rouvan kissa”, Liisa sanoi.
Sitten kuningatar kutsui hienon rouvan paikalle selvittämään asiaa.
’’Voi miten hauska tavata sinut taas”, hieno rouva sanoi Liisalle.
’’Näytät kovin mietteliäältä. Tässä tarinassa on kyllä opetus, mutta olen unohtanut sen.”
’’Ehkä tässä ei ole mitään opetusta”, Liisa sanoi.
’’Kaikessa on jokin opetus”, hieno rouva sanoi. ’’Niin kuin siinä, että hyttyset ja sinappi pistävät.”
’’Mutta sinappi ei ole hyttynen”, Liisa sanoi. ’’Minä luulen, että sinappi on mineraali.”
’’Totta kai se on mineraali”, hieno rouva sanoi. ’’Tässä lähellä on suuri sinappikaivos.”
”Ei kun nyt minä tiedän”, Liisa huudahti. ”Se on kasvi. Sinappi ei näytä kasvilta, mutta kasvi se on.”
’’Aivan totta”, hieno rouva sanoi. ”Ja sen opetus on, että sinun kannattaa aina olla sitä miltä näytät, ellet sitten näytä siltä että olet.”
”En oikein ymmärrä”, Liisa sanoi.
”En voisi sanoa toisin vaikka soisin”, hieno rouva sanoi.
’’Antaa olla”, Liisa sanoi.
’’Taasko sinä mietit jotain?” hieno rouva kysyi.
’’Saan minä miettiä jos haluan”, Liisa sanoi närkästyneesti.
”Ja siat saavat lentää”, hieno rouva sanoi.
Hieno rouva olisi luultavasti sanonut jotain muutakin, mutta äkkiä valkoinen jänis seisoi heidän edessään.
’’Oikeudenkäynti alkaa!” valkoinen jänis sanoi hätäisesti.
’’Mikä oikeudenkäynti?” Liisa kysyi.
’’Äkkiä nyt, on kiire!” sanoi valkoinen jänis. Liisa ja hieno rouva seurasivat jänistä.
Herttakuningas ja herttakuningatar istuivat valtaistuimillaan, ja heidän ympärillään oli paljon väkeä.
’’Kunpa oikeudenkäynti olisi pian ohitse, niin he voivat tarjota jotain syötävää”, Liisa ajatteli.
Kuningas toimi oikeudenkäynnin tuomarina.
’’Syyttäjä, lue syyte ääneen”, kuningas julisti.
Valkoinen jänis puhalsi trumpettiin ja luki virallisesta paperista: ’’Joku on varastanut kuningattaren piirakat. Syytämme tästä roistoa.”
’’Minä tuomitsen…” kuningas sanoi.
”Ei vielä!” valkoinen jänis sanoi. ’’Ensin on kuultava todistajia.”
Kuningas käski ensimmäisen todistajan tulemaan esiin.
Ensimmäinen todistaja oli Hatuntekijä.
’’Ota hattu päästäsi”, kuningas käski Hatuntekijää.
”Se ei ole minun”, Hatuntekijä sanoi.
’’Varastettu hattu!” kuningas huusi.
”Ei vaan minä myyn näitä”, Hatuntekijä sanoi. ’’Olen Hatuntekijä. Minä teen hattuja.”
’’Anna lausuntosi todistajana, tai menetät pääsi”, kuningas sanoi.
Juuri silloin Liisa huomasi, että hän alkoi taas kasvaa.
’’Älä töni”, sanoi Liisan vieressä istunut hiiri.
”En voi sille mitään,” Liisa sanoi. ’’Minä kasvan isommaksi.”
”Ei sinulla ole mitään oikeutta kasvaa täällä”, hiiri sanoi.
’’Kasvathan sinäkin”, Liisa huomautti.
’’Niin, mutta minä kasvan kohtuullista tahtia”, hiiri sanoi.
Samaan aikaan Hatuntekijä oli aloittamassa lausuntonsa antamista.
”Se kaikki alkoi teestä. Ja Hassu rusakko sanoi…” Hatuntekijä aloitti.
”En sanonut!” Hassu rusakko huusi.
«Kyllä sanoit!” Hatuntekijä sanoi.
’’Kiistän kaiken”, Hassu rusakko sanoi.
”Hän kiistää kaiken”, totesi kuningas. ’’Joten voit poistua.”
’’Olen jo aika kaukana”, Hatuntekijä sanoi.
’’Seuraava todistaja!” kuningas huusi.
’’Seuraava todistaja on Liisa!” sanoi valkoinen jänis.
’’Täällä minä olen”, Liisa huudahti. Hän nousi seisomaan ja tönäisi vahingossa monta eläintä kumoon.
Liisa oli unohtanut kasvaneensa suuremmaksi.
’’Mitä sinä tiedät tästä kaikesta?” kuningas kysyi Liisalta.
”En mitään” , Liisa vastasi.
”Et mitään?” kuningas kysyi.
”En yhtään mitään”, Liisa vastasi.
”Se on hyvin tärkeää”, kuningas sanoi.
”Se on yhdentekevää”, korjasi valkoinen jänis.
’’Hiljaa!” kuningas huusi. ’’Sääntö numero 42. Kaikkien kilometriä pidempien on poistuttava hovista!”
Kaikki katsoivat Liisaa.
”En minä ole kilometrin pituinen”, Liisa sanoi.
’’Oletpas”, kuningas sanoi.
’’Melkein kaksi kilometriä pitkä”, sanoi kuningatar.
”No, en suostu lähtemään”, Liisa sanoi. ”En usko, että tuo on mikään oikea sääntö. Sinä vain keksit sen omasta päästäsi.”
’’Pää poikki!” huusi kuningatar.
’’Hölynpölyä”, sanoi Liisa. ’’Tämä ei ole mikään oikea oikeudenkäynti.”
’’Törkeää puhetta! Pää poikki!” kuningatar kiljui.
”Ei kukaan välitä siitä mitä te sanotte”, Liisa sanoi. ”Te olette vain pelkkiä pelikortteja.”
Koko korttipakka nousi ilmaan ja kaikki kortit laskeutuivat Liisan päälle.
Hän huusi ja huitoi kortteja pois kimpustaan.
Sitten Liisa havaitsi olevansa taas joen rannalla.
Puusta oli pudonnut lehtiä Liisan kasvoille.
Hänen siskonsa pyyhki niitä pois.
’’Herätys, Liisa kulta”, hänen siskonsa sanoi. ’’Olet nukkunut todella pitkään.”
’’Näin hurjan outoja unia”, Liisa sanoi.
Ja sitten Liisa kertoi siskolleen kaiken seikkailuistaan Ihmemaassa.
Свежие комментарии