Kirjailijan murha | Финляндия: язык, культура, история
НЕ ЗАБУДЬТЕ ПОМОЧЬ САЙТУ МАТЕРИАЛЬНО - БЕЗ ВАШЕЙ ПОДДЕРЖКИ ОН СУЩЕСТВОВАТЬ НЕ СМОЖЕТ!

Kirjailijan murha

Saraleena Aarnitaival


Kustavin kirjasto sijaitsi kunnan sydämessä, pankin ja postin välissä.

Pihalla kasvoi pattirunkoisia omenapuita, jotka tarjosivat varjoisan lukupaikan ja eväät kirjaston kävijöille.

Maanantaiaamu lupasi hellettä. Aurinko helotti kuumasti, vaikka kello tuli vasta kymmenen.

Anna Maljakova pysäköi Harley Davidsoninsa kirjaston eteen ja sammutti pyörän moottorin. Tapansa mukaan hän oli ajanut töihin rantatietä pitkin, merituulesta ja maisemista nauttien.

Anna saapasteli pihan poikki kypärä kainalossaan. Hänen punaiset, kiharat hiuksensa ulottuivat nahkatakin olkapäille. Hiusten alta välkkyivät korvakorut.

Huulet oli rajattu huolellisesti, ja silmäluomet oli meikattu violetin värisiksi. Mustan minihameen, lempivaatteensa, Anna oli ommellut itse.

Mikään Annan olemuksessa ei paljastanut, että hän oli herännyt vasta puoli tuntia sitten.

Kirjaston portailla Anna seisahtui kaivamaan käsilaukkuaan.

Hän oli juuri työntämässä avainta lukkoon, kun hän huomasi äkkiä jotakin.

Käsi pysähtyi ilmaan. Jokin oli vinossa. Kirjaston ovi oli raollaan.

Anna astui sisään ja huhuili työtoveriaan:

— Kari?

Ei vastausta.

Mies ei ollutkaan tekemässä ylitöitä. Anna rypisti otsaansa. Oliko Kari unohtanut oven auki lähtiessään eilen illalla kirjastosta? Sellainen ei ollut hänen tapaistaan.

Anna astui sisään kirjastoon. Kaikki näytti olevan kohdallaan.

Kirjastossa olisi voinut asua. Lattiaa peittivät käsinkudotut matot, ja seinille oli ripustettu tauluja. Kirjahyllyjä oli kolmessa huoneessa. Jokaisen huoneen nurkassa seisoi koristereunainen kaakeliuuni. Lastenosastolla raksutti jykevä kaappikello.

Tietokoneet oli sammutettu, ja palautetut kirjat oli siirretty kärrystä hyllyyn.

Yhtäkkiä Anna huomasi, että lattialla lainaustiskin takana näkyi jotakin tummaa ja tahmeaa ainetta.

Anna kalpeni. Hän tajusi, että se oli verta. Anna käveli vapisevin jaloin lainaustiskin luo. Hänen sydämensä jyskytti kylkiluiden alla kuin se olisi yrittänyt paeta niiden välistä.

Pöydän takana lattialla makasi kirjastonjohtaja Kari Puro, Annan työtoveri ja kuuluisa kirjailija. Karin silmälasit lojuivat maassa. Niiden toinen linssi oli särkynyt. Miehen silmät tuijottivat kattoon näkemättä mitään.

Karin valkoinen paita oli veren tahraama. Häntä oli ammuttu rintaan.

Anna polvistui Karin vierelle ja kokeili tämän pulssia. Sitä ei tuntunut. Kari oli kuollut.

— Hengitä. Ota ihan rauhallisesti, Anna komensi itseään.

Hän kaivoi kännykän käsilaukustaan ja soitti hätänumeroon. Hätäkeskuksen virkailija lupasi, että poliisi ja ambulanssi tulisivat paikalle mahdollisimman pian. Puhelun jälkeen Anna tajusi, että murhaaja saattoi olla yhä talossa. Kylmä hiki kohosi hänen kämmeniinsä, kun hän lähti hitaasti kävelemään kirjahyllyjen välissä.

Kaappikellon raksutus kuulosti uhkaavalta. Lattian jokainen narahdus sai Annan säpsähtämään.

Kirjastossa ei kuitenkaan ollut muita. Anna palasi lainaustiskille odottamaan.

Vasta nyt hän huomasi, että lattialla ruumiin vieressä oli paperilappu. Anna poimi paperin käteensä. Siihen oli kirjoitettu vanhanaikaisella kirjoituskoneella:

Meri vaati omansa.

Aaltojen alle nukkuivat ne,

jotka eivät sen mahtia kunnioittaneet.

Teksti vaikutti oudon tutulta.

Ulkoa kuului lähestyvän ambulanssin ääni. Anna sujautti paperin käsilaukkuunsa.

Kirjasto oli muuttunut rikosdraaman näyttämöksi. Pihalla seisoi kaksi poliisiautoa ja ambulanssi. Poliisit hätistelivät sivullisia kauemmas ja eristivät alueen muovinauhalla. Karin ruumis suljettiin vihreään pussiin ja kannettiin ambulanssiin.

Anna istui hiljaisena lukusalin pöydän ääressä. Hänen poskilleen valui ripsiväriin sekoittuneita, mustia kyyneleitä.

Kaksi virkapukuista poliisia tuli sisään. Vanhempi heistä oli mies, kunnan oma ylikonstaapeli Eero Pasanen. Pasasella oli leveät hartiat ja tumma parta. Häntä kutsuttiin kylällä Iso-Mietaaksi, koska hän muistutti Juha Mietoa, entistä kilpahiihtäjää.

Toinen poliiseista oli nainen. Häntä Anna ei tuntenut. Nainenkin oli pitkä, ja hänen vaaleat hiuksensa oli sidottu niskaan poninhännäksi.

Nainen nosti aurinkolasit silmiltään. Hän esitteli itsensä:

— Komisario Leena Helenius Keskusrikospoliisista, Helsingistä.

Helenius hymyili tyytyväisenä, kun hän ojensi kättään Annalle. Mikä onni, että hän sattui olemaan seminaarimatkalla Turussa, lähellä Kustavia. Näin hän ehti nopeasti paikalle peräkylän poliiseja auttamaan.

Anna tarttui Heleniuksen käteen. Se oli voimakas ja lämmin.

Poliisit istuivat Annaa vastapäätä. Helenius kaivoi laukustaan muistivihkon ja kynän.

— Ja nyt kerrotte kaikessa rauhassa, mitä täällä oikein on tapahtunut, hän sanoi Annalle.

Kun Anna oli lopettanut kertomuksensa, Helenius kysyi:

— Siinäkö kaikki?

Anna nyökkäsi.

Helenius jatkoi:

— Oliko Kari Puro yksin töissä?

— Oli, vastasi Anna.

— Teemme töitä vuorotellen, ja lauantaina oli Karin päivä. Sunnuntaina kirjasto on kiinni.

— Tiedättekö, oliko Kari Purolla vihamiehiä? Helenius kysyi.

Anna pudisti päätään. Kari oli lempeä ja hyväsydäminen mies.

Seudun asukkaat arvostivat häntä. Tuntui vaikealta ajatella, että joku olisi kantanut hänelle kaunaa.

— Mitä itse teitte viikonloppuna? Helenius kysyi.

— Remontoimme mieheni kanssa taloamme, Anna vastasi.

— Lauantaina tapetoimme olohuonetta. Eilen maalasimme kodinhoitohuoneen, ja myöhemmin illalla menin kioskille vuokraamaan DVD:n. Loppuillan katsoimme elokuvaa.

Helenius teki vielä muistiinpanoja vihkoonsa suu tiukkana viivana ja kasvot innosta hehkuen. Sitten hän kaivoi laukustaan kameran ja alkoi ottaa valokuvia kirjastosta.

Ylikonstaapeli Pasanen ojensi nyyhkyttävälle Annalle nenäliinapaketin.

— Älähän nyt. Kaikki selviää kyllä.

Illalla Anna vaihtoi moottoripyöräänsä öljyt. Hän kävi huoltoasemalla ostamassa olutta ja lämmitti itselleen saunan. Annan mies Andrei oli lähtenyt aamulla työmatkalle Moskovaan. Andrei viipyisi poissa koko viikon. Onneksi Annalla oli talossa valkoinen Katinka-kissa seuranaan.

Polttopuita pilkkoessaan Anna yritti selvittää itselleen päivän tapahtumia. Ajatukset puuroutuivat. Kaikki tuntui sekavalta ja ahdistavalta.

Kari oli hyvä esimies. Hän oli opettanut Annalle kaiken, mitä kunnankirjaston virkailijan piti tietää ja osata.

Työ oli erilasta kuin yliopiston kirjastossa Pietarissa, mutta Anna piti siitä.

Karin kuoleman jälkeen vastuu kirjaston toiminnasta jäisi Annan harteille. Hän tuskin saisi itselleen apulaista ennen syksyä. Omien töittensä lisäksi hänen pitäisi osallistua kokouksiin ja huolehtia kirjaston raha-asioista.

Saunan jälkeen Anna istui olutpullo kädessään takapihan rappusilla. Aurinko paistoi vielä lämpimästi. Anna selasi hajamielisenä kirjaa, joka kertoi Suomenlahden majakoista. Katinka-kissa pyöri hänen jaloissaan.

Myös Kari oli ollut meren ystävä. Hänen viimeinen romaaninsakin kertoi merestä ja saaristolaisten elämästä. Aallonmurtaja romaani oli voittanut keväällä kansainvälisen kirjapalkinnon. Sen jälkeen Karista oli tullut tunnettu kirjailija.

Äkkiä Annan mieleen juolahti ajatus. Hän ponkaisi ylös ja meni sisään taloon.

Olohuoneessa Anna etsi Aallonmurtajan kirjahyllystä. Kari oli antanut kirjan hänelle syntymäpäivälahjaksi. Anna selasi sitä kuumeisesti. Toiseksi viimeisen luvun kohdalla hänen katseensa pysähtyi.

Anna haki käsilaukustaan paperin, jonka oli löytänyt Karin ruumiin vierestä. Hänen sydämensä löi tyhjää. Teksti lapussa oli sama kuin kirjassa. Murhaajan jättämä viesti oli lainaus Aallonmurtajasta.

Seuraavana päivänä Kustavin kunta oli täynnä elämää.

Uutistoimitusten autot tukkivat keskustan kadut.

Kirjaston edessä hääri television väkeä mikrofonien ja kameroiden kanssa.

Salamavalot välähtelivät.

Kari Puron surmasta tuli valtakunnan pääuutinen. Toimittajat yrittivät haastatella Annaa, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Myöskään Helenius ja Pasanen eivät halunneet kommentoida tapahtumia, koska tutkinta oli vasta alkuvaiheessa. Haastateltavia löytyi kylän baarista ja grillikioskilta. Parhaat jutut pääsivät iltapäivälehtien lööppeihin.

Murhasta liikkui kylällä kaikenlaisia juoruja. Villeimpien huhujen mukaan Venäjän mafia olisi tappanut kirjastonjohtajan.                                      

Anna ja Andrei olivat kotoisin Pietarista. Neljä vuotta sitten he olivat muuttaneet Suomeen Kustavin seudulle. Nyt Annaa katsottiin kadulla oudosti.

Anna hoiti kirjastoa yksin. Asiakkaita riitti. Jotkut yrittivät udella maanantai-illan tapahtumista ja Andrein Moskovan-matkoista, mutta Anna pysyi vaiti.

Keskiviikkoaamuna ennen kirjaston avaamista Anna meni postiin hakemaan kirjalähetystä.

Postivirkailija Johanna Pulkkila seisoi tiskin takana korkealla jakkaralla, ja järjesteli paketteja hyllyyn. Johanna oli lyhyt nainen. Hänen luumunvärinen siilitukkansa sojotti terhakkaasti pystyssä. Kun Johanna huomasi tulijan, hänen pisamaisille kasvoilleen ilmestyi kaksi hymykuoppaa.

— No mutta Anna! Hyvä nähdä sinua. Maistuisiko kahvi?

Anna ja Johanna istuivat postitoimiston keittiössä. Pöydälle oli katettu kaksi kuppia ja kulhollinen keksejä. Johanna kaatoi Annalle kahvia ja sanoi:

— Poliisit kävivät täälläkin kyselemässä.

Se Helenius-niminen komisario Helsingistä on jäänyt Kustaviin juttua tutkimaan.

Johanna jatkoi:

— Tiesitkö muuten, että Karilla on poika? Hänen nimensä on Erik Sund.

Anna kohotti kulmiaan suu täynnä keksiä. Johanna katsoi häneen merkitsevästi ja selitti:

— Erik Sund asuu Ruotsissa.

Hän muutti sinne äitinsä Helenan kanssa vuosia sitten, kun Helenalle ja Karille tuli avioero.

Helena Sund meni uudelleen naimisiin ruotsalaisen miehen kanssa.

Myös Erik jäi Tukholmaan. Hän opiskeli sähköasentajaksi, mutta ei löytänyt työtä.

Lopulta Erik meni aivan rappiolle. Hän ryyppäsi ja tuhlasi työttömyyskorvauksensa uhkapeleihin. Hän joutui pahaan velkakierteeseen. Erik lainasi rahaa Kariltakin,

mutta takaisinmaksun kanssa oli vähän niin ja näin. Lopulta Erikin ja Karin välit katkesivat.

Anna oli lakannut pyörittämästä lusikkaa kahvikupissa. Hän tuijotti Johannaa uteliaana.

Johanna nyökkäsi tyytyväisenä. Sitten hän kumartui eteenpäin ja sanoi hiljaisella äänellä:

— Erik Sund on käymässä Kustavissa.

Hän on majoittunut hotelli Villa Margaretaan.

Torstaina Anna meni aikaisin töihin. Hän halusi tyynnyttää levotonta mieltään keskittymällä töihin. Hän aikoi päivittää kirjaston verkkosivut. Hänen pitäisi myös kirjoittaa esittely kuukauden kirjasta ja suunnitella lasten tietovisa.

Anna ajatteli, että työt kyllä veisivät hänen ajatuksensa pois ikävistä tapahtumista.

Anna istui tietokoneen ääressä tehtäviinsä uppoutuneena.

Nettiradio soitti kuubalaista salsaa, hänen lempimusiikkiaan.

Viimeiseksi Anna tarkisti sähköpostit, joita oli tullut Kysy kirjastonhoitajalta-palveluun.

Kerran kuukaudessa oli Annan vuoro vastata asiakkaiden lähettämiin kysymyksiin. Verkkopalvelun kautta oli tullut vain yksi viesti.

Sen oli allekirjoittanut nimimerkki Karjala takaisin. Viestissä kysyttiin, milloin Moskovan valta Suomessa päättyy. Tuntematon kirjoittaja syytti Suojelupoliisia ja presidenttiä Venäjän mafian hännystelystä. Viestissä oli myös terveisiä Annalle. Kirjoittaja nimitti Annaa kunnankirjaston itärikolliseksi, joka voisi painua takaisin Venäjän rajan taakse.

Annan veri kuohahti herjausviestistä. Hän alkoi heti naputella tiukkaa vastausta, mutta pyyhki sen sitten pois näyttöruudulta. Hän huokaisi ja poisti viestin.

Anna vilkaisi kelloaan. Ennen kirjaston avaamista hän ehkä ehtisi käsitellä uudet aikakauslehdet.Uuden aineiston tiedot piti kirjata kirjaston tietokoneille.

Muovittamisen jälkeen lehtiin piti kiinnittää tunnistetarra ja ne piti järjestää hyllyyn.

Kun Anna oli palaamassa lainaustiskille, hän huomasi, että kirjahyllyssä oli tyhjä paikka suomenkielisten romaanien kohdalla. Hän kumartui katsomaan hyllyä lähempää. Kaikki Kari Puron teokset puuttuivat.

Anna kurtisti kulmiaan. Minne Karin kirjat olivat joutuneet? Anna oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei hän kuullut, kun kirjaston ovi kolahti. Joku tuli sisään.

— Huhuu! Saako täällä palvelua? jylisi voimakas ääni lainaustiskillä.

Sisään astui kirjaston aamun ensimmäinen asiakas, Gunilla Nyman. Hän oli hotelli Villa Margaretan omistaja ja kunnanjohtajan vaimo.

Gunilla lyllersi sisään kukallisessa leningissä, kesähattu päässä kallellaan. Hänen lihavat käsivartensa puristivat sylissä kirjapinoa.

Gunilla purskahti rehevään nauruun, kun hän näki Annan säikähtäneen ilmeen.

— Taisin pelästyttää sinut pahanpäiväisesti! hän huudahti.

Sitten Gunilla vakavoitui muistaessaan, että talossa oli tapettu ihminen vasta vähän aikaa sitten.

— Näitä keittokirjoja olisin palauttanut, hän sanoi anteeksipyytävästi.

Gunilla nojasi lantiotaan lainaustiskiin ja katseli Annaa.

— Kauhea tapaus se Kari Puron kuolema, Gunilla sanoa töksäytti.

— Niin on, Anna vastasi.

Gunilla oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten:

— Olen varma, että Erik Sund tappoi hänet.

Gunilla kertoi Annalle, että Erik oli majoittunut Villa Margaretaan lauantaiaamuna. Päivällä Kari oli poikennut hotellilla tapaamassa poikaansa. He olivat riidelleet yläkerrassa. Sitten Gunilla oli kuullut kolahduksen ja sirpaleiden kilinää. Hetken kuluttua Kari oli harpponut ulos raivostuneena.

— Menin ylös katsomaan, mitä oli tapahtunut, Gunilla sanoi.

— Erik seisoi keskellä huonetta kuin myrskyn merkki ja vannoi kostoa isälleen.

Lattialla oli särkynyt valokuvakehys. Erik katsoi minua niin vihaisesti, että käännyin huoneen ovelta melkein heti.

Anna sanoi:

— Kuulin, että komisario Helenius asuu myös Villa Margaretassa. Onko hän jo kuulustellut Erikiä?

Gunilla pudisti päätään.

— Ei ole. Ja tiedätkö miksi? Erik Sund on kadonnut.

Kun Gunilla oli mennyt, Anna muisti taas puuttuvat kirjat. Hän katsoi koneelta Karin romaanien lainaustiedot.

Annan kulmakarvat kohosivat hämmästyksestä. Tietorekisterissä luki, että kaikki Kari Puron kirjat ovat paikallaan hyllyssä. Niiden viimeisin lainaaja oli ollut yksi ja sama henkilö, Sylvi Solenius. Hän oli lainannut kirjat yli kymmenen kertaa. Rekisterissä kuitenkin luki, että Solenius oli palauttanut kirjat ajallaan. Missä ihmeessä kirjat sitten olivat?

Anna tunsi Sylvin hyvin. Vanha rouva oli innokas lukija ja kirjaston vakioasiakas. Sylvi kävi päivittäin lukemassa lehdet ja lainaamassa pinon kirjoja. Hän kirjoitti itsekin.

Useana kesänä peräkkäin Sylvi oli osallistunut luovan kirjoittamisen kurssille, jolla Kari oli opettanut.

Tällä viikolla vanhaa rouvaa ei ollut kuitenkaan näkynyt kirjastolla. Anna arveli, että Sylvi oli kuullut Karin murhasta, ja tieto oli järkyttänyt häntä.

Anna rypisti otsaansa. Saattoiko Sylvi Soleniuksella olla jotain tekemistä Karin kirjojen katoamisen kanssa?

Perjantaiaamuna Villa Margaretan ruokasalissa kaikui vilkas puheensorina. Hotelli oli täynnä lomaturisteja ja viikonloppuvieraita. Pöydissä istui lapsiperheitä. Illalla hotelliin oli tullut myös bussimatkalla oleva eläkeläisseurue. Mummot ja vaarit tungeksivat tarjoilupöydän edessä kinkunsiivuja valitsemassa.

Komisario Helenius siemaili kahviaan nurkkapöydässä. Hän katseli muita vieraita. Lautasella hänen edessään oli omena ja puoliksi syöty sämpylä. Heleniuksella ei koskaan ollut nälkä rikostutkinnan ollessa vielä kesken.

Helenius selaili muistiinpanojaan. Gunilla Nyman oli osoittautunut arvokkaaksi tietolähteeksi. Hän oli kuvaillut vuolaasti murhapäivän tapahtumia hotellissa. Erik ja Kari olivat riidelleet ja Erik oli kadonnut äkillisesti. Mies vaikutti epäilyttävältä.

Ylikonstaapeli Pasanen käveli salin poikki ja riisui lakkinsa. Hän istahti Heleniuksen pöytään.

— Huomenta, neiti! Onko tässä vapaata? Pasanen hymyili leveästi.

Helenius nyrpisti nenäänsä. Partasuu alkoi käydä hänen hermoilleen.

— Näyttää olevan, hän vastasi kylmällä äänellä.

Pasanen ei ollut huomaavinaan Heleniuksen piikittelyä, vaan jatkoi hyväntuulista jutusteluaan:

— Soittivat ruumishuoneelta. Puro kuoli lauantai-iltapäivällä kello neljän ja kuuden välillä.

— Luoti on peräisin pistoolista, jollaista ampumaharrastajat käyttävät. Olen tehnyt listan niistä kunnan asukkaista, joilla on aseenkantolupa. Tässä, ole hyvä!

Heleniuksen kasvoille nousi pieni hymy, kun hän otti paperin Pasasen kädestä.

Samassa kännykkä pärähti soimaan Heleniuksen laukussa.Gunilla Nyman soitti vastaanottotiskiltä. Hän ilmoitti, että Erik Sund oli juuri palannut hotelliin. Mies olisi huoneessaan yläkerrassa, jos poliisit haluaisivat tavata häntä.

— Huoneen numero on seitsemän, Gunilla supatti puhelimeen.

Helenius kiitti tiedosta ja sulki kännykkänsä.

— Raikulipoika on palannut, hän sanoi Pasaselle.

— Mennään!

Hotellin yläkerrassa Pasanen koputti kuuluvasti huoneen numero seitsemän oveen. Ensin ei tapahtunut mitään. Sitten sisältä kuului laahustavia askeleita.

Ovi avautui. Kynnyksellä seisoi Erik Sund aamutakissaan.

Erik näytti rähjäiseltä. Hänen tukkansa sojotti pystyssä. Kasvot olivat harmaankalpeat, ja silmien alla riippuivat tummat pussit. Hän haisi vanhalta viinalta.

Komisario Helenius näytti virkamerkkiään.

— Rikospoliisista, päivää! hän sanoi.

— Meillä olisi teille muutama kysymys.

Erik pyysi poliisit peremmälle. Hän viittasi kohti huoneen sohvaa ja sanoi:

— Istumaan sitten vain.

— Mennään suoraan asiaan, Pasanen ehdotti.

— Joko olet kuullut uutisia isästäsi? Erik näytti hämmästyneeltä:

— Mitä Karista? hän kysyi.

Helenius ja Pasanen vilkaisivat toisiaan. Erik ei ilmeisesti vielä tiennyt isänsä kuolemasta.

— Meillä on ikäviä uutisia, Pasanen sanoi hitaasti.

— Sinun isäsi on kuollut.

— Mitä! Erik älähti.

Poliisit kertoivat Kari Puron murhasta. Erikin kasvot kalpenivat entisestään, mutta järkytys näytti menevän nopeasti ohi.

Helenius otti esiin muistiinpanovälineensä ja sanoi:

—    Teidän vuoronne kertoa.

Kuulustelu kesti yli tunnin. Erik Sund kertoi poliiseille, että hän oli tullut entiselle kotipaikkakunnalleen vanhan luokkatoverinsa häihin.Häät oli pidetty Tanssisaaressa lauantaina. Kari Puro oli nähnyt Erikin lauantaina aamupäivällä kaupassa.

Myöhemmin Kari oli tullut hotelliin tapaamaan poikaansa.

Erik myönsi, että he olivat riidelleet. Riita koski Erikin vanhaa velkaa. Kari oli uhannut tehdä rikosilmoituksen, ellei poika maksaisi hänelle rahoja takaisin. Suutuksissaan Kari oli rikkonut taulun huoneen seinältä.

— Me emme oikein tulleet juttuun keskenämme, Erik totesi hiljaa. — Kari ei koskaan hyväksynyt sitä, että jätin lukion kesken ja menin ammattikouluun. Hänen mielestään minun olisi pitänyt opiskella juristiksi tai lääkäriksi.Hän sanoi kerran suoraan, ettei elämäni ole hänestä minkään arvoista.

Erik katsoi tiukasti poliiseja ja sanoi:

— Kari oli nilkki. Mutta en minä häntä tappanut.

— Lähditte hotellista viime lauantaina päivällä ja palasitte vasta tänään, Helenius sanoi.

— Missä olette ollut koko viikon?

Erik huokaisi ja sanoi:

— Sain ystävältäni kyydin Tanssisaareen. Hän tuli hakemaan minua seitsemältä. Juhlat kestivät pikkutunneille saakka, ja aamulla menin ystäväni mökille nukkumaan. Ystäväni pyysi minua jäämään kalastuskaveriksi pariksi päiväksi. Meillä oli hauskaa yhdessä. Aika kului nopeasti.

Erikin puhuessa Pasanen poimi sohvapöydältä avaimenperän. Hän tarkasteli siihen painettua logoa ja kysyi sitten:

— Mikä tämä on? Erik vastasi:

— Se on ampumaseuran tunnus. Harrastin ennen kilpa-ammuntaa.

Erik kaivoi lompakostaan aseenkantoluvan ja näytti sitä poliiseille. Lupa oli yhä voimassa.

— Onko teillä omaa asetta? Helenius kysyi.

— Ei. Harjoituspäivinä lainasin seuralta pistoolin, vastasi Erik.

Pasanen jatkoi kuulustelua:

— Isäsi oli varakas mies. Sinä olisit voinut tappaa hänet perinnön takia.

Erik huudahti.

— Murhaaja en ollut minä! Miksi te minua kiusaatte? Miksi ette mene tenttaamaan kyläkauppiasta? Hän vihasi Karia. Karilla ja hänen vaimollaan oli suhde.

K-kauppias Ilari Vänskä teroitti veitsiä lihatiskin takana. Kaupassa oli tukalan kuuma. Ilmanvaihto reistaili taas. Ilarin paksut posket punoittivat, ja hiki pisaroi hänen kaljulla päälaellaan. Hän piti esiliinansa taskussa nenäliinaa, jolla pyyhki välillä otsaansa.

Juuri ennen kaupan sulkemisaikaa ulko-oven kello kilahti. Ilari ryhdistäytyi nähdessään tulijat. Virkapukuiset poliisit olivat harvinaisia asiakkaita.

— Mitäs lainvartijoille laitetaan? Ilari vitsaili.

Ylikonstaapeli Pasanen katseli lihatiskin herkkuja vesi kielellään.Hän olisi mielellään maistanut maalaishyytelöä tai siivun ylikypsästä siankyljestä.

— Haluaisimme puhua kanssanne Kari Purosta, komisario Helenius sanoi.

Ilari näytti pelästyneeltä. Hän takelteli:

— Mi-minä en tiedä mitään kirjastonjohtajan kuolemasta.

Kun Ilari oli sulkenut myymälän ja laskenut kassan, hän vei Pasasen ja Heleniuksen kaupan takahuoneeseen.

— Saako olla jotain juotavaa? hän kysyi.

Pasanen ja Helenius pudistivat päätään. Ilari kaatoi itselleen lasillisen Jaffaa ja joi pitkän kulauksen.

Pasanen aloitti hitaasti:

— Vaimosi piti kovasti kirjastonjohtaja Kari Purosta.

Sinulla ja Karilla taisi olla kana kynittävänä?

Ilari ei vastannut heti. Hän pyöritteli limonadia lasissa. Sitten hän sanoi tukahtuneella äänellä:

— Ritva oli korviaan myöten rakastunut. Vuosi sitten hän halusi avioeron, jotta voisi mennä naimisiin Karin kanssa. Minä en suostunut. Onnistuin puhumaan hänelle järkeä, ja asia jäi silleen.

— Olit kuitenkin kerran uhannut Puron henkeä, Pasanen totesi.

— Kännipäissäni minä vain, Ilari vähätteli vaivaantuneena.

— Myönnän, että olin mustasukkainen, mutta en minä tosissani aikonut tappaa Karia.

Helenius sanoi:

— Tietojemme mukaan teillä on lupa kantaa asetta.

Ilari vilkaisi naista ärsyyntyneenä.

— Kuulun metsästysseuraan ja omistan hirvikiväärin.

Helenius mietti hetken. Sitten hän kysyi:

— Missä olitte lauantai-iltapäivällä kello neljän ja kuuden välillä?

— Täällä kaupassa, vastasi Ilari.

— Mutta kauppahan menee kiinni neljältä, tivasi Helenius.

Ilari sanoi:

— Teimme inventaariota myymälän kesäapulaisen kanssa. Menin kotiin puoli kuuden maissa.

— Oliko vaimonne kotona? jatkoi Helenius.

Ilari nyökkäsi.

— Ritva oli järjestämässä postimerkkikokoelmaansa, kun tulin sisään. Söin päivällistä ja aloin katsoa televisiota. Kun menin nukkumaan, Ritva jäi vielä kansioittensa ääreen istumaan.

Helenius ojensi Ilarille puhelinnumeronsa.

— Tämä riittänee tällä kerralla. Soittakaa, jos muistatte vielä jotakin.

Matkalla Villa Margaretaan Pasanen kysyi Heleniukselta:

— Mitä arvelet jutusta? Helenius puristi poliisiauton rattia otsa rypyssä.

— Hankala tapaus, hän sanoi.

— Erik Sund ja Ilari Vänskä vihasivat kumpikin Kari Puroa. He kuitenkin olivat murhahetkellä muualla kuin kirjastossa. Molemmilla on todistajia.

Pasanen nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Sen sijaan hän avasi radion. Auto töyssähteli eteenpäin pitkin hiekkatietä Olavi Virran musiikin tahdissa.

Pellon laidassa seisoi lato, jonka seinässä oli lavatanssimainos. Helenius katsoi ilmoitusta kiinnostuneena.

— Arvelen, että työviikko on ohi, Helenius sanoi.

— Siirretään palaveri maanantaihin. Ensin vien sinut kotiin keskustaan ja sitten menen tanssimaan.

Helenius käänsi auton kohti keskustaa niin nopeasti, että Pasanen melkein putosi etupenkiltä.

Lauantaina kirjastossa oli hiljaista. Kesälomalaiset olivat jo lainanneet dekkarinsa ja kepeät rakkausromaaninsa. Nyt he makasivat mökin laiturilla niitä lukemassa.

Sulkemisajan jälkeen Anna päätti siivota kirjaston varaston. Takahuoneessa vallitsi melkoinen sekamelska. Ajan mittaan pöydille oli kertynyt röykkiöittäin papereita epämääräisiksi pinoiksi. Hyllyt notkuivat vanhoja kirjoja.

Karin työpöydällä lojui tiedelehtiä. Kari oli halunnut säilyttää kaikki kirjastoon tulevat lehdet. Pölyisiä lehtipinoja oli ympäriinsä huoneen seinustoilla.

Anna siirsi lehdet pöydältä lattialle.

Lehtien alta paljastui postia, ikivanhoja mainoksia ja paksu kirjekuori. Kirjekuori oli osoitettu Karille. Sen lähettäjä oli Sylvi Solenius.

Anna otti kirjeen käteensä ja hetken mietittyään avasi sen. Hän kaivoi kuoresta esiin nipun papereita. Ne olivat täynnä tekstiä, joka oli kirjoitettu vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Paperin reunoihin oli lisätty merkintöjä punaisella kuulakärkikynällä.

Anna luki muutaman rivin. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. Teksti oli Aallonmurtajan käsikirjoitus! Miten ihmeessä Sylvi Solenius oli saanut Karin käsikirjoituksen haltuunsa?

Äkkiä Annan mieleen tuli kauhistuttava ajatus. Hän jätti paperit pöydälle ja lähti ulos huoneesta.

Ukkosrintama lähestyi mereltä. Taivas oli muuttunut melkein mustaksi, ja kaukaa kuului jyrinää. Veneilijät kiirehtivät myrskyn alta satamaan suojaan.

Anna huristeli moottoripyörällään pitkin maantietä. Hänellä oli yllään vain ohut kesämekko. Lähestyvä sade ei kuitenkaan huolestuttanut häntä. Hänellä oli isompia murheita mietittävänään.

Tie kiemurteli peltojen halki. Mitä pidemmälle Anna ajoi, sitä autiommaksi maisema kävi. Vain muutama harmaa mökki kyhjötti metsän reunassa.

Viimein Anna saapui lossirantaan. Tie päättyi siihen. Anna sammutti moottorin ja kaivoi käsilaukustaan kartan.

Hän tutki sitä otsa rypyssä. Hän taitteli auki myös pienen paperilapun. Lapulle hän oli kirjoittanut Sylvi Soleniuksen osoitteen.

— Pahus! Taisin ajaa ohi, hän mutisi itsekseen.

Harhailtuaan vielä jonkin aikaa Anna löysi oikean risteyksen. Hän kääntyi tielle, joka nousi pitkin harjannetta.

Tie muuttui yhä kapeammaksi ja huonokuntoisemmaksi. Tien vasemmalla puolella kohosi kallioseinämä ja oikealla oli jyrkkä pudotus mereen.

Anna puri huultaan ja väänsi lisää kaasua. Moottoripyörän renkaat ulvahtivat. Mäen päällä  seisoi yksinäinen rantahuvila. Se oli ollut joskus valkoinen, mutta maali oli rapissut sen seiniltä. Taloa ympäröi villiintynyt puutarha ja lankkuaita.

Anna pysäköi huvilan eteen. Aidan portti oli raollaan. Postilaatikossa luki Solenius.

Ovikello oli rikki. Anna painoi nappia uudestaan, mutta ääntä ei kuulunut. Hän koputti oveen ensin varovasti ja sitten voimakkaammin.

Odottaessaan Anna kaivoi laukustaan sinisen silkkihuivin. Joku oli unohtanut sen kirjastoon. Hän aikoi käyttää huivia tekosyynä vierailla Sylvin luona.

Oven avasi iäkäs nainen. Hänellä oli yllään valkoinen neulepusero ja violetti hame.

Harmaat hiuksensa hän oli kammannut nutturaksi niskaan. Hänen silmänsä tarkastelivat Annaa pyöreiden silmälasien takaa.

— Päivää, sanoi Anna.

— Olin tässä vähän ajelulla.Päätin poiketa kysymään, onko tämä kirjastoon unohtunut huivi teidän. Muistan nähneeni sen teidän kaulassanne.

Anna ojensi Sylville huivin. Nainen otti sen käteensä epäluuloinen ilme kasvoillaan.

— Minunhan se tosiaan on. Mutta ei teidän olisi tarvinnut tuoda sitä minulle kotiin.

Kun Anna ei keksinyt sanottavaa, Sylvi kutsui hänet sisään.

Sylvin koti muistutti museota. Alakerran salin huonekalut olivat peräisin menneeltä vuosisadalta. Seinillä riippui mustavalkoisia valokuvia. Pöydät oli koristeltu pitsiliinoilla. Vihreällä samettisohvalla lepäsi kirjailtuja tyynyjä.

Salissa oli myös valtava kirjahylly. Se peitti kokonaan salin peräseinän. Kirjoja on ainakin pari tuhatta, Anna ajatteli.

— Ottaisitteko kahvia tai teetä? Sylvi kysyi.

Kun Sylvi oli mennyt keittiöön, Anna meni tutkimaan kirjahyllyä. Kaikesta näki, että Sylvi oli todellinen lukutoukka. Hyllyssä oli tietokirjoja eri aloilta, elämäkertoja ja romaaneja. Sylvillä oli myös vanhoja harvinaisten kielten sanakirjoja. Kirjojen keräämiseen oli varmasti mennyt vuosikymmeniä. Mistähän vanha rouva oli löytänyt ne kaikki?

Anna kuljetti kättään pitkin kirjojen selkiä. Sitten käsi pysähtyi.

Anna näki hyllyssä kirjan, jonka selkään oli liimattu kirjaston tarra. Se oli Kari Puron esikoisromaani. Hyllystä löytyivät muutkin Karin kirjoittamat teokset, jotka olivat kadonneet kirjastosta. Anna löysi myös Aallonmurtajan. Hän selaili sitä. Aallonmurtajan välistä löytyi lehtileikkeitä. Ne olivat kirjasta kertovia uutisjuttuja ja arvosteluja. Lehtijutuissa oli myös valokuvia Karista. Hän seisoi ruusukimppu kädessään ottamassa vastaan palkintoa.

— Oletko lukenut Aallonmurtajan? Sylvi kysyi.

Anna säpsähti ja kääntyi ympäri. Hän ei ollut huomannut, että talon emäntä oli tullut keittiöstä.

Sylvi seisoi tarjotin kädessään. Tarjottimella oli kaksi höyryävää kahvikuppia ja lautasellinen mokkapaloja.

Anna ja Sylvi istuivat kahvilla salin pöydän ääressä. Ulkona oli tullut pimeää. Ukkosen jyrinä lähestyi. Tuuli ravisteli omenapuiden oksia. Ensimmäiset sadepisarat rapsahtelivat jo ikkunalautaan.

Sylvi laski kahvikupin kädestään. Annasta tuntui, että naisen katse porautui hänen lävitseen.

— Miksi tulitte tapaamaan minua? Sylvi kysyi.

— Löysin kirjastosta kirjeen, jonka te olitte lähettänyt Kari Purolle, Anna sanoi. — Kirjeessä oli Karin romaanin käsikirjoitus. Mistä olitte saanut sen?

Sylvi pyyhki paperiliinalla kakunmurun suupielestään. Hän esitti vastakysymyksen:

— Mistä itse arvelette?

Anna nielaisi. Sitten hän sanoi hitaasti:

— Minä uskon, että te olette kirjoittanut sen itse.

Sylvi nyökytteli päätään. Hänen hymyssään oli jotakin pelottavaa.

Sylvi sanoi:

— Olette oikeassa. Minä kirjoitin Aallonmurtajan. Lähetin sen Karille luettavaksi, jotta hän antaisi minulle palautetta. Hän osasi aina arvioida tekstejäni. Mutta nyt kävi toisin. Sen sijaan, että hän olisi antanut minulle palautetta kirjastani, hän varasti sen. Hän lähetti tekstin kustantajalle omissa nimissään. Mitä ajattelette sellaisesta?

— Minusta se oli alhainen teko, Anna sanoi.

— Se oli rikos! Sylvi huudahti. — Kari Puro varasti kirjan lisäksi maineen ja kunnian, joka olisi kuulunut minulle. Minun tekstilläni hän sai itselleen myös suuren summan rahaa. Ja sitten hän vielä kehtasi hymyillä lehtikuvissa!

Sylvi jatkoi:

— Pyysin Karilta julkista anteeksipyyntöä. Vaadin häntä palauttamaan palkintorahat ja käsikirjoituksen ainoan kappaleen. Kari vain nauroi ivallisesti. Hän sanoi minulle, että tyhmyydestä sakotetaan.

— Miksi ette soittanut asianajajalle? Anna kysyi.

Sylvi näytti katkeralta.

— Ei kukaan olisi uskonut minua, vanhaa höppänää naista. Minulle olisi vain naurettu, aivan kuten Karikin teki.

Sade hakkasi ikkunoita. Sylvi sekoitteli kahviaan. Annan sydän jyskytti pelosta.

— Tekö sitten… Anna ei saanut sanaa suustaan.

Sylvi nyökkäsi hitaasti päätään.

—     Kyllä. Minä hänet tapoin.

Anna istui tuolissa kauhusta kylmänä. Hän yritti nousta, mutta jalat eivät totelleet. Sylvi oli murhannut Karin, ja tappaisi nyt Annankin.

— Niin kultaseni, Sylvi sanoi, aivan kuin olisi lukenut Annan ajatukset. — Surullinen tarina, eikö totta? Ja surullista on myös se, että pääsit kaikesta selville. Nyt minun on pakko tappaa sinutkin.

Sylvi ojensi kätensä kohti Annaa. Kädessä oli ladattu ase.

Anna tuijotti pistoolia pakokauhun vallassa. Kaikki oli lopussa. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä elävänä ulos talosta.

Samassa valot sammuivat. Ukkosen aiheuttama sähkökatkos pimensi koko seudun.

Nopeammin kuin ajatus Anna repäisi pistoolin Sylvin kädestä. Hän heitti sen pimeässä vasten ikkunaa, ja ikkuna särkyi sirpaleiksi salin lattialle.

Sylvi syöksyi Annan kimppuun.

Naiset painivat hetken raivokkaasti. Anna löi päänsä pöydänkulmaan, ja lasinsiru viilsi haavan hänen käteensä. Hän oli kuitenkin Sylviä voimakkaampi ja pääsi ottelussa voitolle.

Anna istui Sylvin päällä ja yritti pitää rimpuilevaa naista aloillaan. Toisella kädellään Anna kaivoi kännykän käsilaukustaan. Hän näppäili komisario Heleniuksen numeron.

Juuri kun Helenius vastasi, puhelu katkesi. Anna katsoi tyrmistyneenä kännykkäänsä. Sen akku oli tyhjä.

Seuraavat viisikymmentä minuuttia olivat Annan elämän pisimmät. Hän tunsi olevansa vankina tässä kamalassa talossa kylmäverisen murhaajan kanssa.

Rikkinäisestä ikkunasta satoi sisään. Tuuli kieputti verhoja ja ulisi kammottavasti.

Valtava pamaus tärisytti taloa. Salama välähti, ja sen valossa Anna näki Sylvin irvistykseen vääntyneet kasvot.

Viimein kuului auton moottorin ääni. Ulko-ovi lensi auki. Kaksi nuorta poliisia ryntäsi sisään, ja heidän perässään tulivat Helenius ja Pasanen.

Poliisit pidättivät Sylvi Soleniuksen. He laittoivat hänelle käsiraudat ja veivät hänet pihalla seisovaan autoon.

Sylvi vilkaisi taakseen viimeisen kerran. Anna näki, että hänen silmissään oli kyyneleitä.

Sade oli lakannut. Aurinko porotti taas pilvettömällä taivaalla. Todisteena rajuilmasta oli vain palanut koivu Sylvin pihalla. Salama oli polttanut sen rungon mustaksi.

Anna istui Sylvin keittiössä tuttujen poliisien kanssa. Kimalaiset pörräsivät ikkunan takana. Yksi niistä lensi sisään ja laskeutui keskelle pöytää. Ylikonstaapeli Pasanen rullasi sanomalehden ja aikoi iskeä sillä tunkeilijaa. Sitten hän antoi kätensä vaipua.

Komisario Helenius selasi muistiinpanojaan. Annan selostus viime päivien tapahtumista pitäisi vielä tallentaa poliisilaitoksen kuulustelupöytäkirjaan.

Myös Helenius ja Pasanen olivat päässeet murhaajan jäljille, kun he olivat tutkineet Karin papereita. He olivat löytäneet Karin työhuoneesta kirjossa Sylvi vaati Karilta Aallonmurtajan käsikirjoitusta takaisin.

Kirjeessä luki: Soitat Helsingin Sanomien ja Yleisradion toimitukseen. Kerrot toimittajille, mitä olet tehnyt. Haluan sinulta julkisen anteeksipyynnön. Toimit heti, jos henkesi on sinulle kallis.

Poliisit olivat pyytäneet puhelinyhtiön teknikkoa jäljittämään Annan soiton. Teknikko kertoi, että Anna oli käyttänyt puhelintaan Sylvin talossa. Siitä poliisit tiesivät, että Anna oli vaarassa. Helenius sulki muistikirjan ja huokaisi. Luojan kiitos, että Anna oli säilyttänyt malttinsa tukalassa tilanteessa.

Helenius sanoi ääneen sen, mitä kaikki ajattelivat:

— Sinulla oli onni matkassa.

Anna nyökkäsi vakavana ja nousi lähteäkseen.

— Haluatko kyydin? Pasanen kysyi. Anna hymyili ylikonstaapelille.

— En, kiitos.

Anna puristi hyvästiksi Pasasen ja Heleniuksen kättä. Sitten hän käveli ulos ja laittoi moottoripyöräkypärän päähänsä.

Miten hyvältä tuuli tuntuikaan Annan iholla, kun hän huristeli moottoripyörällään pitkin aurinkoista merenrantaa.

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: https://www.suomesta.ru/2013/01/23/kirjailijan-murha/

Добавить комментарий

Ваш адрес электронной почты не будет опубликован.