Статья из книги Юхани Сеппянена (Juhani Seppänen) Hullu työtä tekee (Название книги можно перевести как “Работа дураков любит”).
Статья исследует сложные отношения между трудом, зарплатой и их восприятием в обществе. Отмечается парадокс: наиболее важные и необходимые профессии, такие как медсёстры и учителя, часто оплачиваются хуже, чем менее значимые, но престижные должности. Зарплата воспринимается не только как компенсация, но и как символическая ценность, заменяющая собой понятие “ценности” в плюралистическом мире. Также критикуется структура высоких зарплат топ-менеджеров, ставится под сомнение их оправданность и поднимается вопрос о цене времени и личной вовлечённости.
MITÄ TÄRKEÄMPI TYÖ, SITÄ HUONOMPI PALKKA
Työpanoksesta saatavaa korvausta kutsutaan palkaksi. Tavallisimmin se maksetaan rahana. Raha on yhteismitallista, ja useimmilla sitä on niin vähän, ettei sen määräkään ylitä käsityskykyämme. Koska rahaan liittyy kiinteästi sen arvo, ovat monet tulkinneet että rahakin voisi toimia arvon tavoin. Pluralistisessa maailmassa, jossa arvoja kyseenalaistetaan tai ne ovat keskenään ristiriidassa, on oikeasti tarkoituksenmukaista olla jotain rahan kaltaista. Raha jäsentää ympäröivän todellisuuden kaoottisuutta. Vaikka toistaiseksi pidättäydymme kutsumasta rahaa arvoksi, käyttäydymme kuin se olisi sellainen. Ainakin se on paljon käyttökelpoisempi väline esimerkiksi argumentaation tueksi kuin jokin jo käsitteellisestikin vaativa arvo.
Kuten muistetaan, olemme taipuvaisia pitämään rikkaita ihmisiä parempina kuin köyhiä. Koska häveliäisyyttämme emme sano niin ääneen, voimme testata itseämme. Kumpaan mahdolliseen muutokseen itsessämme suhtaudumme myönteisemmin, rikastumiseen vai köyhtymiseen? Tyhmät kysymykset ovat viisaimpia. Ainakin rahan määrä saa täten arvoluonnetta.
Työn ja rahan viattomalta vaikuttava suhde työllistää tänäänkin lukemattomia yksilöitä. Palkkakonttoreissa ja työorganisaation ulkopuolisissa tilitoimistoissa tehdään kiireistä kokopäivätyötä, että kukin saisi työpanoksestaan sen rahallisen korvauksen, mistä on sovittu. Tämän lisäksi joukko ihmisiä pyrkii muuttamaan tätä työpanoksen ja palkan välistä suhdetta edustamansa tahon kannalta suotuisempäan suuntaan. Vaikka palkoista sovitaan, ja ne ovat toisaalta pitkälti verojen ja sosiaalietujen perusteita, ovat palkkatiedot salaisia. Palkan tabuluonne ilmeni erinomaisesti tasa-arvolähtökohdista esitetyn palkkatietojen julkisuutta vaatineen keskustelun yhteydessä. Kanssaihmisten palkka on suuren uteliaisuuden kohde ja eri työtehtävistä maksettavien palkkojen oikeudenmukaisuudesta käydään loputonta keskustelua.
Yksiselitteiseltä vaikuttava ilmiö ei enää olekaan sitä. Tiettyjä lainalaisuuksia voi kuitenkin havaita. Moniin rekrytointitilanteisiin liittyy palkkaneuvotteluksi kutsuttu seremonia. Koska kyseessä on palkkaneuvottelu, ollaan kuin puhuttaisiin rahasta. Mitä suuremman palkan työntekijä onnistuu itselleen neuvottelemaan, sitä halvemmalla hän todennäköisesti myy aikansa. Mitätön myönnytys työnantajan puolelta sitouttaa työntekijän helposti heti kättelyssä ylimääräiseksi tunniksi pariksi työhönsä. Päivittäin. Mutta mitä käy haastateltavalle, joka ilmoittaa tyytyvänsä alalla vallitsevaan keskimääräiseen palkkatasoon, lupaavansa paiskoa töitä joka päivä täydet kahdeksan tuntia, muttei minuuttiakaan pidempään? Ei työnantajalla ole tänään varaa näin kovapalkkaisiin työntekijöihin. Yhdeksään päivittäiseen työtuntiin suostuvan haastateltavan marginaalin palkkaneuvottelussa pitäisi olla 12,5 prosenttia. Muuten hän on valmis myymään työnsä alle markkinahintansa. Ja niin hän tekeekin, koska työnantajan ei koskaan tarvitse tulla palkkaneuvotteluissa 12,5 prosenttia vastaan.
Toinen säännönmukainen ilmiö koskee palkkatyytyväisyyttä. Mikään ei ole työyhteisön kannalta niin vaarallinen kuin palkkaansa ja tulotasoonsa tyytyväinen työntekijä. Onneksi sellaisia ei juuri tapaa. Yleensä jo ihmisen luontainen ahneus estää moisen. Kulutuksen ideologian perusajatus muistuttaa meitä päivittäin, että voisimme osallistua tärkeimpään yhteiskunnalliseen tehtäväämme entistäkin pontevammin. Eilen ostettu auto on jo tänään likainen. Television ohjelmatarjonta ei parantunutkaan uuden laajakulmavastaanottimen myötä. Taidanpa ostaa uudet kengät piristääkseni mieltäni. Onneksi on luottokortti eikä rahaa tarvita!
Palkkaansa tyytymätön työntekijä on yleensä valmis ponnistelemaan korjatakseen asiantilan. Pelkkä tyytymättömyyden ilmaus johtaa ani harvoin mihinkään. Yleisimmin valittu strategia on, että työntekijä lisää työpanostaan vakuuttaakseen esimiehelleen, että palkankorotus on aiheellinen. Yhden aamupäivän poikkeuksellinen raadanta ei yleensä vielä riitä. Perusteltuna pidetyn vaatimuksen palkankorotukselle voi esittää, jos ylenmääräistä paiskomista on harrastanut vähintään muutaman kuukauden, mutta yleensä muutaman vuoden ajan. Tänä kyseisenä ajanjaksona työntekijä on de facto, tosiasiallisesti, itse vapaaehtoisesti alentanut palkkaansa, koska hänen työpanosta kohden laskettu rahallinen korvauksensa on vähäisempi kuin ennen rehkimisen aloittamista. Valittu strategia on vailla mieltä. Jos palkankorotusta ei tule, on työntekijän käytännössä mahdotonta löysätä työtahtiaan puurtamista edeltäneen ajan tasolle ilman sanktioiden uhkaa. Jos palkka nouseekin, saattaa kulua pitkä aika ennen kuin ylimääräinen työpanos on tullut rahallisesti kompensoiduksi. Kyse on siis eräänlaisesta käänteisestä lakosta.
Lakkojenkin päämäärät liittyvät tänään poikkeuksetta rahaan. Vaatimusten yhteydessä on tosin pelkän ahneen leiman välttämiseksi tapana viitata esimerkiksi työn vaativuuteen tai raskauteen. Tämä onnahtava peruste annetaan poikkeuksetta anteeksi, vaikkei raskas työ muutu yhtään kevyemmäksi palkkaa korottamalla. Palkankorotuksen hyväksyminen on vain työntekijäpuolen siunaus vallitseville oloille. Useimmiten lakot ammattiliittojen aatteelliseen menneisyyteen liittyvästä vanhanaikaisesta leimastaan huolimatta johtavat palkankorotuksiin. Valitettavasti lakot ovat lakkoaikana menetettyjen ansioiden vuoksi työntekijöille usein kuitenkin tappiollisia.
Joissain esimerkillisinä pidetyissä yrityksissä ovat varsinkin johtoportaan palkat päässeet nousemaan niin korkeiksi, että riski palkkatyytyväisyydestä on muuttunut todelliseksi. Esimerkiksi Nokian pääjohtaja Jorma Ollila muistuttaa julkisuuden ystävällisellä avustuksella hyväpalkkaisia työntekijöitään toistuvasti siitä, kuinka paljon nämä maksavat veroja. Korkea vero, joka konkreettisesti kertoo suuresta palkasta, kanavoidaan nerokkaasta ylläpitämään palkkatyytymättömyyttä.
Kaikkein yleisin harhaluulo on, että nimenomaan tärkeästä ja vaativasta työstä maksetaan suurta palkkaa. Tällaista suhdetta on vaikea havaita. Sen sijaan käänteisen suhteen puolesta puhuu monikin esimerkki. Olin kerran puhumassa työnteosta sairaanhoitajille. Sairaanhoitajan työhön liittyy kolme piirrettä, joista useimmat ovat yhtä mieltä. Työ on tärkeää, vaativaa ja siitä maksettava korvaus on kohtuuttoman pieni. Yksimielisyys asiantilasta on yli ammattiryhmärajojen hämmästyttävän suuri. Silti asialle ei ole tehty mitään. Sairaanhoitajien palkkatasolle on pyritty antamaan sellaisia puolinaisia selityksiä kuin alan voimakas naisvaltaisuus. Lentoemäntien tai valokuvamallien palkkatasosta ei esitetä huolestuneita kommentteja. Lastentarhanopettajat ja opettajatkin saavat huonoa palkkaa ja ovat yleensä naisia, kuulen vastaväitteet.
Yritin ohi arkipäivän latteuksien miettiä, miksi sairaanhoitajille itse asiassa maksetaan niin huonoa palkkaa kuin maksetaan. En keksinyt kuin yhden kunnon selityksen. Sanoin hoitajille: »Teidän työnne on järkevää, perusteltua ja välttämätöntä. Sen vuoksi te teette sitä silläkin korvauksella millä teette. Ja siksi te saatte niin huonoa palkkaa.» Onneksi sanoin muutakin, koska läsnäolijat olivat ammattiliittoaktiiveja.
Yleisemminkin minkä tahansa ammatin tarpeellisuuden ja palkkatason välillä näyttäisi vallitsevan käänteinen suhde. Eri töiden tai ammattien tarpeellisuudesta, järkevyydestä tai välttämättömyydestä on vaarallista esittää vertailuja, koska joka tapauksessa joku kokee itsensä loukatuksi. On ylevämpää loukkaantua omaan työhön kuin omaan persoonaan kohdistuneesta kyseenalaistuksesta. Loukkaantuminen on kuin osoitus solidaarisuudesta omaa ammattikuntaa kohtaan.
Millaista työtä voi pitää välttämättömänä tai ehdottoman järkevänä? Ainakin sellaista, jonka joku joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tekisi, vaikkei siitä maksettaisi mitään. Ruokaa pitäisi tuottaa ja valmistaa, vuotava katto pitäisi korjata, roskalaatikoista kaduille pursuavat löyhkäävät jätteet pitäisi kuskata pois. Maanviljelijä, keittäjä, rakennusmies ja roskakuski eivät komeile palkkatilastojen kärjessä. Mitä muuta tapahtuisi? Ei sairasta voi jättää henkitoreisiin virumaan, eikä lapsia heitteille. Terveydenhuollosta ja opetuksesta vastaavien ihmisten palkkakehitys on paljastava esimerkki työn tärkeyden ja rahapalkan käänteisestä suhteesta. Liikuttava yksimielisyys vallitsee erityisesti sairaanhoitajien ja opettajien kehnosta palkkatasosta. Toistaiseksi molempien ammattiryhmien palkka takaa kelvollisen, joskaan ei ylellisen elintason. Toinen suuri yksimielisyys koskee näiden kahden ammatin tärkeyttä. Sairaat pitää hoitaa ja lasten täytyy oppia tietyt perustiedot ja -taidot tulevaisuutta varten.
Sairaanhoitajien tai opettajien palkkakehityksen yleistrendi voidaan nähdä samojen alojen parempipalkkaisten ammattiryhmien kohdalla. Lääkärit ja yliopisto-opettajat voivat esittää vakuuttavia lehmänhäntäkuvioita reaaliansioittensa kehityksestä. Vastaansanomattomien tilastotietojenkin äärellä on vaikea tuntea suurta huolta näiden etuoikeutettujen ryhmien taloudellisesta hädästä, mutta ne puhuvat vakuuttavasti yleisen suuntauksen puolesta. Silloin kun lääkäriin pääsy tai yliopisto-opinnot olivat mahdollisia vain harvoille, olivat tohtoreiden ja professorien palkatkin eliitille sopivat. Suurin osa kansasta selvisi pitkään ilman heitäkin. Kun koulutuksesta ja terveydestä tuli niin tärkeitä arvoja, että katsottiin aiheelliseksi ulottaa toiminta koskemaan koko yhteiskuntaa, alkoi lääkäreiden ja professorien palkkataso laskea.
Vaikka lääkärit ja professorit ovatkin hyvätuloisia, ei kukaan varmaan arvele, että heidän palkkansa voisi tehdä heistä rikkaita. Lääkärit ja professorit tekevät siis ihan tärkeää työtä.
Ketkä ovat palkkahaitarin yläpäässä? Omistamiseen liittyviä tuloja ei voi pitää palkkana ainakaan tämän pohdiskelun kannalta. Toisaalta palkan ja omaisuustulojen välistä rajaa on pyritty hämärtämään erilaisin taloudellisin järjestelyin. Kaikkein suurituloisimpien työhön sitouttamiseksi on kehitetty rahapalkkaa monimutkaisempia taloudellisia ratkaisuja. On vain tarkoituksenmukaista, että kuka tahansa kadunmies osaa sujuvasti lausua mielipiteensä optioista tietämättä tuon taivaallista mistä niissä on kysymys. Koska osakkuudet, optiot ja muut etuisuudet poikkeuksetta kasaantuvat suuripalkkaisimmille, voidaan nämä palkan pahanlaatuiset kasvaimet hetkeksi tässä yhteydessä unohtaa.
Miksi nimenomaan liike-elämän johtotehtävissä maksetaan korkeimmat palkat? Kyyninen selitys on tietenkin se, että siellä missä yksilöllä on mahdollisuus päättää palkastaan, on palkalla taipumus olla korkea. Näennäisestä nerokkuudestaan huolimatta näkemys vaikuttaa jotenkin ohuelta. Ja ollakseen kyyninen, se antaa liian ihanteellisen kuvan johtavassa asemassa olevan yksilön riippumattomuudesta. Jos Jorma Ollila ottaisi palkastaan viimeisen nollan pois ja ilmoittaisi, että palkka on näinkin aivan riittävä – mitä se inhimillisesti ajatellen olisikin – hermostuisivat monet. Koska Ollila on viisas ja ymmärtää asemaansa liittyvät rajoitukset, hän ei tietenkään toimi näin.
Antaisiko työnteon perusmääritelmä apua pohdinnassa? »Työ on vaiva, jonka työntekijä näkee vaihtaessaan omaa aikaansa sovittuun korvaukseen.» Jos tuo sovittu korvaus on poikkeuksellisen korkea, mitä voidaan päätellä määritelmään sisältyvistä muista muuttujista? Näitä muita muuttujia ovat työntekijä, vaivannäkö ja aika. Huippujohtajilla on poikkeuksetta korkea koulutus. Heillä on tyypillisesti loppututkinto kaupallisesta, lakitieteellisestä tai teknillisestä korkeakoulusta. Joillain on useitakin tutkintoja. Vaikka kaikki nämä opinnot edellyttävät tiettyjä älyllisiä edellytyksiä, eivät ne vielä sinällään ole tae poikkeuksellisista kyvyistä. Huippujohtajan työ on vaativaa ja raskasta. Niin on moni muukin työ. Katukivetyksen latominen näyttää minusta raskaalta ja vaativalta. Se ei näytä hyväpalkkaiselta. Mutta entä aika? Kuinka pitkää päivää huippujohtaja tekee? Milloin hänen työpäivänsä alkaa, milloin se loppuu? Saako hän nauttia lounaansa rauhassa, niin että työasioiden sijasta voisi jauhaa kunnolla ruokansa? Toivottavasti. Kenen kanssa huippujohtajat rentoutuvat? Kenen kanssa pelaavat golfia tai lyövät muita viattomia palloja? Kenen kanssa ryyppäävät? Eiväthän johtajat edes ryyppää enää, mikä on sinällään terve ilmiö. Mutta miksi he eivät enää ryyppää? Heillä ei ole siihen aikaa.
Rahan ja ajan merkittävin ero on niiden keskenään ristiriitainen rajallisuus.
Rahan kulloinenkin määrä on periaatteessa rajallinen, mutta silti ei niin isoa palkkaa olekaan ettei voisi olla vieläkin isompi. Aika, siten kuin me sen ymmärrämme, ulottuu taas menneeseen ja tulevaan äärettömän pitkälle ohi oman rajallisen aikamme. On itse asiassa täysin epäoikeudenmukaista, että rikkaalle ja köyhälle on annettu vuorokauteen yhtä monta tuntia. Köyhälle riittäisi hyvin lyhyempikin kirnuttaminen päivittäin ja tuottavuuden kanrialta olisi pelkästään suotavaa jos työelämän Duracell-puput saisivat rummuttaa vuorokaudessa vaikka 48 tuntia tai enemmänkin.
Huippujohtajat voivat myydä omaa aikaansa vuorokautta kohden korkeintaan 24 tuntia. En tiedä, kuinka pitkä osuus tästä on se aika, jona he eivät ole käytettävissä. Pelkän ajallisen sitoutumisen perusteella vain kolminkertainen palkka olisi siis perusteltu. Plus ilta- ja yötyölisät.
Huippujohtajan palkka on hänen omistautumisensa hinta. Hän on myynyt oman aikansa erinomaisella hinnalla. Kyllä hän sen tietää, mutta sitä ei ole syytä mennä hänelle kertomaan. Koska huippujohtajat ovat keskimääräistä älykkäämpiä, he saattavat yksinäisinä hetkinään esittää itselleen sellaisia kysymyksiä kuin onko tässä mitään järkeä. Raha vaientaa tarpeettomat vastaukset moisiin pohdintoihin. Huippujohtajien tragedia on, että aina on olemassa joku muu joka on myynyt itsensä vielä kalliimmalla hinnalla. Aina on joku joka on vielä tiukemmin hyvänhajuisessa liisterissä. Koska erittäin rikkaan ja urallaan pitkälle päässeen yksilön ainoa rationaalinen motiivi työlle on sen irrationaalinen peliluonne, muuttuu lopettaminen enemmän kuin hankalaksi.
Ylisuurien palkkojen uhan alla on nähty tarve vaihtoehtoisille rahansiirtokeinoille. Osakkuuksista, optioista ja muista rahanarvoisista etuisuuksista puhutaan vain palkka-asteikon yläpäässä. Näitä osattomien aiheettomasti kadehtimia järjestelyjä on perusteltu ylimmän johdon sitouttamisella työhönsä. Mikään ei viittaa siihen, että keino olisi kovin tehokas. Työhön sitoutumista on siis syytä pitää myönteisenä ilmiönä, jos sillä pyritään perustelemaan jotain sellaista, joka saattaa aiheuttaa muissa vastaväitteitä. Hierarkian alemmilla tasoilla asia pyritään varmentamaan jo työhönottohaastattelun yhteydessä. Sitoutuminen on sellaista kahlitsemista, jolle on olemassa kahlittavan lupa. Lisämaksusta prostituoitukin antaa köyttää itsensä sänkyyn. Työpaikalleen.
Sitouttamiskeinona rahan tekee ongelmalliseksi se, että tuomansa taloudellisen riippumattomuuden kautta se saattaa lisätä yleistäkin riippumattomuuden tunnetta. Tällainen tunne ei työorganisaation kannalta ole tietenkään suotava. Siksi on ryhdyttävä erilaisiin sijaisratkaisuihin. Pelkän palkan jatkuva nostaminen toimii vain lyhyellä aikavälillä. Työsuhde-etujen salahauta on tietenkin niiden puhdasta rahapalkkaa monisyisemmät ulottuvuudet. Perheen koti, joka on samalla jommankumman vanhemman työsuhdeasunto, sitoo kyseisen työntekijän tehokkaasti työnantajaansa ja työhönsä. Kotia voi pitää välttämättömyytenä, mutta lopputulos on sama mikäli muille työstä saaduille etuisuuksille antaa itselleen merkittävän aseman.
Liike-elämässä rahapalkalla on jonkinlainen suhde myös yrityksen tulokseen, voittoon. Toisaalta myös suurimpia tappioita tekevien yritysten johtajien palkat ovat huippuluokkaa. Liike-elämässä maksetaan myös parhaat korvaukset siitä, ettei tee mitään. Ilmiö ansaitsee huomion. Kultaiseksi kädenpuristukseksi kutsuttu työttömyyskorvauskäytäntö tarkoittaa sitä, että yksilö vaiennetaan rahalla. Täysin passiiviseksi ei tietenkään tarvitse heittäytyä eikä suutakaan tarvitse pitää supussa kuin tietyistä asioista kuten Nokian entisen toimitusjohtajan Kaarlo (Kalle) Isokallion nykyinen kirjailijanura osoittaa.
Potkujen yhteydessä johtaja saa siis kunnon erorahan. Tästä voisi päätellä, että bonukset maksetaan nimenomaan huonosti tehdystä työstä. Eli jos yritysjohtoon ohjautuisi puhtaasti taloudellisesti ajattelevia ihmisiä, he laskisivat tietenkin, että mitä nopeammin kovapalkkaisesta asemasta saisi potkut, sitä korkeampi aikayksikköä kohden maksettu korvaus lopulta olisi. Onneksi yritysjohtoon ei hakeudu puhtaan taloudellisesti ajattelevia ihmisiä, huokaa moni. Olisiko siitä suurtakaan haittaa, kysyn minä.
Tulos tai ulos käy johtajan tie. Jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuessa kyky analyysiin kasvaa. Menestystä ei mielellään selitetä sattumalla vaikka se onkin kelpo syy tappiolle. Kaikki eivät voi olla huippujohtajia. Työelämästä puhuttaessa heitä kuitenkin usein käytetään esimerkkeinä. Minäkin syyllistyn tässä siihen. Erikoistapaus ei matematiikassa käy todistuksesta. Mutta palkka ei olekaan matematiikkaa, vaikka rahan laskemiseen sen säännöt soveltuvatkin.
Joissain tehtävissä tulosta on vaikeampi arvioida. Jonkinlaisesta hyödystä tai hyötysuhteesta voi kyllä puhua. Ajatellaan vaikkapa opettajan työtä. Opettamisen ydin on tietojen ja taitojen antaminen sellaisille yksilöille, joilla niitä ei vielä ole. Kyseinen jakamisprosessi on siinä mielessä omalaatuinen, ettei luovutettava materiaali vähene edes luovuttajalta itseltään. Opetustehtävissä toimineet tietävät, että itse asiassa samalla omatkin tiedot ja taidot karttuvat. Lähde syvenee. Harvan prosessin hyötysuhde on näin suuri. Kun vielä muistetaan että opetustapahtuma voidaan toistaa luokkahuoneesta ja vuodesta toiseen ja kaiken huipuksi opin saaneen eli oppilaan on teoriassa melko helppo välittää saamansa tieto eteenpäin uutena pikkuopettajana, päästään hyötysuhteeseen, joka pitää pilkkanaan normaaliälyä. Ei ihme, että nimenomaan »tietoyhteiskunnassa» opettajien palkat ovat niin kehnot. Opettajan työ kyseenalaistaa tiedon kauppatavaraluonteen.
Liike-elämän johdon palkkaratkaisuja apinoiden on tulospalkkaus lisääntynyt paitsi yritysten alemmilla portailla, myös julkishallinnon puolella. Tulospalkkauksen perusteet vaihtelevat, mutta käytäntö vaikuttaa reilulta. Hyvä tulos antaa työntekijälle bonuksen, huono tulos ei koske peruspalkkaan. Tämä on yleensä pelin henki. Tulospalkkauksesta on kirjoitettu paljon. »Tulospalkkaus käy halvaksi», tulkitsee Suomen Kuvalehti (numero 34/2003) Juhana Vartiaisen ja Sitran tutkimusta. Kenelle halvaksi? Tietenkin työnantajalle.
Mutta mikä on työntekijän näkökulma? Toteutumaton palkanlisä ei merkitse mitään. Ei vielä. Toteutunut palkanlisä tarkoittaa sitä, että työnantajalla on varaa maksaa parempaa palkkaa kuin mitä on toistaiseksi maksanut. Tulospalkkauksessa työnantaja siirtää osan yrittäjäriskistä työntekijän kannettavaksi. Toinen piirre on luonteeltaan inhimillisempi ja seuraa toteutuneesta palkanlisästä. Koska palkannauttija on ihminen, hän käyttää palkanlisän poikkeuksetta kulutuksen kautta tapahtuvaan elintason nostamiseen. Elintasosta tinkiminen, johon vaikkapa seuraavan tilikauden palkanlisän puuttuminen vääjäämättä ajaa, on enemmän kuin vaikeaa. Tämä johtaa entistä suurempaan riippuvaisuuteen ja sitoutumiseen työstä. Tulospalkkaus toimii siis kahdensuuntaisena sitouttamisen keinona.
Edan tutkija Hannu Piekkola (Ekonomi, numero 2/ 2003) havainnut »että tulospalkkauksella on osittain korvattu perinteistä kokemuspohjaista palkkausta». Näin se: omalla tavallaan myös vähättelee kokemuksen merkitystä tämän päivän työelämässä.
Tulospalkastaan innostuneet työntekijät arvelevat saavansa porkkanaa ja välttävänsä kepin. Aasitkin ovat ihmisiä fiksumpia eläimiä, mitä tulee keppiin ja porkkanaan. Ihmiset eivät edes tiedä, mistä puhuvat. Luulevat, että vastakohdista. Kuten vanha lastenlaulu tietää, aasi pysähtyy heti, jos sitä ruoskitaan. Mutta jos »kepin päähän laitat porkkanan, voit sen heti kohta nähdä liikkuvan». Aasia ei voi kannustaa kurittamalla, mutta sekään ei tajua, että porkkana roikkuu kepissä, joka on kiinnitetty valjaisiin tai rattaisiin, eikä sitä voi koskaan saada kiinni.
Ihmiselle mitään tällaista on täysin turha edes yrittää kertoa.
Перевод нейросети:
Свежие комментарии