Статья из коллективного сборника статей “Как дела, Финляндия?” (Mitä kuuluu, Suomi?), вышедшей в 2025 году, и посвященной проблемам, с которыми сталкивается современное финское общество.
Автор: Titus Hjelm
Titus Hjelm on uskontotieteen professori Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut useita kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita uskontososiologiasta, yhteiskuntateoriasta ja yhteiskuntatieteellisistä metodeista. Hjelm on toiminut kotimaisten ja kansainvälisten uskonnontutkimuksen seurojen puheenjohtajana ja on Sociology of Religion -lehden päätoimittaja.
Suomalaisilla on eräs lähes jokakeväinen rituaali: Kouluvuoden lähestyessä loppuaan joku jossain päin maata tuohtuu siitä, ettei Suvivirttä lauleta koulun kevätjuhlissa – tai siitä, että se lauletaan. Tämän seurauksena uutismedia metsästää lausuntoja piispoilta, poliitikoilta ja opetushallituksen edustajilta. Somepäivi-tyksissä ja yleisönosastokirjoituksissa otetaan kantaa. Pian kohu on jo unohtunut – vain herätäkseen jälleen henkiin viimeistään parin vuoden päästä.
Säännöllisesti toistuva suvivirsiruljanssi on mielenkiintoinen mediaan ja politiikkaan kytkeytyvä ilmiö. Se on myös osuva uskonnon yhteiskunnallisen paikan kuvastin nyky-Suomessa. Kun uskonnon rooli muuttuu, aiemmin itsestäänselvyytenä pidetyt tavat tulevat kyseenalaistetuiksi. Julkisuuden valokeilassa uskonto politisoituu. Myös ne, jotka löytävät henkisen kotinsa muualta kuin luterilaisuudesta, sekä ne, joita uskonto ei henkilökohtaisesti liikuta, päätyvät keskustelemaan ja kiistelemään uskonnolle sopivasta paikasta. Tämän kaiken taustalla on kolme trendiä, joita käsittelen tässä tekstissä: maallistuminen, uskonnollinen moninaistuminen ja uushenkisyyden nousu sekä uskonnon uusi näkyvyys ja politisoituminen.
Maallistuminen
Maallistuminen eli sekularisaatio on ilmiö, jonka jokainen suomalainen voi havaita elämässään. Tiivistetysti sanottuna maallistumisella viitataan uskonnon yhteiskunnallisen merkityksen vähenemiseen. Se tarkoittaa, ettei täysivaltaisena kansalaisena toimiminen vaadi kuulumista mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan – Suomessa evankelis-luterilaiseen enemmistökirkkoon – sen paremmin lain kuin sosiaalisen paineenkaan kannalta katsottuna. Itse asiassa maallistuminen on Suomen kaltaisissa maissa jo niin itsestään selvää, että näkyvästä uskonnollisuudesta on tullut säännön sijaan poikkeus.
Käsitteenä maallistuminen on kuitenkin yksi uskonnon-tutkimuksen kiistanalaisimmista. Siihen liittyy monia harhakäsityksiä mutta myös tahallista väärinymmärtämistä. Oikeastaan voi sanoa, että sekularisaatioparadigman nimellä kulkevat ajatukset maallistumisen mekanismeista ovat parhaiten tunnettuja erilaisina karikatyyriversioina. Samaan aikaan eräs merkki sekularisaatioparadigman toimivuudesta on sitä vastaan esitettyjen argumenttien ohuus.
Maallistumisparadigma ei väitä, että uskonto katoaa, eikä varsinkaan, että uskonnon pitäisi kadota. Sekularisaatio yhteiskuntatieteellisenä teoriana uskonnollisesta muutoksesta tulee siis erottaa sekularismista, joka on erityisesti uskonnon ja valtion erottamiseen tähtäävä poliittinen ideologia. Lisäksi maallistumisesta puhuttaessa tulee erottaa kaksi tasoa: uskonnon paikan muutos yhteiskunnan instituutioissa, kuten politiikassa ja mediassa, sekä yksilöllisen uskonnollisuuden muutos.
Yksilötason uskonnollisen muutoksen osalta trendi on Suomessa selvä. Yhä harvempi suomalainen tunnustaa uskontoa millään mittarilla, vaikka edelleen suurin osa suomalaisista on vauvana kastettu evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi. Väestötasolla uskonnosta irtautuminen menee jotakuinkin seuraavasti. Ensin uskonnon harjoittaminen vähenee. Esimerkiksi evankelis-luterilaisessa kirkossa tämä näkyy siinä, miten pieni osuus kirkon jäsenistä osallistuu sunnuntaisin jumalanpalvelukseen. Myöhemmin usko jumalaan tai keskeisiin opinkappaleisiin hälvenee. Tästäkin huolimatta monet pysyvät edelleen kirkon jäseninä. Tämä on tyypillistä Suomen kaltaisissa maissa, joissa kirkkoon kuulutaan vaikka vain siksi, että kaste, häät ja hautajaiset voidaan toimittaa kirkollisin menoin. Jossain vaiheessa sekin alkaa tuntua turhalta menoerältä – suurin osa kirkosta eroajista nimittäin eroaa vuoden viimeisinä päivinä välttääkseen kirkollisveron maksamisen. Yksilötasolla uskonnosta etääntyminen on ennen kaikkea hiljattainen prosessi, jossa edellä kuvatut vaiheet voivat mennä vaihtelevassa järjestyksessä. Siihen liittyy vain harvoin suurempaa draamaa, vaikka tällaisiakin tapauksia on toki nähty, kuten vuonna 2010, jolloin kymmenettuhannet erosivat kirkosta kansanedustaja Päivi Räsäsen esitettyä Ylen Ajankohtaisessa kakkosessa homoseksuaalisuuden olevan syntiä.
Vain harva kirkosta eroaja liittyy toiseen uskonnolliseen yhteisöön tai harjoittaa niin sanottua uushenkisyyttä.
Uskonnon harjoittamisen, uskon ja kuulumisen mittareilla maallistuminen Suomessa on voimistunut 25 viime vuoden aikana. Erityisesti kirkosta eroaminen on kiihtynyt selvästi. Vuonna 1950 suomalaisista 95 prosenttia kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vuonna 1980 luku oli edelleen 90,3 prosenttia, ja vielä vuonna 2000 jäseniä oli 85,1 prosenttia suomalaisista. Vuosituhannen vaihteen jälkeen erotahti on ollut vielä aiempaa ripeämpää: vuonna 2010 jäseniä oli 78,3 prosenttia suomalaisista ja vuoden 2024 lopussa enää 62,2 prosenttia. Suurimmissa kaupungeissa, kuten Helsingissä, hätyytellään 50 prosentin rajapyykkiä – tai se on jo saavutettu.
Koska vain harva kirkosta eroaja liittyy toiseen uskonnolliseen yhteisöön tai harjoittaa niin sanottua uushenkisyyttä, ilmiö kertoo erityisesti uskonnottomien määrän kasvusta. Uskonnottomuus ei välttämättä tarkoita ateismia – kirkosta eroamisen liittäminen ateismiin on yksi perinteisistä maallistumiskarikatyyreistä. Sen sijaan se tarkoittaa ennen kaikkea välinpitämättömyyttä uskonnollisia asioita kohtaan. Uskonnolla ei yksinkertaisesti ole roolia ihmisten arjessa. Uskonnollisesti välinpitämätön ihminen ei aktiivisesti vastusta uskontoa – moni uskonnoton on edelleen kirkon jäsen – mutta ei myöskään ajattele, että esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksien rajoittamista voi pätevästi perustella Raamatun sanalla. Uskonnottomuus onkin monella tavalla näkymätöntä suomalaisessa yhteiskunnassa – paitsi kiistatilanteissa, kuten keskusteltaessa kirkkoon kuuluvien ja uskonnottomien koululaisten tasa-arvoisesta kohtelusta.
Uskonnollinen moninaistuminen ja uushenkisyys
Uskonnollisen välinpitämättömyyden kasvu on merkittävin yksittäinen trendi viime vuosikymmeninä, mutta toisaalta Suomen uskonnollinen kenttä on myös samaan aikaan moninaistunut. Julkisuudessa on puhuttu eniten muslimitaustaisen väestön kasvusta. Suomalaisista muslimeista on kuitenkin vaikea saada tarkkaa tietoa, koska rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyys ei ole samalla tavalla oleellista uskonnon harjoittamiselle kuin luterilaisessa tai ortodoksisessa kirkossa. Vielä vähemmän tietoa on siitä, kuinka moni muslimitaustainen henkilö itse asiassa harjoittaa uskontoaan.
Vähemmän puhuttava mutta yhtä merkittävä aihe on kristittyjen kentän hajautuminen ja erityisesti konservatiivisten ja karismaattisten kristillisten yhdyskuntien kasvu. Monet näistä ottavat mallia vanhoillisesta amerikkalaisesta herätyskristillisyydestä ja houkuttelevat sellaisia ihmisiä, joiden mielestä evankelis-luterilainen kirkko on antanut liikaa periksi erityisesti ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyk-sissä esimerkiksi sallimalla naispappeuden ja samaa sukupuolta olevien parien siunaamisen. Muslimiväestön ja karismaattisen kristillisyyden kasvu ei ole kääntänyt maallistumisen suuntaa, mutta kulttuurisesti molemmilla on ollut vaikutusta etenkin siihen, että ’’uskonto” ja ’’evankelisluterilainen kirkko” eivät enää Suomessa ole synonyymeja. Tämä tarkoittaa uskonnon yhteiskunnallisen paikan uudelleenarviointia ja edellä kuvattua vanhojen itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista: väestöllinen muutos kasvattaa painetta konkreettiseen lainsäädännölliseen muutokseen ja abstraktimpaan kulttuuriseen muutokseen, joka ei – kuten viime vuosikymmeninä on käynyt ilmi – tapahdu kivutta.
Uskonnollinen moninaistuminen näkyy julkisuudessa usein islamiin ja muslimeihin keskittyvänä uutisointina, joka on usein myös negatiivista sävyltään. Aivan toisenlaista näkyvyyttä edustavat aikakaus- ja iltapäivälehtien kauneus ja terveys -palstojen jutut astrologiasta, vaihtoehtoisista hoitomuodoista ja tapahtumista, joissa voi keskustella enkeleiden kanssa. Ainakin mediakiinnostuksen perusteella tällaiset uskomukset ja niihin liittyvät palvelut näyttäisivät olevan kasvussa.
Suomessa ilmiöstä käytetään uushenkisyyden käsitettä erotuksena perinteisten uskontojen parissa harjoitetusta henkisyydestä tai hengellisyydestä. ’’Henkisten” ihmisten ei ajatella olevan uskonnollisia siinä mielessä, että he kuuluisivat johonkin uskonnolliseen yhteisöön tai uskoisivat esimerkiksi kristinuskon jumalaan. He eivät silti myöskään ole uskonnollisesti välinpitämättömiä vaan saattavat uskoa jälleensyntymiseen tai enkeleihin ja harjoittaa esimerkiksi meditaatiota tai improvisoituja rituaaleja. Yhdysvaltalaisista kyselytutkimuksista on lähtöisin näitä ihmisiä kuvaava termi spiritual but not religious (SBNR), henkinen mutta ei uskonnollinen. Tutkimusryhmäni keräämä kyselytutkimus paljasti, että noin 16 prosenttia suomalaisista ei koe olevansa uskonnollisia vaan henkisiä.
Uushenkisyyttä luonnehtii yksilökeskeisyys: jokainen päättää itsenäisesti, mitä omaan henkiseen maailmankuvaan ja henkisyyden harjoittamiseen kuuluu. Sitä luonnehtii myös avoimuus, sillä maailmankuvan sisältö voi vaihdella vapaasti sitä mukaa kuin yksilö omaksuu uusia ajatuksia. Monilla uushenkisyyden muodoilla on tausta jossakin vanhemmassa uskonnollisessa perinteessä – esimerkiksi meditaatiolla on yhteys buddhalaisuuteen – mutta eri harjoituksia ja oppeja yhdistellään vapaasti. Mallia otetaan paitsi buddhalaisuuden ja hindulaisuuden kaltaisista Aasian uskonnoista myös länsimaisesta magiasta ja okkultismista.
Uushenkisyys on kuitenkin merkittävämpi ilmiö tutkijoiden keskusteluissa kuin tavallisten ihmisten arjessa. Nekin tutkijat, jotka ovat puhuneet ’’henkisestä vallankumouksesta”, ovat joutuneet toteamaan, ettei uushenkisyyden harjoittajien määrän kasvu tasapainota uskonnottomien määrän kasvua. Uushenkisyydestä ei siis ainakaan toistaiseksi ole tullut maallistumisen haastajaa. Tähän vaikuttaa se, että uushenkisyys ei vaadi samanlaista omistautumista kuin esimerkiksi konservatiivinen uskonnollisuus. Itse asiassa merkittävä osa uushenkisyyden harjoittamisesta tapahtuu kaupallisena palveluna tai tavarana: Jooga, meditaatio, enkelihoidot, reiki sekä energiakristallit, amuletit ja muut esineet ovat uushenkisyyden arkipäivää. Palvelun tai esineen ostaminen ei sido mihinkään, ja seuraa-valla viikolla jooga saattaa vaihtua keppijumppaan ja energiakristalli jäädä hyllyn koristeeksi. Koska uushenkisyyden keskeinen periaate on, että jokainen valitsee henkisen tiensä itse, ei henkisyyden harjoittaminen periydy samalla tavalla jälkipolville kuin institutionalisoituneissa uskonnoissa. Lapsikaste varmistaa uskonnollisen kuulumisen jatkumisen yleensä ainakin lapsen täysi-ikäisyyteen asti. Uushenkisyydessä vastaavaa jatkuvuuden taetta ei ole.
Uushenkisyys on kuitenkin tarpeeksi merkittävä trendi, että se on mainittava, kun pohditaan uskonnon ja henkisyyden tulevaisuutta Suomessa. Vaikka vain pieni osa suomalaisista aktiivisesti harjoittaa jonkinlaista uushenkisyyttä, kyselyt kertovat, että monet uskovat esimerkiksi vaihtoehtoisten terapioiden toimivuuteen. Tulevaisuuden kannalta kiinnostavaa on etenkin se, että uushenkisyyteen liittyvät uskomukset ovat yleisempiä nuorten kuin vanhempien sukupolvien parissa.
Uskonnon uusi näkyvyys ja politisoituminen
Viime vuosikymmeninä on puhuttu paljon uskonnon uudesta näkyvyydestä. Jotkut tutkijat ovat paikantaneet näkyvyyden syitä etenkin maahanmuuttoperäisen uskonnollisen moninaisuuden sekä uushenkisyyden kasvuun. Näiden tutkijoiden näkökulmasta maallistumisparadigma on väärässä, koska uskonnon yhteiskunnallinen merkitys näyttää päinvastoin kasvavan.
Tällaiset argumentit kuitenkin sekoittavat uskonnon yhteiskunnallisen näkyvyyden ja uskonnon yhteiskunnallisen merkityksen tai vaikuttavuuden. Itse asiassa suurin yksittäinen syy uskonnon uuteen näkyvyyteen on samainen maallistuminen, joka näkyvyyden pitäisi todistaa vääräksi. Kuten edellä totesin, maallistuminen haastaa uskonnon aiempaa kyseenalaistamatonta asemaa. Voidaan puhua keikahduspisteestä, jossa uskontoon liittyvä sosiaalinen paine muuttaa suuntaa: ennen uskonnollisuus oli normi, nykyisin taas uskonnottomuus. Yhteiskunnallisen toiminnan perusteleminen uskonnolla – oli kyse sitten yksilöiden tai yhteisöjen toiminnasta – on nykyisin asia, joka herättää kysymyksiä ja vaatii perusteluja julkisuudessa. Niinpä nykyään väitellään kiivaasti kunniaväkivallasta ja sukuelinten silpomisesta mutta myös abortin ja tasa-arvoisen avioliiton vastustamisesta, huuhaa-hoidoista ja hengellisestä väkivallasta. Uskonnon uusi näkyvyys tarkoittaa myös uskonnon politisoitumista.
Uskonnon politisoituminen ei ole ongelmaton ajatus. Sen voi ymmärtää väärin, jos ajattelee, että on olemassa jokin politiikasta vapaa “puhdas” uskonto – ja asia on tarkoituksella ymmärretty joskus näin. Tällöin politisoituminen hahmottuu aina negatiiviseksi asiaksi, joka vaikuttaa uskontoon ikään kuin ulkoapäin. On kuitenkin mahdotonta erottaa uskontoa politiikasta. Politisoituminen onkin uskontokeskustelussa hyödyllinen termi lähinnä silloin, kun sillä viitataan uskonnon kasvavaan kiistanalaisuuteen. Näin juuri on käynyt Suomessa ja muualla Euroopassa: maallistuminen ja uskonnollinen moninaistuminen vaativat uskonnon ja uskontojen paikan uudelleenarviointia, eikä se ole missään tapahtunut ilman kiistoja.
Kristinuskoa korostetaan osana suomalaista kulttuuria ja länsimaista ’’sivilisaatiota”.
Pitkälle maallistuneessa yhteiskunnassa onkin syntynyt mielenkiintoinen tilanne, jossa uskonto yhtäkkiä kiinnostaa niitäkin, joilla ei näyttäisi olevan merkittävää henkilökohtaista uskonnollista vakaumusta. Suomessa tämä tarkoittaa erityisesti sitä, että kristinuskoa korostetaan osana suomalaista kulttuuria ja länsimaista “sivilisaatiota”. Näin tehdään erityisesti poliittisessa äärioikeistossa, jolla on kuitenkin usein hyvin kriittinen suhde evankelis-luterilai-seen kirkkoon, koska kirkko muun muassa tarjoaa suojaa turvapaikanhakijoille. Tutkimuksessa onkin puhuttu ”kristianismista”, identiteettipolitiikasta, jossa kristinuskoa käytetään signaloimaan erityisesti, että ”me emme ole muslimeita” – kuitenkin ilman minkäänlaista kristillistä vakaumusta. Toki Suomessa on myös Päivi Räsäsen kaltaisia poliittisesti vaikutusvaltaisia vakaumuksellisia kristittyjä, mutta kristianismi ei ole varsinaisesti uskonnollinen ilmiö. Voisikin hieman provokatiivisesti sanoa, että silloin kun uskonnossa on sisältöä, sillä ei ole yhteiskunnallista vaikutusta, ja silloin kun uskonnolla on yhteiskunnallista vaikutusta, sillä ei ole sisältöä.
Uskonnon tulevaisuus Suomessa
Suomessa olemme siis jokseenkin paradoksaalisessa tilanteessa: yhä harvemmalla on henkilökohtainen suhde uskontoon, mutta uskonto kuitenkin puhuttaa aiempaa enemmän. Kuten edellä on käynyt ilmi, nämä kaksi kehityskaarta liittyvät toisiinsa. Entisiä uskontoon liittyviä itsestäänselvyyksiä kyseenalaistetaan, kun kasvava joukko ei tunnusta mitään uskontoa tai tunnustaa jotain muuta kuin valtavirran luterilaisuutta. Mitä tämä sitten kertoo uskonnon tulevaisuudesta? Miten vastata kysymykseen ’’minne menet, uskonto”?
Tätä kirjoittaessani on kohta parin vuoden ajan kohuttu oletetusta nuorten miesten uskonnollisuuden kasvusta. Tutkimuksen näkökulmasta on aivan liian aikaista sanoa, onko kyseessä kestävä kehitystrendi, mutta uutisointi aiheesta kertoo paljon yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksesta. Yksittäisten nuorten miesten tarinat uskoontulosta kiinnostavat mediaa juuri siksi, että ne poikkeavat niin paljon odotuksista. Uutisointiin liittyy myös huolestuneisuuden pohjavire, etenkin kun ilmiö usein liitetään oletettuun – mutta tutkimuksessa kyseenalaistettuun – nuorten miesten ja naisten arvomaailmojen erkaantumiseen.
Yhtäältä voikin ajatella, että yksilötason uskonnollisuus elää omaa elämäänsä uskonnon julkisesta roolista riippumatta; uskonnon näkyvyys ei ole sama asia kuin sen yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Yksilötason maallistuminen jatkuu ainakin johonkin pisteeseen asti mediakohuista ja poliittisista väännöistä huolimatta. Toisaalta on selvää, että uskonnon julkisen paikan määritteleminen, erityisesti sen suhde valtiovaltaan, vaikuttaa siihen, mihin ihmiset identifioituvat.
Yhdysvaltoja pidettiin pitkään immuunina eurooppa-laistyyliselle maallistumiskehitykselle, mutta nyt yhä useampi yhdysvaltalaisnuori sanoo olevansa uskonnoton pitkälti vastalauseena nousevalle kristilliselle nationalismille, jonka mukaan aitoja amerikkalaisia ovat vain valkoiset kristityt. Suomalainen luterilaisuuden ja kulttuuriperinnön samastaminen on ainakin toistaiseksi viattomampaa ja vähemmän poissulkevaa. Sanonta ’’Suomi on kristitty maa” ei enää viittaa suomalaisten uskonnollisuuteen, eikä viittaa jatkossakaan – joidenkin poliitikkojen toiveista huolimatta – koska kaikella todennäköisyydellä uskonnottomuuden ja uskonnollisen moninaisuuden kasvu jatkuu. Tästä kertoo jo nyt se, että kun Suvivirttä lauletaan koulun tiloissa, se muuttuukin hartauselämän keskeisestä toimituksesta osaksi kulttuuriperinnön vaalimista.
Lisälukemista
Hjelm, Titus, Tuomas Äystö, Ilkka Koiranen, Talvikki Ahonen & Jere Kyyrö (2023). Uskonto, politiikka ja suomalaisten asenteet: raportti. Helsinki: Helsingin yliopiston tutkimusraportteja. http://hdl.handle.net/x0138/356673
Kasselstrand, Isabella, Phil Zuckerman & Ryan T. Cragun (2023). Beyond Doubt: The Secularization of Society. New York: New York University Press.
Mahlamäki, Tiina & Minna Opas (toim.) (2022). Uushenkisyys. Helsinki: SKS.
Pesonen, Heikki & Tuula Sakaranaho (toim.) (2020). Uskontotieteen ilmiöitä ja näkökulmia. Helsinki: Gaudeamus.
Pesonen, Heikki, Tuula Sakaranaho & Sini Paukkunen (toim.)
(2019). Uskonto ja maailmanpolitiikka. Helsinki: Gaudeamus.
Ubani, Martin, Petra Kuivala & Titus Hjelm (toim.) (2025). Uskonto-puhetta. Uskonnon monet merkitykset. Helsinki: Gaudeamus.
Перевод на русский:
Куда идешь, религия?
Автор: Титус Хьелм — профессор религиоведения в Хельсинкском университете. Он является автором нескольких книг и научных статей по социологии религии, социальной теории и методам социальных наук. Хьелм занимал пост председателя в финских и международных обществах по изучению религии и является главным редактором журнала Sociology of Religion.
У финнов есть один почти ежевесенний ритуал: когда учебный год близится к концу, кто-то где-то в стране возмущается тем, что «Suvivirsi» (Летний гимн) не поют на школьных весенних праздниках — или тем, что его поют. В результате этого СМИ охотятся за заявлениями епископов, политиков и представителей управления образования. В постах в соцсетях и письмах в редакции высказываются мнения. Вскоре шумиха уже забыта — лишь для того, чтобы снова ожить не позднее чем через пару лет.
Регулярно повторяющаяся карусель вокруг «Suvivirsi» — интересное явление, связанное с медиа и политикой. Это также меткое отражение общественного положения религии в современной Финляндии. Когда роль религии меняется, обычаи, ранее считавшиеся само собой разумеющимися, ставятся под сомнение. В свете прожекторов публичности религия политизируется. Даже те, кто находит свой духовный дом не в лютеранстве, а также те, кого религия лично не трогает, в конечном итоге приходят к обсуждению и спорам о подобающем месте для религии. За всем этим стоят три тренда, которые я рассматриваю в данном тексте: секуляризация, религиозное многообразие и рост новой духовности, а также новая видимость и политизация религии.
Секуляризация
Секуляризация, или обмирщение, — это явление, которое каждый финн может заметить в своей жизни. Кратко говоря, под секуляризацией понимается снижение общественного значения религии. Это означает, что функционирование в качестве полноправного гражданина не требует принадлежности к какому-либо религиозному сообществу — в Финляндии к евангелическо-лютеранской церкви большинства — ни с точки зрения закона, ни с точки зрения социального давления. На самом деле в таких странах, как Финляндия, секуляризация стала уже настолько самоочевидной, что видимая религиозность превратилась скорее в исключение, чем в правило.
Однако как понятие секуляризация является одним из самых спорных в религиоведении. С ним связано много заблуждений, а также намеренных неверных толкований. Собственно, можно сказать, что идеи о механизмах обмирщения, известные под названием «парадигма секуляризации», лучше всего знакомы в виде различных карикатурных версий. В то же время одним из признаков жизнеспособности парадигмы секуляризации является слабость аргументов, выдвигаемых против нее.
Парадигма секуляризации не утверждает, что религия исчезнет, и уж тем более — что религия должна исчезнуть. Таким образом, секуляризацию как социологическую теорию религиозных изменений следует отличать от секуляризма, который является политической идеологией, направленной в частности на отделение религии от государства. Кроме того, говоря о секуляризации, следует различать два уровня: изменение места религии в общественных институтах, таких как политика и медиа, а также изменение индивидуальной религиозности.
Что касается религиозных изменений на индивидуальном уровне, то в Финляндии этот тренд очевиден. Все меньше финнов признают религию по каким-либо критериям, хотя по-прежнему большая часть финнов крещена в младенчестве как члены евангелическо-лютеранской церкви. На уровне населения отход от религии происходит примерно следующим образом. Сначала сокращается религиозная практика. Например, в евангелическо-лютеранской церкви это проявляется в том, насколько малая часть членов церкви участвует в воскресных богослужениях. Позже вера в бога или в центральные догматы тускнеет. Несмотря на это, многие по-прежнему остаются членами церкви. Это типично для таких стран, как Финляндия, где к церкви принадлежат хотя бы только ради того, чтобы крещение, свадьба и похороны могли быть проведены по церковным обрядам. В какой-то момент и это начинает казаться лишней статьей расходов — ведь большинство выходящих из церкви делают это в последние дни года, чтобы избежать уплаты церковного налога. На индивидуальном уровне дистанцирование от религии — это прежде всего постепенный процесс, в котором вышеописанные этапы могут идти в разном порядке. С ним лишь изредка связана большая драма, хотя и такие случаи, конечно, бывали — как, например, в 2010 году, когда десятки тысяч человек вышли из церкви после того, как депутат парламента Пяйви Рясянен в программе Yle «Ajankohtainen kakkonen» заявила, что гомосексуальность является грехом.
Лишь немногие из выходящих из церкви вступают в другое религиозное сообщество или практикуют так называемую новую духовность.
По показателям религиозной практики, веры и принадлежности процесс секуляризации в Финляндии усилился за последние 25 лет. Особенно заметно ускорился выход из церкви. В 1950 году 95 процентов финнов принадлежали к евангелическо-лютеранской церкви. В 1980 году этот показатель все еще составлял 90,3 процента, а еще в 2000 году членами церкви были 85,1 процента финнов. После смены тысячелетия темпы выхода стали еще быстрее, чем раньше: в 2010 году членами церкви были 78,3 процента финнов, а в конце 2024 года — всего 62,2 процента. В крупнейших городах, таких как Хельсинки, показатели приближаются к отметке в 50 процентов — или она уже достигнута.
Поскольку лишь немногие из выходящих из церкви вступают в другое религиозное сообщество или практикуют так называемую новую духовность, это явление говорит прежде всего о росте числа нерелигиозных людей. Нерелигиозность не обязательно означает атеизм — связывание выхода из церкви с атеизмом является одной из традиционных карикатур на секуляризацию. Вместо этого она означает, прежде всего, безразличие к религиозным вопросам. У религии попросту нет роли в повседневной жизни людей. Религиозно безразличный человек не выступает активно против религии — многие нерелигиозные люди по-прежнему являются членами церкви, — но он также не считает, что, например, ограничение прав сексуальных меньшинств можно обоснованно аргументировать словом Библии. Таким образом, нерелигиозность во многом невидима в финском обществе — за исключением конфликтных ситуаций, таких как дискуссии о равном отношении к школьникам из числа членов церкви и нерелигиозных семей.
Религиозное многообразие и новая духовность
Рост религиозного безразличия — самый значительный отдельный тренд последних десятилетий, но с другой стороны, религиозное поле Финляндии в то же время стало более многообразным. В публичном пространстве больше всего говорилось о росте населения с мусульманскими корнями. Однако о финских мусульманах трудно получить точные данные, так как членство в зарегистрированном религиозном сообществе не является столь же существенным для отправления религиозных обрядов, как в лютеранской или православной церкви. Еще меньше данных о том, как много людей с мусульманскими корнями на самом деле практикуют свою религию.
Менее обсуждаемая, но не менее значимая тема — децентрализация христианского поля и особенно рост консервативных и харизматических христианских объединений. Многие из них берут пример с консервативного американского возрожденческого христианства и привлекают людей, считающих, что евангелическо-лютеранская церковь пошла на слишком большие уступки, особенно в вопросах прав человека и равенства, например, разрешив женское священство и благословение однополых пар. Рост мусульманского населения и харизматического христианства не повернул вспять процесс секуляризации, но культурно оба этих фактора повлияли прежде всего на то, что «религия» и «евангелическо-лютеранская церковь» в Финляндии больше не являются синонимами. Это означает переоценку места религии в обществе и вышеописанное оспаривание старых аксиом: демографические изменения усиливают давление в сторону конкретных законодательных изменений и более абстрактных культурных перемен, которые — как стало ясно в последние десятилетия — не происходят безболезненно.
Религиозное многообразие в публичном пространстве часто проявляется в новостях, сосредоточенных на исламе и мусульманах, которые также часто носят негативный оттенок. Совсем иного рода видимость представляют статьи в рубриках красоты и здоровья глянцевых журналов и таблоидов об астрологии, альтернативных методах лечения и мероприятиях, где можно пообщаться с ангелами. По крайней мере, судя по интересу СМИ, подобные убеждения и связанные с ними услуги, похоже, находятся на подъеме.
В Финляндии для этого явления используется понятие новой духовности (uushenkisyys) в отличие от духовности или религиозности, практикуемой в рамках традиционных религий. «Духовные» люди не считаются религиозными в том смысле, что они принадлежали бы к какому-либо религиозному сообществу или верили, например, в бога христианства. Тем не менее, они также не являются религиозно безразличными, а могут верить в реинкарнацию или ангелов и практиковать, например, медитацию или импровизированные ритуалы. Из американских опросных исследований пришел термин, описывающий этих людей — spiritual but not religious (SBNR), духовные, но не религиозные. Опрос, проведенный моей исследовательской группой, показал, что около 16 процентов финнов считают себя не религиозными, а духовными.
Для новой духовности характерен индивидуацентризм: каждый самостоятельно решает, что входит в его личное духовное мировоззрение и практику духовности. Ей также свойственна открытость, так как содержание мировоззрения может свободно меняться по мере того, как индивид усваивает новые идеи. Многие формы новой духовности имеют корни в какой-либо более древней религиозной традиции — например, медитация связана с буддизмом, — но различные практики и учения комбинируются свободно. Образцы берутся не только из азиатских религий, таких как буддизм и индуизм, но также из западной магии и оккультизма.
Тем не менее, новая духовность является более значимым феноменом в дискуссиях исследователей, чем в повседневной жизни обычных людей. Даже те исследователи, которые говорили о «духовной революции», были вынуждены констатировать, что рост числа практикующих новую духовность не уравновешивает рост числа нерелигиозных людей. Таким образом, новая духовность, по крайней мере пока, не стала вызовом секуляризации. На это влияет то, что новая духовность не требует такой же самоотдачи, как, например, консервативная религиозность. На самом деле значительная часть практик новой духовности существует в виде коммерческих услуг или товаров: йога, медитация, лечение ангелами, рейки, а также энергетические кристаллы, амулеты и другие предметы являются буднями новой духовности. Покупка услуги или предмета ни к чему не обязывает, и на следующей неделе йога может смениться гимнастикой с палками, а энергетический кристалл остаться украшением на полке. Поскольку центральным принципом новой духовности является то, что каждый выбирает свой духовный путь сам, практика духовности не наследуется последующими поколениями так же, как в институционализированных религиях. Крещение младенцев обычно гарантирует продолжение религиозной принадлежности как минимум до совершеннолетия ребенка. В новой духовности подобной гарантии преемственности нет.
Тем не менее, новая духовность — достаточно важный тренд, который необходимо упоминать при размышлении о будущем религии и духовности в Финляндии. Хотя лишь малая часть финнов активно практикует какую-либо форму новой духовности, опросы показывают, что многие верят, например, в эффективность альтернативных терапий. С точки зрения будущего особенно интересно то, что убеждения, связанные с новой духовностью, более распространены среди молодых, чем среди старших поколений.
Новая видимость и политизация религии
В последние десятилетия много говорилось о новой видимости религии. Некоторые исследователи связывают причины этой видимости прежде всего с ростом религиозного многообразия, обусловленного миграцией, а также с ростом новой духовности. С точки зрения этих исследователей, парадигма секуляризации ошибочна, так как общественное значение религии, напротив, кажется возрастающим.
Однако подобные аргументы путают общественную видимость религии с её общественной значимостью или влиятельностью. На самом деле основной причиной новой видимости религии является та самая секуляризация, которую эта видимость якобы должна опровергнуть. Как я отмечал выше, секуляризация бросает вызов прежнему бесспорному положению религии. Можно говорить о « точке перелома», в которой социальное давление, связанное с религией, меняет направление: раньше религиозность была нормой, теперь же нормой стала нерелигиозность. Обоснование общественной деятельности религией — будь то действия отдельных лиц или сообществ — сегодня является вопросом, вызывающим дискуссии и требующим публичных аргументов. Поэтому в наши дни бурно обсуждаются насилие во имя чести и калечащие операции на половых органах, но также и противодействие абортам и равноправному браку, лженаучные методы лечения и духовное насилие. Новая видимость религии означает также политизацию религии.
Политизация религии — идея не беспроблемная. Её можно понять превратно, если думать, что существует некая «чистая», свободная от политики религия — и иногда этот вопрос намеренно понимался именно так. В таком случае политизация всегда представляется как нечто негативное, воздействующее на религию как бы извне. Однако отделить религию от политики невозможно. Политизация является полезным термином в дискуссиях о религии в основном тогда, когда под ней подразумевается растущая спорность религии. Именно это произошло в Финляндии и остальной Европе: секуляризация и религиозное многообразие требуют переоценки места религии и религий, и нигде это не проходило без споров.
Христианство подчеркивается как часть финской культуры и западной «цивилизации».
В глубоко секуляризированном обществе возникла интересная ситуация, в которой религия внезапно интересует и тех, у кого, казалось бы, нет значимых личных религиозных убеждений. В Финляндии это означает прежде всего то, что христианство подчеркивается как часть финской культуры и западной «цивилизации». Так делают особенно в среде крайне правых политиков, у которых, тем не менее, часто складываются весьма критические отношения с евангелическо-лютеранской церковью, поскольку церковь, помимо прочего, предоставляет убежище просителям убежища. В исследованиях в этой связи говорят о «кристианизме» (kristianismi) — политике идентичности, в которой христианство используется для того, чтобы просигнализировать прежде всего: «мы — не мусульмане», при этом без какого-либо христианского убеждения. Конечно, в Финляндии есть и политически влиятельные убежденные христиане, такие как Пяйви Рясянен, но кристианизм не является по сути религиозным феноменом. Можно было бы даже несколько провокационно сказать, что тогда, когда в религии есть содержание, она не имеет общественного влияния, а когда религия имеет общественное влияние, в ней нет содержания.
Будущее религии в Финляндии
Итак, в Финляндии мы находимся в некотором роде в парадоксальной ситуации: всё меньше людей имеют личное отношение к религии, но при этом о религии говорят больше, чем раньше. Как стало ясно выше, эти две траектории развития связаны между собой. Прежние аксиомы, связанные с религией, ставятся под сомнение, когда растущее число людей не признает никакой религии или признает что-то иное, кроме мейнстримного лютеранства. Что же это говорит о будущем религии? Как ответить на вопрос: «Камо грядеши, религия?» (куда ты идешь?).
На момент написания этого текста уже почти пару лет не утихает шум по поводу предполагаемого роста религиозности среди молодых мужчин. С точки зрения науки еще слишком рано говорить о том, является ли это устойчивым трендом, но новости на эту тему многое говорят об изменениях в обществе и культуре. Истории отдельных молодых людей об обращении к вере интересуют СМИ именно потому, что они так сильно отличаются от ожиданий. В этих новостях также присутствует подспудное чувство тревоги, особенно когда это явление связывают с предполагаемым — но оспариваемым в исследованиях — расхождением систем ценностей молодых мужчин и женщин.
С одной стороны, можно подумать, что религиозность на индивидуальном уровне живет своей жизнью независимо от публичной роли религии; видимость религии — это не то же самое, что её общественная влиятельность. Секуляризация на индивидуальном уровне продолжается, по крайней мере, до определенного момента, несмотря на медийную шумиху и политические распри. С другой стороны, очевидно, что определение публичного места религии, особенно её отношений с государственной властью, влияет на то, с чем люди себя идентифицируют.
Соединенные Штаты долгое время считались невосприимчивыми к секуляризации европейского типа, но теперь всё больше американской молодежи называют себя нерелигиозными во многом в знак протеста против набирающего силу христианского национализма, согласно которому настоящими американцами являются только белые христиане. Финское отождествление лютеранства и культурного наследия пока что является более безобидным и менее исключающим. Фраза «Финляндия — христианская страна» больше не относится к религиозности финнов и не будет относиться в будущем — вопреки надеждам некоторых политиков, — так как по всей вероятности рост нерелигиозности и религиозного многообразия продолжится. Об этом говорит уже то, что когда в школьных помещениях поют «Suvivirsi», из центрального акта духовной жизни он превращается в часть сохранения культурного наследия.
Свежие комментарии