Статьи и тексты на темы истории, интересные и сами по себе, и полезные для изучающих финский язык. С моими, при необходимости, лексико-грамматическими и иными комментариями.
Onko koskaan ollut ovelampaa vakoojaa kuin Richard Sorge, jota pidetään yhtenä 20. vuosisadan suurimmista salaisista agenteista? Hän eli kaksoiselämää syntymästään lähtien. Hänen äitinsä oli venäläinen ja isänsä saksalainen, hän syntyi Bakussa Neuvostoliitossa mutta kasvoi Saksassa.
Sorge oh kiihkeän isänmaallinen saksalaispoika, ja hän jätti opintonsa kesken ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi, kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914. Hänet lähetettiin itärintamalle, missä hän taisteli urhoollisesti ja sai ponnistuksistaan palkkioksi ensimmäisen luokan rautaristin. Sen lisäksi hän sai jalkaansa kranaatinsirpaleita, joiden vuoksi hän ontui lopun ikäänsä.
Kun Sorge oli Berliinissä toipumassa vammoistaan, hänen maailmankatsomuksensa alkoi muuttua. Hän oli kadottanut uskonsa nuoruutensa isänmaallisiin aatteisiin ja alkanut kiinnostua toisenlaisista aatteista. Hän luki kommunismin johtavan ajattelijan Karl Marxin teoksia ja vakuuttui siitä, että juuri Marxin filosofia olisi oikea tie maailmanrauhaan ja kansojen ystävyyteen. Merkillinen yhteensattuma oli, että Sorgen isosetä oli ollut Marxin henkilökohtainen sihteeri. Sorgella oli näin ollen kommunismiin suorastaan sukusiteitä.
Päästyään sairaalasta Sorge palasi opintojensa pariin. Hän väitteli valtiotieteen tohtoriksi Hampurin yliopistossa. Silloin hän oli jo vakaa kommunisti ja teki hartiavoimin töitä käännyttääkseen opiskelijoita aatteensa kannalle. Saksan poliisi epäili häntä vieraan vahan vakoojaksi ja alkoi suunnitella hänen pidättämistään. Sorge sai suunnitelmasta vihiä ja loikkasi Moskovaan. Vuonna 1917 Venäjästä oli tullut maailman ensimmäinen kommunistinen valtio, ja se oli muuttanut nimensä Neuvostoliitoksi. Sen johtajat toivottivat tervetulleeksi näin älykkään ja uutteran käännynnäisen. Heitä myös viehätti ajatus siitä, että Sorgen perheellä oli siteitä Karl Marxiin, johon Neuvostoliitossa oli alettu suhtautua lähes uskonnollisen kunnioittavasti. Moskovassa Sorgesta koulittiin vakoojana hän oppi puhumaan ranskaa, venäjää ja englantia. Lopun elämäänsä hän sitten palvelikin äitinsä kotimaata horjumattoman uskollisesti.
Aluksi Sorge lähetettiin lyhyehköille vakoilumatkoille eri puolille maailmaa. Onnistunein näistä oli hänen neljä vuotta kestänyt pestinsä Kiinan satamakaupungissa Shanghaissa. Hän onnistui hankkiutumaan siellä saksalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajaksi, mikä oli erittäin sopiva ammatti vakoojalle. Neuvostoliitto halusi innokkaasti johdattaa Kiinan kommunismin tielle ja tuli siihen tulokseen, että Shangai, jossa oli valtava ulkomaalaisväestö, kukoistava teollisuus ja maailmankuulu rikollisyhteisö, olisi erinomainen paikka aloittaa vallankumous.
Sorge ei ollut mikään seinäkukkanen, eikä huomaamattomuus kuulunut hänen luonteeseensa. Hän oli pitkä ja tulisieluisen näköinen mies, joka ryypiskeli mielellään ja pukeutui ja käyttäytyi hyvin omintakeisesti. Hän saattoi meuhkata kovaan ääneen, olla karkea ja jopa luotaantyöntävä. Siitä huolimatta hänellä oli myös runsaasti luontaista viehätysvoimaapa moni tunsi vastustamatonta vetoa hänen seuraansa. Hän sai helposti ystäviä myös vieraassa maassa. Ei mennyt kauankaan, kun Sorgella oli kokonainen verkosto kollegoja ja tuttavia, joita värvätä aatteensa puolelle. Hänen ydinryhmäänsä kuului joukko Shanghaissa asuvia amerikkalaisia ja japanilaisia, joiden joukossa oli tokiolainen toimittaja Hotsumi Ozaki, josta tuli hänen elinikäinen ystävänsä.
Kahden vuoden ajan Sorge toimitti Neuvostoliittoon hyödyllisiä ellei peräti mullistavia tietoja ja osoitti pystyvänsä hyvin tehokkaaseen työhön. Sitten Japani kuitenkin miehitti Kiinan pohjoisosassa sijaitsevan Mantsurian, joka sijaitsi Neuvostoliiton kaakkoisrajalla. Aggressiivinen ja tehokas japanilainen armeija omalla takapihalla aiheutti Neuvostoliitossa melkoista päänsärkyä. Sorge sai kutsun takaisin Moskovaan. Esimiehet ilmoittivat olevansa hyvin tyytyväisiä hänen työhönsä Shanghaissa, mutta nyt hänet lähetettäisiin vielä paljon tärkeämpään paikkaan – nimittäin Tokioon. Sorgen tehtävänä oli selvittää, aikoiko Japani hyökätä Neuvostoliittoon.
Sorgen kaltaiselle eurooppalaiselle Japani oh yksi maailman vaikeimmin vakoiltavista maista. Maassa asui hyvin vähän länsimaalaisia, ja heidän oli aivan mahdotonta sulautua muuhun väestöön. He joutuivat lisäksi opettelemaan täysin vieraan kielen ja sopeutumaan hyvin outoon yhteiskuntaan. (Japanissa esimerkiksi nenän niistäminen julkisella paikalla osoittaa törkeää piittaamattomuutta hyvistä tavoista.) Kaiken huipuksi japanilaiset olivat vielä erittäin epäluuloisia ja pitivät tarkoin silmällä kaikkea, mikä saattoi vaikuttaa vakoilemiselta. Tehtävä oli siis vaativa ja edellytti pitkän aikavälin strategiaa.
Sorge aloitti keksimällä itselleen sopivan henkilöllisyyden. Hänestä tulisi saksalainen sanomalehtimies, ja jotta tämä onnistuisi uskottavasti, hän joutuisi ensin palaamaan entiseen kotimaahansa. Adolf Hitler ja hänen natsipuolueensa olivat juuri nousseet valtaan Saksassa. Natsit olivat fanaattisia kommunisminvihaajia, ja Sorge oli varma, että Gestapo (natsien salainen poliisi) tiesi hänen vanhoista toimistaan kommunistisena opiskelija-aktivistina Hampurissa.
Sorge kuitenkin rohkaisi mielensä ja palasi Saksaan. Kävi ilmi, että onni oli hänen puolellaan. Ehkäpä hänen tietonsa pölyttyivät jossakin poliisiarkiston perimmäisessä nurkassa? Jospa joku Gestapossa toimiva kommunistien urkkija oli salaa hävittänyt raskauttavan todistusaineiston? Hänelle ei koskaan selvinnyt, miksi häntä ei pidätetty.
Sorge pyysi suosituksia päätoimittajilta, joille oli aikaisemmin tehnyt työtä, ja onnistui rakentamaan itselleen uskottavan henkilöllisyyden kiihkeänä natsimielisenä lehtimiehenä, joka halusi tehdä työtä Saksan ja sen uusien isäntien hyväksi. Hän oli jopa niin vakuuttava, että Abwehr (Saksan salainen palvelu) pyysi häntä kerran hoitamaan pienen vakoilutehtävän puolestaan. Hän sai nopeasti Saksan passin ja matkusti Japaniin elokuussa 1933.
Sorge tiesi joutuvansa jäämään Japaniin pitkäksi aikaa. Ensimmäiset kaksi vuotta hän vain totutteli uuteen ja outoon maahan ja kulttuuriin. Hän vuokrasi asunnokseen pienen talon ja sukelsi japanilaiseen elämään. Hän täytti kotinsa japanilaisilla kirjoilla ja taideteoksilla, nukkui matalalla futon-sängyllä ja piti kenkiään oven ulkopuolella niin kuin kaikki kunnon japanilaiset. Sopeutumisen täydensi sarja japanilaisia tyttöystäviä. Kaiken aikaa hän kirjoitti lehtiartikkeleita, jotka vakiinnuttivat hänen asemansa yhtenä Saksan johtavista ulkomaankirjeenvaihtajista.
Ystäviltään saksalaisissa sanomalehdissä hän sai suosituskirjeitä tärkeille vaikuttajille Tokiossa, eikä mennyt kauankaan, kun Sorge oli jo vakituinen ja suosittu vieras Tokion pienen mutta elitistisen saksa-laissiirtokunnan kutsuilla. Sitä mukaa kuin varmuus kasvoi, hän alkoi vähitellen solmia suhteita, joista voisi olla hyötyä vakoilutoiminnassa.
Erityisen mieluisa vieras Sorge oli Saksan lähetystössä, jonka työntekijät keskustelivat mielihyvin ihmisen kanssa, joka tiesi Kaukoidästä niinkin paljon kuin Sorge. Sorge kertoili heille tietojaan Kiinasta, ja he kertoivat vastavuoroisesti Sorgelle uusimpia havaintojaan Japanista ja sen ulkopolitiikasta. Sorge onnistui ystävystymään läheisesti Saksan sotilasattasean everstiluutnantti Eugen Ottin kanssa. Sorgen uskollisen natsin julkisivu oli niin uskottava, että Ott jopa kutsui Sorgen mukaansa eräälle tiedusteluretkelle Mantsuriaan.
Vakoojana Sorge pärjäsi erinomaisesti yksin, mutta esimiehet Neuvostoliitossa halusivat hänen perustavan itselleen kokonaisen vakoojarenkaan, joten hän alkoi etsiskellä sopivia jäseniä. Ensimmäinen ja ilmeisin ehdokas oli Ozaki Hotsumi. Hänen vanha Shanghain aikainen ystävänsä oh palannut Tokioon ja toimi edelleen lehtimiehenä. Hotsumilla ei ollut samaa uskoa kommunismin aatteeseen kuin Sorgella, mutta häntä huolestutti Japanin valloitussota Mantsuriassa ja aggressiiviset elkeet muuta Kiinaa kohtaan. Hän näki nämä toimet uhkana maailmanrauhalle. Sorgen tavoin hänkin tunsi monia hyödyllisiä ja vaikutusvaltaisia ihmisiä.
Ryhmään liittyi myös jugoslavialainen kommunisti nimeltä Branko Vukelic, joka työskenteli sekä valo-kuvalaboratoriossa että lehtimiehenä – kummatkin eduksi vakoilemisessa. Seuraavaksi mukaan värvättiin japanilais-amerikkalainen Miyagi Yotoku. Hän oh vastikään palannut Kaliforniasta Tokioon ja ansaitsi niukan elantonsa taidemaalarina. Viimeisenä joukkoon liittyi saksalainen Max Klausen. Hän oli tehnyt Sorgen kanssa yhteistyötä jo Shanghaissa ja oli ryhmän radiovastaava, joka lähettäisi raportteja suoraan Neuvostoliittoon.
Vakoojarenkaaksi ryhmä oli kuitenkin melko arveluttava. Useimmat Sorgen kumppaneista olivat ulkomaalaisia. Jopa Miyagi, joka sentään oli syntyjään japanilainen, oli kasvanut amerikkalaisena. Japanilaiset käytöstavat ja tottumukset olivat hänestä usein yhtä kummallisia kuin kaikista muistakin. Hotsumi sen sijaan oli korvaamaton. Hän onnistui hankkimaan tiedonantajia kaikkein korkeimmistakin hallituspiireistä. Lehtimiehen työssään hän pääsi jopa Japanin pääministerin prinssi Konoyen erityisneuvonantajaksi. Tässä toimessa hän sai käsiinsä valtavan määrän luottamuksellista tietoa.
Sorge taas kuului melkein kalustoon Saksan lähetystössä. Häntä pyydettiin kirjoittamaan raportteja ja hänelle annettiin käyttöön oma toimistohuone, jossa hän toimi jonkinlaisena sotilasattasean epävirallisena sihteerinä. Toimistohuoneessaan lukittujen ovien takana hän saattoi valokuvata minkä hyvänsä asiakirjan, jonka uskoi kiinnostavan Neuvostoliittoa. Hänen asemansa vahvistui vielä entisestään, kun hänen ystävästään Eugen Ottista tuli uusi Saksan suurlähettiläs.
Kerran Sorge oli lähdössä käymään Hongkongissa, missä hänen oli tarkoitus jättää salainen asiakirjalähetys eräälle neuvostoagentille. Kuullessaan hänen lähtöaikeistaan Ott antoi hänen mukaansa aivan yhtä salaisen lähetyksen, joka piti jättää sikäläiseen Saksan lähetystöön. Sorge vain pudisteli päätään tällaisen onnenpotkun osuessa kohdalle.
Mutta vakoileminen on hyvin vaikeaa ja vaarallista peliä. Silloin tällöin Sorgekin syyllistyi varomattomuuteen. Pian hänen palattuaan Hongkongista eräs Tokion tärkeimmistä saksalaisista, prinssi Albert von Urbach, kutsui hänet kaupungille viettämään iltaa kanssaan. Miehet tekivät pitkän baarikierroksen. Kahden aikaan yöllä Sorge oli umpijuovuksissa ja halusi lähteä kotiin. Harkitsemattomasti hän hyppäsi moottoripyöränsä selkään — olihan hän tottunut päristelemään pyörällään ympäri Tokiota — ja kaasutti tiehensä.
Ei kulunut kauankaan, kun hän arvioi erään mutkan väärin ja rämähti pyörineen päin seinää aivan Yhdysvaltain suurlähetystön nurkalla. Amerikkalaiset turvamiehet juoksivat ulos, näkivät Sorgen makaavan verissään ja tajuttomana maassa ja soittivat Saksan lähetystöön. Ensimmäisenä Sorgea noutamaan tuli Urbach itse. Sorge, joka alkoi vähitellen tulla tajuihinsa, muisti äkkiä, että hänellä oli taskussaan useita Saksan lähetystöstä kähvellettyjä asiakirjoja. Hän mutisi: ’’Käske Klausen tänne heti paikalla.” Kaikeksi onneksi Urbach teki kuten hän oli pyytänyt. Sorge lykkäsi asiakirjat Klausenin kouraan ja menetti jälleen tajuntansa.
Sorge sai onnettomuudessa pysyviä vammoja, ja sen jälkeen hänen oli vaikea liikutella joitakin kasvolihaksiaan. Tämän vuoksi hänen ilmeensä näytti usein jonkinlaiseen äkäiseen irvistykseen jähmettyneeltä — vähän kuin japanilaisessa naamiossa, niin kuin eräs hänen ystävänsä sanoi.
Kun Sorge toipui onnettomuuden jäljiltä, hänen toimintansa vakoojana saavutti vähitellen huippuvaiheensa. Syyskuussa 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan ja toinen maailmansota alkoi. Tieto tästä oli erityisen merkityksellinen Japanin hallitukselle, koska Japani ja Saksa olivat liittolaisia.
Sorgen esimiehet halusivat kiihkeästi saada tietoja japanilaisten suunnitelmista. Neuvostoliitto oli solminut Saksan kanssa keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen kuukautta ennen sodan puhkeamista. Neuvostoliitossa japanilaisten toimia Mantsurian vastaisella rajalla seurattiin silti erittäin epäluuloisina. Sorgen lähettämät tiedot olivat omiaan rauhoittamaan heitä. Sorgen mukaan Japani ei ollut kiinnostunut Neuvostoliitosta. Sen varsinainen tavoite oli Kiinan valloittaminen ja Kaukoidässä armeijoitaan ja siirtokuntiaan ylläpitävien länsivaltojen — Yhdysvaltain, Britannian, Ranskan ja Hollannin — nujertaminen.
Pian Sorge sai kuitenkin tietoonsa tärkeitä seikkoja, jotka antoivat aihetta vakavaan huoleen. Paljastui nimittäin, ettei Saksalla ollut pienintäkään aikomusta pitää kiinni hyökkäämättömyyssopimuksestaan Neuvostoliiton kanssa. Sopivan hetken tullen Hitler aikoi hyökätä Neuvostoliittoon ja lähettää armeijansa syvälle sen sydämeen.
Nämä olivat Sorgen kaltaiselle vakaumukselliselle kommunistille jo sinänsä kyllin huonoja uutisia, mutta vielä pahempaa oli tulossa — Moskovan vallanpitäjät eivät nimittäin uskoneet häntä. Kauhuissaan Sorge lähetti heille kasapäin pieniä näyttöjä väitteittensä tueksi. Toukokuussa 1941 hän sai viimein käsiinsä ratkaisevan todisteen — Saksa oli keskittänyt 19 divisioonaa sotajoukkojaan Neuvostoliiton rajojen tuntumaan. Sorge ilmoitti Moskovalle jopa hyökkäyksen tarkan päivämäärän, joka oli 22. kesäkuuta. Silti hänen esimiehensä ja aivan erityisesti Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin sivuuttivat saamansa raportit ’’epäilyttävinä ja harhaanjohtavina tietoina”.
Hyökkäys tapahtui täsmälleen siten ja silloin kuin Sorge oli ilmoittanut. Saadessaan tiedon lehtien ja radion välityksellä niin kuin muutkin ihmiset maailmassa Sorge sortui kyyneliin. Hänen japanilainen tyttöystävänsä Miyake, joka ei tiennyt mitään hänen vakoilupuuhistaan, löysi hänet työhuoneestaan nyyhkyttämästä. Miyake kysyi, miksi hän oli niin suunniltaan.
Sorge, joka tunsi olevansa hyvin haavoittuvassa tilassa, vastasi niin rehellisesti kuin itseään paljastamatta pystyi.
’’Siksi, että olen niin yksin. Minulla ei ole todellisia ystäviä”, hän sanoi murheellisena.
’’Mutta onhan sinulla suurlähettiläs Ott ja kaikki muut hyvät saksalaiset ystävät”, tyttö sanoi.
”Ei, eivät he ole oikeita, todellisia ystäviä.”
Hänen kasvonsa vääristyivät, ja hän alkoi jälleen nyyhkyttää. Miyake odotti hänen sanovan vielä jotakin, mutta Sorge pysyi vaiti. Miyake tunsi hänet tarpeeksi hyvin osatakseen olla turhia utelematta.
Mutta juuri syvimmässä murheen alhossa ollessaan Sorge pystyi toimittamaan esimiehilleen koko uransa merkittävimmän yksittäisen tiedon. Saksan divisioonat vyöryivät Neuvostoliittoon, ja hyökkäyssota oh täydessä käynnissä. Neuvostojoukot tekivät epätoivoista vastarintaa, mutta suuri osa neuvostoarmeijaa oli edelleen Siperiassa Neuvostoliiton itäisillä rajoilla. Se oli siellä siksi, että Neuvostoliiton sotilasjohto uskoi varmasti Mantsuriaa miehittävien japanilaisten liittyvän saksalaisen liittolaisensa sotaponnistukseen ja hyökkäävän Neuvostoliiton kimppuun. Sorge ja Hotsumi kaapivat jälleen kaikki tietolähteensä saadakseen näyttöä sellaisista suunnitelmista.
Lokakuun alussa Sorge toimitti Moskovaan raportin. Sen mukaan Japani ei missään tapauksessa hyökkäisi Neuvostoliittoon. Se oli paras uutinen koko siihenastisen sodan aikana. Tuhansittain sotilaita kiidätettiin Siperiasta läntiselle rintamalle taistelemaan saksalaisia vastaan. Tämä päätös melko varmasti pelasti Neuvostoliiton tappiolta sodassa.
Sorge ilmoitti Japanin suunnittelevan vieläkin uskaliaampaa siirtoa. Japani oli aikeissa hyökätä Yhdysvaltain laivastotukikohtaan Pearl Harborissa. Sorge pystyi ilmoittamaan päivämääränkin, marraskuun 6. päivän, joka kylläkin osoittautui kuukautta liian varhaiseksi.
Se olikin viimeinen tieto, jonka Sorge lähetti. Edellisessä kuussa Japanin salainen poliisi oli pidättänyt joukon sikäläisiä kommunisteja, joita epäiltiin aikeista kaataa maan hallitus ja jäljestää vallankumous. Yksi epäillyistä lipsautti Miyagi Yotokun nimen, ja tämä löydettiin noin viikkoa myöhemmin. Operaatio tapahtui hyvin rutiininomaisesti ja rauhallisesti, mutta sillä oli järisyttävät seuraukset. Miyagi pidätettiin ja hänen asunnossaan tehtiin kotietsintä.
Miyagi ei ohut mikään roteva mies. Ensimmäisestä väkivaltaisesta kuulustelusta hän vielä selvisi paljastamatta salaisuuksia, mutta sen jälkeen hän arveli, ettei kestäisi enempää. Kun poliisi seuraavana päivänä istutti hänet kuulusteltavaksi, hän heittäytyi ulos ikkunasta. Sorgen vakoojarenkaan onnettomuudeksi ikkunan kohdalla sattui kasvamaan puu, joka hidasti putoamista niin, että Miyagi vain katkaisi jalkansa. Seuraavana päivänä hän kärsi kammottavia tuskia jo ennen kuulustelujen aloittamista ja tunnusti saman tien kaiken. Hotsumin, Klausenin ja Sorgen hän niinesi rikoskumppaneikseen.
Se oli hankala paikka Japanin salaiselle poliisille. Sorge oli suurlähettilään hyvä ystävä ja yksinkertaisesti liian tärkeä mies pidätettäväksi. Se olisi saattanut vakavasti vahingoittaa Saksan ja Japanin suhteita. Silloin elettiin ratkaisevia aikoja Japanin historiassa.
Sorge ja Klausen siis jätettiin rauhaan, mutta Hotsumia ei mikään voinut pelastaa. Hänet pidätettiin ja häntä kidutettiin. Hänkin murtui ja nimesi kumppaneikseen Sorgen, Klausenin ja jugoslavialaisen Vukelicin.
Sorge oli kyllä selvillä siitä, että jotain oli tekeillä. Hän ei ollut saanut yhteyttä sen enempää Miyagiin kuin Hotsumiinkaan moneen päivään ja pelkäsi pahinta. Hän tapasi Klausenin ja Vukelicin varoittaakseen heitä vaarasta, mutta kaikki päättivät jäädä maahan. Ehkä aikaisempi menestys oli saanut heidät ylpistymään ja kuvittelemaan, että he kyllä selviytyisivät tästäkin. Tai ehkä he vain alistuivat kohtaloonsa.
Sorge jatkoi toimiaan kuten ennenkin. Hän tapasi edelleen suurlähettiläs Ottia, kirjoitti lehtiartikkeleita ja kävi iltaisin ryyppäämässä Tokion kapakoissa. Mutta ankara stressi alkoi aiheuttaa jo suoranaisia mielenterveysongelmia, mikä näkyi hänen taloudenpidossaan. Hänen asuntonsa oli sen näköinen kuin siellä olisi käynyt varkaita. Lattialle jatkuvasti kaatuilevat viskilasit saivat kämpän haisemaan rupiselta juottolalta.
Hänet pidätettiin lopulta erään kaupungilla rymytyn yön jälkeen. Hän saapui talonsa eteen Saksan lähetystön autolla kello viisi aamulla. Joukko japanilaisia salaisen poliisin miehiä oli odottamassa häntä. Auto ajoi pois, ja vähän ajan kuluttua poliisit hajottivat ulko-oven ja ryntäsivät sisään. Sorge pidätettiin pyjama päällä ja viskilasi kädessä. Klausen ja Vukelic napattiin myös samana aamuna. Heidän oli turha yrittää kiistää syyllisyyttään, koska jokaisen asunnosta löytyi yllin kyllin todistusaineistoa heidän vakoilu-puuhistaan.
Tokiossa asuvat japanilaiset ja saksalaiset ystävät eivät olleet uskoa korviaan. Sorge yritti vielä kuulusteluissa keittää kokoon tarinaa, jonka mukaan hän oli kaksoisagentti, joka vain teeskenteli vakoilevansa Neuvostoliiton hyväksi mutta vakoilikin todellisuudessa Saksan hyväksi. Kuuden päivän kidutuksen jälkeen Sorge kuitenkin lopulta tunnusti. Seurasi salainen oikeudenkäynti, jossa koko vakoilijarengas oli syytettyjen penkillä. Klausen ja Vukelic tuomittiin elinkautiseen. Sorge ja Hotsumi saivat kuolemantuomion. Se oli ensimmäinen kerta, kun japanilainen tuomioistuin langetti kuolemantuomion eurooppalaiselle henkilölle.
Oikeudenkäynnin jälkeen Sorge jätettiin odottamaan tuomion täytäntöönpanoa. Hän istui vuosia Sugamon vankilassa, missä hän aikansa kuluksi kirjoitti 50 000 sanan mittaisen tunnustuskirjan. Sitten 7. päivänä marraskuuta 1944, melkein kolme vuotta tuomion langettamisen jälkeen, Sorge ja Hotsumi lopulta hirtettiin. Päivämäärä oli huolella valittu Moskovan ärsyttämiseksi. Se oli Venäjän vallankumouksen 27. vuosipäivä.
Jälkisanat
Sorge haudattiin nimettömään hautaan, mutta hänen tyttöystävänsä Miyake Hanako onnistui löytämään hänen maalliset jäännöksensä ja antoi haudata ne uudestaan Sorgen ystävän Ozaki Hotsumin viereen. Miyaki ei milloinkaan hylännyt Sorgea ja teetti itselleen jopa sormuksen tämän kallosta irrotetuista kultahampaista.
Neuvostoliittolaiset olivat merkillisen vaiteliaita Sorgesta ja hänen onnistuneesta vakoilutoiminnastaan.
Vaiteliaisuutta kesti kaksikymmentä vuotta. Viimein vuonna 1964 Sorgelle myönnettiin Neuvostoliiton sankarin arvonimi. Muuan moskovalainen katu nimettiin hänen mukaansa, ja hän sai kasvokuvansa jopa postimerkkeihin. Hänen urastaan julkaistiin kirjoja ja lehtiartikkeleita. Kaksi vuosikymmentä kuolemansa jälkeen hänet viimein tunnustettiin siksi loistavaksi vakoojaksi, joka hän aivan epäilemättä oli.
Из книги “Tositarinoita vakoojista” (“Истории о подлинных шпионах”).
Свежие комментарии