«

»

Май 23 2014

Распечатать Запись

Юкка Маллинен * Заметки на полях памятника (О Пушкине) * На финском языке

Статья о Пушкине


Jykka Mallinen * Reunamerkintöjä muistomerkkiin

Kun Puškin ilmestyi hurmaamaan venäläistä yleisöä 1800-luvun alussa, häntä pidettiin puhtaan runouden satakielenä. Sittemmin hänestä tehtiin venäläisen realismin aloittaja ja venäläisen kirjallisuuden maailmanmaineen perustaja. Luotiin myytti, johon runoilija hävisi, jumalallistettu Puškin ladattiin täyteen venäläisyyden visioita. Jo Apollon Grigorjev julisti, että »Puškin on meidän kaikki». Muotoilu on mytologinen: Grigorjev uskoo runoilijalle maagisen vallan sekä kulttuuriheeroksen osan ja nostaa Puškinin absoluuttiseksi runoilijaksi, Orfeukseksi.

Venäläisen nationalismin kiihkeä ideologi, kirjailija Fedor Dostojevski raskautti ensimmäisenä Puškinin 'suurella idealla’. Dostojevskin kuuluisa puhe runoilijan syntymän 80-vuotisjuhlassa oli nationalistisesti motivoitu kristillinen Puškin-utopia. Dostojevski kieltää Puškinin eurooppalaiset vaikutteet ja tekee hänestä kotoisen maaperän kasvattaman runoilijan, jolla on yleismaailmallisia ideoita yli muiden kansojen. Tosin »Euroopassa oli tietenkin valtavia neroja — Shakespeareja, Cervanteseja, Schillereitä», selittää Dostojevski. Mutta kenelläkään heistä ei ollut sellaisia kykyjä »yleismaailmalliseen myötätuntoon» kuin »meidän Puškinillamme». Dostojevskin mukaan runoilija jakaa kansansa kanssa tämän venäläisten tärkeimmän kyvyn. Puškin kanonisoidaan venäläiskansallisen messiaanisuuden profeetaksi.

Siitä pitäen Puškin on rivistetty osaksi erityistä venäläistä ideaa, kansallisimperiaalista tehtävää ja uskonnollista filosofiaa (emigrantit) tai kommunistista politiikkaa. Dostojevski tekee Puškinista kurinalaisen kristillisen saarnaajan ja eristää hänet antiikista, pakanallisuudesta. Konstantin Leontjevin mukaan Dostojevski piilotti todellisen Puškinin: monitahoisen, aistillisen, sotaisan ja demonisen neron. Vallankumouksen jälkeen taas Aleksandr Blok painotti, että runoilija vapautti harmonian »aluttomasta alkuvoimasta». Näissä visioissa Puškin on luonnonvoima — elämän orgaaninen voima, jolle runous antaa kielen. Puškinista tulee olympolainen 'Venäjän runouden aurinko’.

Näin on kameleonttimainen Puškin aina vedetty aatteiden taisteluun. Hänet on julistettu individualistiksi ja kollektivistiksi, schellingiläiseksi ja epikurolaiseksi, tosikristityksi ja ateistiksi, vapaamuurariksi, demokraatiksi ja monarkistiksi, idealistiksi ja materialistiksi. Kulloisenkin kaanonin nimissä Puškinista on pyyhitty milloin idealistisia, milloin vallankumouksellisia, kevyitä, kevytmielisiä, eroottisia, monikielisiä ja »vierasmaalaisia» tai keskeneräisiä, »luonnosmaisia» tekstejä.

Rumputulesta huolimatta Puškin on jäänyt lähinnä venäläisten omaksi jutuksi. 1936 emigrantit julkaisivat New Yorkissa Puškinin runojen kään-nösvalikoiman. Apologeettisessa esipuheessa selitellään hänen tuntemattomuuttaan vaikealla käännettävyydellä. Kirjoittajat myöntävät, että Puškinista puuttuu ilmaisuvoimaa ja että hän on ajattelultaan naiivi — hänen maaginen voimansa selittyy kirkkaudesta ja verbaalista kaunopuheisuudesta, musikaalisuudesta.

Kirjallisuudentutkimus taas on suhteessa Puškinin palvontaan ja epäjumalanpalvelukseen edustanut sekularisaatiota ja kohdistanut Puš-kiniin desakralisaation ja demytologisoinnin, epäillyt hänen filosofistamistaan. Boris Tomaševski pilkkasi tätä Puškinin »syventämiseksi», jossa venäläiset liimaavat hänen päälleen tarvitsemansa maailmankuvan. Esimerkkinä Tomaševski mainitsee Dostojevskin puheen Puškinista.

Andrei Sinjavski sanoo kirjassaan 'Kävelyretkiä Puškinin kanssa’, että venäläisten on kaikesta Puškinin palvonnasta ja arvonimistä huolimatta vaikea ilmaista, mihin hänen nerokkuutensa perustuu. Sanomatta jää, miksi juuri Puškinille kuuluu kultamitali Venäjän kirjallisuudessa: »… vaikeus on se, että hän on kokonaan ja täydellisesti saavutettava ja samalla läpinäkymätön, salaperäinen lausumiensa silminnähtävän ymmärrettävissä totuuksissa, jotka eivät näytä sisältävän mitään erityistä… Voi kysyä, epäillä (ja monet ovat epäilleet): onko teidän Puškininne niinkään suuri ja mihin hänen suuruutensa perustuu…» Sinjavski itse ylisti pakanallista, luonnonvoimaista Puškinia filosofiideologin kustannuksella.

Juri Družnikov totesi 1995, että venäläiset eivät vielä ole kasvaneet todelliseen Puškiniin. Tänäänkin Puškin kätketään totuudelta. Neuvostoaikana Puškinin valtiollistaneet viranomais-puškinistit palvelivat runoilijan valtionuskontoa, muuttuivat pyhän runoilijan monopolistisiksi tulkitsijoiksi: »… mutta toistaiseksi mikä tahansa perinteestä poikkeava sana Puškinin pyhyydestä otetaan yhä vastaan vihamielisesti. Jopa suodatettuihin tietoihin runoilijasta tottuneet lukijat ovat väliin suvaitsemattomia. Ristiriidoissaan elävän ja pohjattoman runoilijan sijasta meille tarjotaan kuten ennenkin jotakin julistetta, joka kuvittaa päällystön käskyjä.» Družnikovin mukaan myytti Puškinista nykymuodossaankin varioi supermyyttiä venäläisten ylivoimaisuudesta muiden kansojen ylitse ja heidän messiaanisesta roolistaan maailmanhistoriassa.

'Todellista runoilijaa' saa siis haparoida aatteiden hämärästä. Aleksandr Sergejevitš Puškin (6.6.1799 Moskova — 10.2.1837 Pietari) Syntyi köyhtyneeseen aatelisperheeseen. Äidin suku juontuu etiopialaisesta 'Pietari Suuren maurista', kenraali Hannibalista, isän suvun kantaisä oli Ruotsista tullut Radše. Puškin kasvoi eurooppalaistuneissa aatelispiireissä, joissa puhuttiin ranskaa ja osattiin venäjää heikosti. Venäjää Puškin oppi njanjaltaan Arina Rodionovnalta ollessaan viisivuotias. Imettäjältään hän oppi myös kansanperinnettä. Ensimmäiset kirjalliset yrityksensä Puškin teki ranskaksi.

Puškin aloitti legendan ilmapiirissä kuulussa Tsarskoje Selon lyseossa 1811-17. Siellä hän sai vaikutteita ranskalaisesta valistuksesta, eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja mm. Batjuškovin ja Žukovskin töistä. Puškin jäljitteli nuorempana eurooppalaisia runoilijoita, Parnya, Andre Chenier’tā ja erityisesti Byronia. 1817 Puškin meni ulkoministeriön palvelukseen ja pääsi seurapiireihin. Hänellä oli yhteyksiä salaseuroihin ja tuleviin dekabristeihin. Hän kirjoitti runoja, kuten Vapaus, Tšaadajeville, Kylä, jotka kutsuivat tyrannian kumoamiseen. Romanttinen kansansatuja viljelevä runoelma Ruslan ja Ludmila, 1820, suoristi kirjallisuuden kieltä ja toi nuorelle runoilijalle kuuluisuuden. Runoelma parodioi romantiikkaa kansanhuumorin avulla. Hänen lyriikkansa alkoi kiertää käsikirjoituksina ja neitien albumeissa.

Nuoruudenrunot — tosiasiassa kuitenkin rettelöt ja skandaalit — saivat Aleksanteri l:n karkottamaan Puškinin Venäjän eteläosiin (Odessa, Kišinev, Kaukasia). Dekabristijohtaja Petseliin tutustuminen tuotti kuvaavasti runot Tikari ja Vanki. Sitten Puškin karkotettiin suvun maatilalle Mihailovskojeen.

1820-luvulla Puskin kehitteli nuoren venäläisen aatelisen, eurooppalaisen dandyn ja intelligentin tyyppiä. Tämä individualisti ilmestyi synkeänä byronilaisena sankarina jo runoelmaan Kaukasian vanki, 1821. Päähenkilö Aleko runoelmassa Mustalaiset, 1824, tulkittiin sosiaalisesti hakeutumiseksi kansan keskuuteen.

Kansalliskirjailijan viittaa Puškin sovitteli harteilleen kansallisella tragedialla Boris Godunov, 1825, joka ottaa mallia shakespearelaises-ta draamasta ja kronikkanäytelmästä. Episodimaisessa katkelmallisuudessaan ja karikatyyrimäisyydessä näytelmän muoto kurottaa lähes Brechtin eeppiseen teatteriin. Ristiriitainen ja vallanhimoinen Godunov seuraa Macbethin uraa. Tsaari Boriksen hovin brutaalit väännöt ja juonittelut solmiutuvat kansan tyhmyyteen ja alistuneisuuteen, rädähdysalttiuteen ja julmuuteen. Vanhatestamentillista Venäjää hämmentää renessanssi-Puola ja loistava, kavala Puolan panna Marina Mnišek. Vale-Dmitri vaihtaa kohtaloaan, sepittää identiteettinsä päästäkseen asemiin. Hän on amorfinen hahmo, tyhjyys, tuulikannel ja orpopoika, jonka olemusta ehkä ruokkivat tekijän salatut ja persoonalliset tunnot. Viimeinen parenteesi »Kansa vaikenee» on innoittanut monenlaista yhteiskuntakritiikkiä; näytelmä kiellettiin.

Epäonnistuneen dekabristikapinan seurauksena Puškinin ystäviä hirtettiin tai tuomittiin Siperiaan. Tämä tragedia kuvastuu mm. runoissa Arion ja Te sinne Siperian kaivoksiin. Nikolai I lupautui kuitenkin itse Puškinin sensoriksi ja salli hänen palata Pietariin, jossa hän hulmusi seurapiireissä entiseen malliin. Seurapiirikaunottaret, kortit, mustalaistanssijattaret kuuluivat kavaljeerin elämänmuotoon, samoin tämän »vaimojen lellikin ja aviomiesten ruoskan» monilukuiset rakkausjutut. Hänen maineensa oli yhä huonompi, hän joutui yhä tarkempaan valvontaan, kirjeenvaihtoa seurattiin ja tsaari kielsi häntä poistumasta Pietarista.

1823-30 ilmestyi runoromaani Jevgeni Onegin, jonka sosiologinen kritiikki julisti realismin airueeksi. Se työstää venäläistä identiteettiä; dandy-päähenkilöstä lähtee suora linja mm. Herzenin, Gontšarovin ja Turgenjevin 'aikamme sankareihin’. 'Tarpeeton ihminen’ ongelmoi toimettomuuttaan ja päämäärättömyyttään. Onegin on kuitenkin kieli poskessa tehty periaatteellisesti ajankohtainen teksti. Se on uponnut syvälle ystäväpiirin touhuihin, ajan arkeen ja kirjalliseen elämään, täynnä halkeamia ja valepohjia. G. O. Vinokur toteaa: »Jevgeni Onegin on ennen kaikkea keskustelu tuttujen kanssa tutuista ihmisistä ja asioista.» Teksti ja ulkopuolinen maailma pelaavat yhteen, rihmoittuvat, syntyy niiden keskinäinen piruetti ja ironia. Klišeet voitetaan manipuloimalla niitä kaikkia.

Pienissä tragedioissa, joissa Puškin käsitteli yleiseurooppalaisia aiheita, Mozartia ja Saliena, Kivistä vierasta jne., hän kytkeytyy Euroopan keskeiseen tematiikkaan. Saitaa ritaria varten Puškin opiskeli ritariaikaa Walter Scottin artikkelista 'Ritarius'. Puškin jopa esittää tämän tekstin käännökseksi Chenstonin tragikomediasta. Sen tyylittelyä Turgenjev nimitti »puhtaasti englantilaiseksi, shakespearelaiseksi maneeriksi». Pienissä tragedioissa risteytyy kristillinen ja antiikin kulttuuriperintö, 1700- ja 1800-luku. Varsinkin niille perustuu käsitys, että Puškin toteutti Venäjän kirjallisuudessa niin renessanssin kuin barokinkin. Mozart ja Salieri on kelvannut jopa Milosz Formanin elokuvan 'Amadeus’ rakennuspuiksi. Mozartin läpinäkyvä, harmoninen lahjakkuus ei ole miellettävissä 'algebrallisen analyysin’ kautta, jaettavissa elementteihin, perinteen osiin. Mozartin leikkisyyteen, kevytmielisyyteen, 'älyttömyyteen’, 'turhanaikaisuuteen' Puškin tuntuu laittaneen itseään. Mozart on elämänrakastaja ja taiteellinen instrumentti, jossa on lukemattomia kieliä, jolla on intuitiivinen yhteys kokonaisuuteen. Puškin-Mozart sanoo puolustuksekseen: »Vähän on meitä valittuja, joutavia onnenpoikia… yhtenäisen ylevän pappeja.»

Puškinin nuoruudenlyriikan romanttiset kuviot tekivät hänestä salonkien ja seurapiirien suosikin. Runollinen flirtti oli laulun taito, lahja liikuttaa romanttisella runolla daameja, jotka repivät kielletyn rakkauden kirjeen mutta lukevat runomuotoisen lähetyksen hellästi hymyten. Se on myös huolettoman, rakastuvaisen runoilijan itsetunnustus ja puolustuspuhe. Nuoruudenlyriikkaan kuuluivat paitsi enkelit sekä romanttinen kaiho myös kapinallisen tikari ja Bacchus-laulut: viinimaljat ja aurinko hälventävät hämäränmiesten munkkipimeyden.

Syyskuussa 1826 Puškin kirjoitti runon Profeetta, jossa kutsumus on pukeutunut väkevään vanhatestamentilliseen allegoriaan. Jumalan ääni herättää horroksessa makaavan sielun toimintaan, »sanalla sanoen polttamaan ihmissydämiä».

Avioliiton myötä runoilijassa kehittyi normaali synnintunto: miehellä alkaa syvenevä resig-naatioja persoonallisuuden kieli murtaa konventiot, vaikka katumus nautintoihin tuhlatun nuoruuden tähden on myös sentimentalismin kirjallinen kuvio. Korkeampi hengen ikävä tuomitsee joutavan huvituksen ja lemmenleikin. Onnen oikkujen riepottama runoilija tunnustaa, että onnea ei ole, on vain vapaus ja rauha. Tulos: »ajatella, jäädä kärsimään».

Puškin kirjoitti paljon kaanonien tilapäärunoiksi tuomitsemia tekstejä eri tarkoituksiin: albumeihin, herraseurojen istuntoihin, lähetyksiä ystäville ja sisäpiirin viestejä, satiirisia ja kostonhimoisia epigrammeja, juoruilua ja runollista päiväkirjaa. Runo oli vielä keskeinen kommunikaatioväline seurapiireissä, instrumentti joka toimija taipui mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Puškinin runojen osoite ja kanava on usein helposti hahmotettavissa. Juuri niiden kokonaisuudesta kiteytyy iskevä ja kirjava, jännittävä ajankuva.

Puškin myös provosoi ylevää moraalikoodia sanoen mielistelevänsä hallitusta: »Ei, en valeh-tele silloin / kun tsaarille ylistyksen sepitän…» Eroottisissa runoissaan hän voi tehdä ronskin laatukuvan tai pistää yleviä klišeitā tikarilla selkään. Nuivien töllien realismilla hän lyö pönäk-kää kriitikkoa. Matalamielisissä epigrammeissa hän tekee selvää vihamiehistään, erityisesti Aleksanteri l:stä ja Faddei Gulgarinista. Runo kävi myös poliittiseen reflektioon, kuten runossa Ylimykselle, jossa problematisoidaan siteet Katariinan aikaan ja Ranskan vallankumouksen tuottamaan murrokseen Euroopan tajunnassa.

Runossa Mun lapsuuteni koulun muistan runoilija kuvaa eroottista heräämistään koulun kurikristillisyyden ja antiikin ristiriitana: kristillisyys on askeesia ja alistumista, rumuutta ja käsitet-tävyyttä, antiikki taas syvyyttä, nautintoa, individualismia. Siinä esipuberteettista kiihdyttävät pelottavat alitajuiset impulssit, mutta myös esteettinen väkevyys.

Runot kuten Syksy ja Jälleen vierailin sisältävät myös venäläisessä runoudessa uuden proosallisen ja vapaan persoonallisen äänen. Horatiuksen jäljiltä intertekstatusta Muistomerkistä on luettu ennenaikaisen kuoleman aavistelua, mutta se piilottelee jotain sisäisen kunnianarvoisuuden tunnetta. Puškin asettuu 'tyytyneen neron’ monoliittiseen asentoon.

Myöhäisvaiheen keskeislyriikassaan Puškin tavoitti tuoreen, vivahteikkaan ja kaavoittumat-toman kielen sisäisten mielenliikkeiden kuvaamiseen, 'sielun dialektiikkaan’. Tajunnan virran rekisteröinti vapautui ensi kertaa tarkkuuteen. Tästä kielestä ura urkeni suoraa tietä vivahteikkaaseen psykologiseen proosaan, erityisesti Toistoihin ja 'Anna Kareninaan’.

Puškinin kielellä yhteisö alkoi puhua ensi kertaa itsensä kanssa selvästi ja yksinkertaisesti, ilman raskaita retorisia, kirkkoslaavilai-sia, barokkisia ja bysanttisia rakennelmia. Ranskan kielen läsnäolo tuntuu hänen iskevässä tyylissään. Monikielisyyden ja ranskan hän sensuroi pois lopullisista versioista. Latinan ja Muinais-Venäjän nimen (Rusj) välille rakentuu rakentuu esimerkiksi epigrafi-mobile: »Rus!… Ног. O Rusj!»

Romantiikasta puheenomaisuuteen ja arkeen etenevät myös Belkinin kertomukset, 1830. Kertomuksessa Asemanvartija pystytetään 'pieni ihminen’ tienviitaksi kaikille akaki akakijevitšeille ja makardevuškineille. Aristokratian valintatilanteet näyttäytyvät kummitustari-nasssa Patarouva, 1833.

Runoelma Vaskiratsastaja, 1833, kertoo Pietarin tuhotulvasta, jossa pikkuvirkamies Jevgeni tuhoutuu synkeään metropoli-labyrinttiin, kun Vaskiratsastaja-patsas on ensin vainonnut häntä myrskyssä. Jevgeni kiroaa Pietari Suuren, »rakentajan ihmeenkaltaisen». Vaskiratsastajan johdannossa Puškin sepittää valtiollista alkumyyttiä demiurgista ja Pietarin kaupungin perustamisesta. Tarvittiin hänen suggestiiviset säkeensä manipuloimaan venäläiset uskomaan, että Pietari loi loistavan 'Euroopan uuden metropolin’ autiolle, historiattomalle rannalle, jossa ennen vain köyhä suomalainen kalasteli ja asui surkeassa pirtissään. Nevan suisto oli ollut vilkas ja varakas paikka jo yli tuhannen vuoden ajan. Nyen oli 1700-luvun merkittävä ruotsalainen kaupunki; Pietarin alle jäi 17 inkeriläiskylää.

Kansalliskirjailijan ambitiot saivat Puškinin syventymään historiallisiin aiheisiin. Romaani-katkelma Dubrovski, 1833, kertoo Robin Hoodiksi ajautuvasta upseerista. Arkistotutkimukset tuottivat historiallisen työn Pugatšovin historia, 1834, sekä romaanin Kapteenin tytär, 1836. Talonpoikaiskapinan johtaja Pugatšov on esitetty moniselitteisesti. Syyttömänä epäsuosioon joutunut upseeri anoo ja saa yksinvaltias Katariina Suuren kädestä armon, onnen ja puoli valtakuntaa. Puškinin esikuvana oli lähinnä Walter Scott.

Puškin kannatti nyttemmin perustuslaillista monarkiaa. Vallankumousta hän nimitti mielettömäksi ja säälimättömäksi venäläiseksi mellakaksi. Nikolai l:n taantumushallinnon aikaan hän sanoi, että »hallitus on meillä ainoa eurooppalainen» peläten idän barbariaa (vrt. runo Ystävilleni). Kansalliskirjailijana hän esiintyi myös runossa Venäjän pärjääjille, jossa hän uhkailee

Venäjän aseilla Puolan kapinan murskaamista vastaan protestoinutta länttä. Puškin ignoroi Puolan kansallisen olemassaolon ja julistaa Venäjän oikeutta alusmaihinsa leimaamalla kansannousun »levottomuuksiksi Liettuassa» ja »slaavien keskinäisiksi riidoiksi». Tämä johti välirikkoon Puolan kansallisrunoilijan Adam Mickievviszin kanssa.

Arvokkuutta asentoon toi myös avioliitto juhlitun seurapiirikaunottaren Natalja Gontšarovan kanssa. Resignaatio, turhautuminen ja arvostuksen puute raskauttivat Puškinin viimeisiä vuosia. Hän sai olla mustasukkainen vaimostaan jopa tsaarille. Puškin kuoli kaksintaistelussa, johon hän oli haastanut vaimoaan liehitel-leen ranskalaisen seikkailija d'Anthesin.

Legendaarinen kohtalo oli kai se, mikä ehdollisti venäläiset Puškiniin. Neuvostojärjestelmän alitajunnassa Puškinista tuli Venäjän kuuluisin Casanova. Puškinilaisen rakkauden myytin mukaan elämässä ei ole mitään rakkautta tärkeämpää. Tarmokkuus, sinnikkyys ja anteliaisuus seksuaalis-tunteellisella alueella olivat erottamaton osa neroutta.

Mihail Hofman julkaisi 1937 Pariisissa kirjasen 'Puškin — Don Juan’, joka perustui Puškinin itse muistiinmerkitsemään ns. 'Don Juanin-listaan’. 1829 Puškin kirjoitti Ušakovin salongissa talon neitien albumiin kuusitoista nimeä, joista viimeinen oli Natalja. Tämä lista oli jonkinlaista flirttiä, paikalla oli mm. eräs morsian-kandidaatti. Sittemmin hän lisäsi listaan vielä kaksikymmentäyksi nimeä. Hofman piti ensimmäistä listaa platonisena, toista ruumiillisena. Entiselle piirityksensä kohteelle Vera Vjazemskajalle Puškin ilmoitti naistensa kokonaismäärän: »Avioitumiseni Nataljaan (joka, totean suluissa, on sadaskolmastoista rakkauteni) on ratkaistu.» Lopulliseen listaan runoilija kirjasi myöhemmin 205 kaatoa.

Puškinin ja hänen aikalaistensa tajunnassa eli vielä voimakkaana madame Pompadourin malli, jonka myöhempi vakavuuden diktaatti hävitti. Tämä rokokoomaailmankuva tuotti myös eroottista runoutta. Puškin omisti Katariinan aikaiselle kreivi Barkoville, taidokkaalle 'isojen poikien runojen’ tekijälle runoelman Barkovin varjo, joka kertoo etuveitikka, hra Jebakovin seikkailuista. Myrkkykaappiin lensi monta runollista tuhmuutta, jotka oli sepitetty iloista herra-seuraa piristämään.

Anna Kernille omistetun ylevän madrigaalin Muistan ihmeellisen silmänräpäyksen kruunaa Žukovskilta intertekstattu »kuin puhtaan rakkauden nero» (moniselitteinen »kuin»…). Vastakkaisessa kielipelissä, 'jätkien' kirjeessä A. N. Wul-fille Puškin viittaa samaan daamiin epiteetillä »Babylonin portto Anna Petrovna». Rakkauden-myytti, »enkelini» ja »Madonna» vaihtui tositilanteessa alatyyliin.

Tavalliselle neuvostokansalaiselle Puškinin persoona ja elämä, ehkä teoksetkin ovat tarjonneet paitsi tirkistelyn kohteen myös 'Tuulen viemän', tunteellisen samastumispisteen harmaan kurijärjestelmän puristuksessa. 'Runollisuudesta' hämmennettiin neukkutajunnassa uskallettu oman elämänsä sankari. Neuvostoeskapismi tarvitsi ja sai kavaljeerin ja hovimiehen. Tähän todellisuuspakoon lomittui Puškiniin liitetty haave harmoniasta, paratiisista, pois tietämisen tuskasta, jota realismi merkitsi. 'Kaikkein venäläisin’ Puškin tarjosi myös 'sydämen laulun’: mahdollisuuden absolutisoida venäläisen sisäinen kokemus ja tunne.

Puškinista tuli neuvostojärjestelmän tärkein kirjailija, joka marssitettiin niin venäläistämiseen Neuvostoliitossa kuin sosialistisessa maailmanleirissä, sekä vuoden 1937 repressioihin että sotaponnistuksiin. Puškinistien kongressissa 1950 »suurimman humanistin ja elämänrakastajan Puškinin säteilevä hahmo» tuotiin etulinjaan amerikkalais-englantilaisten imperialistien rappiokulttuuria vastaan, koska Puškin oli luonut »käsityksen Venäjästä Euroopan pelastajana, jonka historia on vahvistanut todeksi».

'Kaikkein venäläisin’ Puškin mobilisoitiin kosmopolitismia vastaan. Hänen suhteistaan kuskeihin, musikoihin ja kapakanpitäjiin tehtiin iso numero. Muu maailma häivytettiin hänen teoksistaan. Sodan jälkeen jopa hänen sadustaan Tsaari Saltan sensuroitiin rivi: »Ei ole paha elää meren takana.» Boris Meilah sanoo, että »koko Puškinin toimintaa läpäisee taistelu vierasmaalaisen sanataiteen jäljittelyä vastaan». Puškin kuitenkin importoi aktiivisesti Venäjän kirjallisuuteen lännen kirjallisia muotoja, byronismia, Shakespearea ja ranskalaista uusklassismia. Niin muodossa, ajatuksissa kuin sisällössäkin näkyy ajankohtaisen Euroopan suuri vaikutus. Sergei Botšarov toteaa, että Puškin suoritti eurooppalaisen sisällön siirron kotoiselle maaperälle, venäläisiin sankareihin.

Puškin halusi monta kertaa ulkomaille ja yhtä monta kertaa häntä ei päästetty. Eurooppalainen diplomaatti muistelee: »Keskustelussa hän puhui suurella kaipuulla Lontoosta ja Pariisista.» Nuorena Puškin aikoi paeta Konstantinopoliin ja yritti Odessassa vuokrata veneen kreikkalaiselta. Hän oli valmis pakenemaan vaikka Kiinan muurin juurelle. Välimerellinen etelä oli arkkityyppi: huokuvat sypressilehdot, lämpimät laineet ja Tasson öiset soutajat. Puškin kirjoitti Vjazemskille: »Minä tietysti halveksin isänmaatani kiireestä kantapäähän — mutta minua harmittaa, jos ulkomaalainen jakaa kanssani tämän tunteen. Sinä, joka et ole liekanarussa, miten voi jäädä Venäjälle? Jos tsaari antaa minulle vapauden, en jää kuukaudeksikaan.»

Andrei Tarkovski sanoi, että kirjailijoista Puškin oli suurin, koska Venäjä ei merkinnyt hänelle mitään ehdotonta. Tarkovski viittaa Puškinin kirjeisiin Venäjän historiaa pohtineelle ystävälleen, Nikolai l:n mielisairaaksi tuomitsemalle filosofi Tšaadajeville; niissä Puškin sanoi Venäjää »vain eräänlaiseksi puskuriksi Euroopalle».

Kaikessa kurittomuudessaan runoilija siis edustaa joka akselilla — venäläisyys ja aatteellisuus, patrioottisuus ja valtiollisuus, moraali ja uskonto — päinvastaista napaa kuin kansallinen Puškin-myytti. Kulttuurityyppinä ja mentaliteettina Puškin oli aristokraattinen yleiseurooppalainen, valistuksen ja rokokoon jälkeläinen.

Toisin kuin mytologinen Puškin reaalinen Puškin ei ollut pyhimys, sanoo Mihail Berg: intohimojen kuohuttamana hän halusi tappaa vastustajansa kaksintaistelussa, joten hänestä olisi voinut tulla murhaaja. Hänen elämäkertansa on tuherreltu, nakerreltu ja kulutettu pilalle puškinistien ja massatajunnan omaisuudeksi.

Samalla Puškinissa erottuu salainen hänen itsensä kieltäminen hänen runollisen virkaarvonsa nimissä. Suuren runoilijan hahmo edellyttää jatkuvaa 'pelastamista' omalta itseltään.

Bergin mukaan venäläinen kirjallisuus kääntyi jyrkästi pois Puškinista, koska hänestä hän oli niin harmoninen ja vapaa venäläisyyden komplekseista ja krampeista:«… miksi niin terve kansanomainen organismi torjui itsestään luonnolliset, valoisat lähtökohdat, jotka eivät ota elämää teorioiden ja opettajuuden kehyksissä, vaan sellaisena kuin se on, kaikkine iloine ja murheineen, jaloine purkauksineen ja epäilyttävine (ajoittain, minkäs teet, jopa alhaisine) tekoi-neen?»

Vladislav Hodasevitš kirjoitti, että tulevat sukupolvet etääntyvät yhä kauemmas Puškinista ja menettävät aidon kontaktin häneen, tämän kontaktin »hellän sielukkuuden». Puškiniin latautuu nykyisiä kulttuurisia ristiriitoja. Tänään Puškin näyttää Neuvostoliiton jälkeisen todellisuuden alter egolta, joka assosioituu jonkin diktatorisen kanssa, sanoo Mihail Uvarov. Puškin-muistoihin sotketaan omat menneet ja nykyiset kulttuuriset krampit. Samalla postneuvostoliittolainen tajunta hakeutuu infantiilisti Puškinin »rintaperilliseksi». Sergei Solovjovin uudessa elokuvassa sankaritar Ženja regressoituu puškinilai-sen maailman haaveisiin eikä pysty aikuistumaan tästä tilasta 'epäaidon' olemassaolon piinallisuudesta huolimatta. Hän regressoituu haaveeseen sisäisestä aikakoneesta Puškiniin. 'Läheisen Puškinin’ illuusioita ruokkii usein täydellinen elämänpettymys ja toivo imeytyä Puškinin 'autenttisen ihmisen’ äidinrintaan.

Puškin-kongressissa Pietarissa 1995 esitelmöitsijät keskittyivät Puškinin uskonnollisiin katsomuksiin. Vilpittömän ortodoksin hänestä väänsivät samat tutkijat, jotka ennen olivat veistäneet hänestä edistyksellistä ateistia. Puškinin harvat kristilliset motiivit ovat lähinnä kirjallista rekvisiittaa, vihjeitä vapaamuurariudesta taas löytyy mm. runosta Talismani. Ortodoksinen kritiikki tarkastelelee Puškinia hänen »Siionin korkeuksiin» vievän tiensä näkökulmasta: tässä runoilija petraa, tässä harhaantuu oikealta tieltä. Runoilijan henkilökohtainen elämänpettymys sovitetaan kristilliseksi katumukseksi.

Tällaiset interventiot syrjäyttävät todellisen kontekstin, jossa aristokraatti Puškin seisoo ancien regimen ja 19. vuosisadan ei-kenenkään maalla. Hänen lähtökohtanaan oli valistus ja hän toimi 'Voltairen jälkeisessä’ tilassa.

Puškinin virallinen juhlinta on mobilisoitu Venäjän valtiolliseen rakennustyöhön. Epäjumalanpalvelus ei vieläkään ole lakannut olemasta polemiikin muoto ja sisältö. Se tulee ilmi äärikansallisten kirjailijoiden Puškin-apologioissa. Venäjä kysyy kansallista ideaalihahmoa: hymistellään Semjon Frankille, jonka mukaan Puškinin poliittisen maailmankuvan yleinen perustus on kansallis-patrioottinen mieliala muovattuna vaitiolliseksi tajunnaksi, tai G. Fedotoville, jonka mukaan Venäjä-imperiumi on Puškinin tuotannon ydinteema.

Nykyaikainen kirjallisuuskritiikki puolestaan etsii modernistista Puškinia, joka uudisti muutaman kerran radikaalisti venäläisen kirjallisuuden rakennelman, muutti runouden muodon ja sisällön, rikkoi lajityyppien ja tyylien rajat ja jätti teoksiinsa halkeamia, keskeneräisyyksiä ja ironian peliä. Kirjallisten pesänjakajien ryöpytyksessä Maksim Amelin kaipailee Puškinia tänään: yhteisö ikävöi lukukelpoisen kirjallisuuden tajuttavaa. kieltä seurauksena kaipuusta normaaliin elämään. Puškin näyttäytyy esteettisten ja sosiaalisten pakkoeksperimenttien vastakohtana, normaaliuden, harmonian ja täysipainoisen taiteellisen merkityksen esitaistelijana.

Runoilija Lev Rubinstein on todennut juhlavuoden Puškinin kameleonttimaisuuden: »Puškin kulttuuri-ilmiönä on epätavallisen viettelevä kutsuttavaksi mihin tahansa seurueeseen, mihin tahansa 'yhteisten intressien’ klubiin. Hän ikään kuin legitimoi kaikki ajateltavissa olevat kulttuuris-taiteelliset tendenssit radikaaleista säilyttävän fundamentalistiin.»

Из книги A.S.Puškin, Muistomerkki, 1999

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2014/05/23/yukka-mallinen-zametki-na-polyax-pamyatnika-o-pushkine-na-finskom-yazyke/

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *