«

»

Фев 05 2013

Распечатать Запись

Laulu tulipunaisesta kukasta

Johannes Linnankoski

1869 — 1913

Kirjailija, lehtimies, aatteellinen vaikuttaja. Näytelmiä, kertomuksia, romaaneja. Linnankoskelle tärkeitä olivat moraaliset kysymykset, pahan ja hyvän taistelu ihmisessä, itsensä voittaminen. Tämä näkyi jo esikoisromaanissa, huippuromanttisessa Laulussa tulipunaisesta kukasta (1905).


Sisällys:

1. Metsänneito

2. Gaselli

3. Äidin katse

4. Isä ja poika

5. Tumma tyttö

6. Pihlajanterttu

7. Annansilmä

8 Koskenlaskija

9. Laulu tulipunaisesta kukasta

10. Tuhlaajapoika

11. Oma tupa

12. Yhtyviä polkuja

13. Kosinta

14. Katkennut kieli

15. Morsiuskamari


1. Metsänneito [1]


Iltapäivän aurinko paistoi metsään. Lämmin kesätuuli puhalsi etelästä. Käki istui punakukkaisen kuusen oksalla.

Metsän keskellä näkyi pieni aukeama, jossa makasi vaaleita kuusen runkoja.

Yhdellä rungolla istui nuorukainen.

Hän oli pitkä ja solakka kuin kuuset, joita kaatoi. Hän istui ja katseli oikeata käsivarttaan, tarkasteli [2] sen voimakkaita lihaksia ja hymyili.

Hän tarttui kirveeseensä ja nosti sen korkealle ilmaan. Hän hymyili uudelleen:

»Kaksikymmentäviisi niitä makaa jo tuossa, eikä kirves paina vielä vähääkään!»

Käki kukahti [3]. Nuorukainen katseli ympärilleen.

»Kummallinen kevät!» hän ajatteli. »Eivät ikinä ole kuuset kukkineet näin tulipunaisina eikä käki kukkunut niin kuin nyt. Koko luonto on kuin lumottu.»

»Tprui [4] Mansikki,

tprui Mustikki,

tprui lehmäni,

ilta jo ois [5]!»

Se tuli jostakin mäen takaaja soi kuin hopeakello. Nuorukaisen sydän hypähti. Hän kuunteli hetken: tuleekohan se tänne, vai — ?

»Tprui Tähdikki,

tprui Tiistikki,

tprui tyttöni,

tulkaa jo pois!»

Se kuului aivan läheltä, mäen toiselta puolelta.

»Hän tulee! Hän tulee tänne!»

Vaalea pusero näkyi jo puiden välistä ja hetken kuluttua sininen hame.

»Metsänneito!»

Tyttö seisoi mäellä, kutsui taas lehmiään ja aikoi lähteä astumaan poispäin. Mutta kääntyessään hän huomasi nuorukaisen, punastui ja jäi seisomaan paikalleen.

»Olavi!»

»Annikki!»

Hän riensi tyttöä kohti. Tyttökin lähestyi.

»Sinäkö täällä? Etkä sanonut mitään, minä aivan pelästyin!»

»Aioinhan minä sanoa, mutta en ehtinyt.»

He kättelivät — lämpimästi, toverillisesti.

»Katsopas!» alkoi nuorukainen puhella. »Eikös tämä ole niin kuin linna — Tapion [6] linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet Metsänneito, joka tulet vieraisille! Katsopas, täällä on linnan perä. Ja tämä tässä on peräpenkki — eikös se ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»

»Ja isäntä?» nauroi tyttö.

»Sivupenkille tietysti!»

He katsoivat toisiinsa hymyillen.

»Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme viimeksi jutelleet -me, jotka ennen olimme kaiket kesät yhdessä.»

»Ja sinusta on sen jälkeen tullut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»

Tytön huivi oli pudonnut maahan. Nuorukainen otti sen ja ojensi hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan, ja kuuma aalto kulki nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui tytön molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.

»Annikki!» hän kuiskasi. Ja uudelleen, kysyvästi: »Annikki?»

Tytön poskille oli kohonnut puna, mutta hän katsoi nuorukaiseen avoimesti ja puristi vastaukseksi lämpimästi hänen kättään.

»Enemmän kuin kenestäkään muusta?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.

Uusi kädenpuristus, entistä lämpimämpi.

Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleen rauhattomaksi. Hän olisi halunnut sanoa jotakin… tai tehdä jotakin… mitä tahansa. Mutta hän ei uskaltanut.

Mutta sitten hän huomasi vieressä olevan kuusenlatvan ja taittoi siitä tulipunaisen kukan.

»Etkö ottaisi tätä — muistoksi, että olet käynyt Tapion linnassa?»

Hän alkoi kiinnittää kukkaa tytön rintaan. Mutta kun hänen hiuksensa koskettivat tytön hiuksia, kuuma ilmavirta meni hänen ruumiinsa läpi, hän kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja veti hänet syliinsä.

Tyttö ei vastustanut, vaan painoi punastuvat kasvonsa pojan olkapäätä vasten.

»Annikki!» kuiskasi nuorukainen. »Yksi ainoa…?»

Tyttö kohotti päätään.

»Kuinka voit tahtoa minulta semmoista? Tiedäthän, ettei se ole oikein.»

»Sinä et pidä minusta niin paljon kuin olet sanonut!» syytti nuorukainen.

Tyttö purskahti itkuun. Kukka putosi maahan. Nuorukainen katseli tyttöä tietämättä mitä tehdä.

»Annikki!» hän sanoi rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi, Annikki! En tiedä itsekään, mikä minulle tuli.»

Tyttö kohotti päänsä ja hymyili:

»Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla minulle paha.»

»Ja oletko taas niin kuin ennenkin, niin kuin ei mitään semmoista olisi koskaan ollut — oletko?»

Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.

»Nyt minun täytyykin lähteä — äiti odottaa lehmiä.»

»Nytkö jo?»

He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kukan uudelleen tytön rintaan.

»Hyvästi [7], Olavi!»

»Hyvästi, Metsänneito!»

Nuorukainen seisoi ja katseli niin kauan, kuin tyttöä vähääkään näkyi.

»Tänään minä en kaada enää yhtään puuta», hän sanoi itsekseen.


1 metsänneito metsän haltijatar

2 tarkastella katsoa, tutkia

3 kukahtaa kukkua (kerran, äkkiä)

4 tprui lehmien kutsumasana

5 ois olisi

6 Tapio metsän kuningas

7 hyvästi näkemiin (aik. hyvin tavallinen tässä merkityksessä)


2 Gaselli


Heilani [1] on kuin mansikka, mansikka, mansikka.

Häntä nyt tahdon tanssittaa [2], tanssittaa!

Laulu kaikui Olavia vastaan kylän yhteiseltä kisa [3] kentältä ja kohotti jo jalkaa tanssiin.

»Piiriin, Olavi, piiriin!»

Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka.

Eikä hän muita muistakaan, muistakaan!

»Eikä hän paljon painakaan, painakaan!»

jatkoi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin, tarttui äkkiä tyttöön ja nosti hänet korkealle ilmaan. Tyttö kirkaisi [4] ja muut nauroivat.

Ilmassa oli aivan erikoinen sunnuntai-ilo, kaikki olivat kuin juopuneet keväästä.

»Eikö jo vaihdeta leikkiä?» ehdotti joku. »Ruvetaan leskisille [5] !»

»Hyvä on, hyvä on! Tässä on minun parini.»

Piiri muuttui hetkessä pitkäksi parijonoksi. Paikka olikin erittäin sopiva leskenjuoksuun. Ja tunnelma oli semmoinen, että kaikki tuntui hauskalta.

Nyt oli Olavin vuoro olla leskenä.

»Viimeinen pari ulos!»

Se oli epätasainen pari, poika paksu, tyttö hoikka, tuskin seitsemäätoista.

Tyttö juoksi ensin vähän aikaa suoraan eteenpäin, eikä Olavi päässyt paljonkaan lähemmäksi. Mutta sitten tyttö alkoi kaartaa kentän poikki kohti pariaan. Olavi lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan lähelle.

»Nyt, nyt!» huudettiin joukosta.

Tyttö katsahti taakseen, näki Olavin ojentavan jo kättään ja kääntyi äkkiä — ja hetkessä Olavi makasi suullaan maassa.

Tytön silmät välähtivät, kisakentältä kuului nauraa.

Se nauru olisi harmittanut Olavia, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt jotakin:

»Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?»

Hän nousi kuin raketti ja nyt alkoi uusi juoksu kentän poikki. Olavi lähestyi tyttöä koko ajan ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan!

Tyttö huomasi vaaran ja kääntyi. Mutta kääntyessä irtautui toisen jalan kenkä ja lensi korkealle ilmaan.

Kisakentältä kuului riemuhuuto.

Tyttö pysähtyi. Olavikin pysähtyi ja katsoi vain kenkään, juoksi äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän ilmasta kiinni.

Uusi, entistä kovempi riemuhuuto kisapaikalta.

Tyttö lähti uudelleen juoksuun ja Olavi jäljessä, kenkä kädessä. Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, nyt oli kysymys voitosta tai tappiosta.

Vihdoinkin! luuli jo Olavi. Mutta tyttöpä kääntyi taaskin odottamatta. Ja siinä käänteessä Olavi näki semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt: tytön vartalon kaaren, pään kauniin liikkeen ja silmien kutsuvan loisteen.

Gaselli! tuli Olavin mieleen — kuva jostakin hänen lukemastaan kirjasta. Gasellin silmät, gasellin juoksu!

Tyttö alkoi väsyä. Hän katsoi taakseen, väisti kerran vielä, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien tarttuvan ympärilleen.

»Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian kova, he kaatuivat molemmat yhdessä ja vierivät vielä kerran nurmella ympäri.

Se oli Olavista kuin unta, hän ei tiennyt miten kaikki oli tapahtunut. Hän vain katsoi ja katsoi noihin ihmeellisiin gasellinsilmiin, käsivarret yhä tytön ympärillä. Hän olisi tahtonut sulkea silmänsä ja uneksia — kaatumisesta ja gasellinsilmistä…

»Mutta… muut odottavat!»

He irtautuivat toisistaan. Olavi haki kaatuessa kauas lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle:

»Pane pian jalkaasi, sitten lähdetään.»

Heidät otettiin vastaan hurraahuudoin, kun he juoksivat käsi kädessä toisten luokse.

»Hyvin juostu!» huudettiin joka puolelta.

»Ohoh, Olavi! Kengän sait ja tytönkin, mutta kylläpä punoitatkin [6] !»

»Vähemmästäkin [7] !» sai Olavi sanotuksi [8].

»Viimeinen pari ulos!»

»Ei, ei! Ei enää tätä leikkiä sellaisen juoksun jälkeen. Ei semmoista saa nähdä joka päivä!»

»Oikein! Jo tämä riittääkin tällä kertaa.»

»Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennen kuin erotaan!» sanoivat tytöt.

»Pyöritään vain!»

Mitä nuo tähdet merkitsee,

joita meidän kohdall' [9] on kaksi?

Että tyttö ja poika toisilleen

on tulleet jo rakkahaksi [10]

 

Mitä nuo tähdet merkitsee,

joita meidän kohdall on neljä?

Omalle tytölle kättä annan

ja muille käännän seljän [11[ !

»Enpäs minä ole noitakaan sanoja ennen huomannut», ajatteli Olavi, ojentaen Gasellille kätensä.

Enkä mä sinusta eroais [12],

en eroais…

»Mutta erota sitä nyt pitää! Hyvästi, hyvästi!» Olavi aikoi juuri lähestyä tyttöjoukkoa, mutta samalla hänen edessään oli avoin, sininen katse — Metsänneito! Olavi tunsi itsensä syylliseksi ja kalpeni [13], ei voinut astua askelta eteen eikä taakse.

Mutta siihenkään ei voinut jäädä seisomaan. Hän nosti katseensa Metsänneitoa kohti, mutta sattuikin tapaamaan erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen — ja silloin kaikki hänen ympärillään unohtui ja veri nousi jälleen kuumana poskiin.

»Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöjoukolle yhteisesti hattuaan ja kääntyi poispäin.

En minä sinusta eroais, en eroais!

kuului kotiin menevien poikien laulu joen toiselta puolelta, kun Olavi astui ylös kotimäkeä.

»En eroais!» toisti Olavi — uusi, riemukas ilme kasvoillaan.


1 heila tyttö- tai poikaystävä

2 häntä nyt tahdon tanssittaa hänet tahdon nyt viedä tanssiin

3 kisa leikki; tanssi

4 kirkaista huudahtaa kimeästi

5 olla leskisillä, juosta leskeä: leikkijät seisovat parittain jonossa. Pariton leikkijä, «leski», seisoo heidän edessään ja huutaa: «Viimeinen pari ulos!» Viimeinen poika ja tyttö lä,htevät juoksemaan, leski koettaa saada tytön kiinni. Jos hän onnistuu, tytöstä tulee hänen parinsa ja pojasta tulee uusi leski. Jos hän ei onnistu, hän joutuu yrittämään uudelleen.

6 punoittaa olla punainen

7 vähemmästäkin vähemmästäkin juoksusta punoittaisi

8 sai sanotuksi onnistui, kykeni sanomaan

9 meidän kohdalla siinä missä me olemme, meidän yläpuolellamme

10 rakkahaksi rakkaaksi

11 seljän selän (nom. selkä)

12 eroais eroaisi (inf. erota)

13 kalpeni inf. kalveta


3 Äidin katse


Kevätyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen.

»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö kiertäen käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Pelkäsin, että sinä et tulekaan.»

»Kuinka se olisi mahdollista? Minä en vain päässyt aikaisemmin — äiti oli tänä iltana niin kauan ylhäällä.»

»Entä jos…» aloitti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen huulensa.

»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken kuluttua, »kuinka minä olen kaivannut [1] sinua ja koko päivän vain odottanut, että ilta tulisi. Siitä asti kun minä näin sinun gasellinsilmäsi, en ole voinut ajatella muuta.»

»Niinkö, Olavi?»

»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä? Minä ajattelin, että kun sinä olisit kukka, niin minä kiinnittäisin sinut rintaani, että voisin aina sinua katsella. Tai kun sinä olisit pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ottaisin sinut aina salaa esiin ja puhelisin sinulle, eikä kukaan tietäisi mitään.»

»Kuinka kauniisti sinä puhut, Olavi!»

»En minä olisi voinut uskoa, että rakkaus on tällaista. Se on niin kummallista — tiedätkö, mitä minä tahtoisin…»

»Mitä sinä tahtoisit? Sano!»

»Puristaa sinut kuoliaaksi — tällä lailla!»

»Kunpa [2] minä saisinkin sillä lailla kuolla — nyt, tähän paikkaan!»

 

Niin kuin joku olisi koskettanut eteisen ovea, niin kuin se olisi liikahtanut.

Ja taas uudelleen, selvemmin — niin kuin ovi olisi työnnetty auki.

Nuorukainen nousi istualleen, tyttö tarttui hänen käteensä.

Ja nyt jo aivan selvästi — askeleita, jotka lähestyivät. Hitaita askeleita, niin kuin tulija ei olisi tiennyt, astuako eteenpäin vai palata.

Nuorukainen kalpeni. Hän tunsi nuo askeleet — olisi tuntenut tuhansien joukosta.

»Minun täytyy nyt lähteä!»

Hän puristi lujasti tytön kättä ja meni ovelle. Mutta hänellä ei ollut voimaa avata ovea.

Sitten tuntui kuitenkin, että hänen täytyi mennä — hänen tähtensä, joka makasi tuolla vuoteessa, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka seisoi eteisessä. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.

Hämärässä eteisessä seisoi vanha nainen. Sanaa sanomatta hän kääntyi ja astui raskaasti portaita alas. Nuorukainen seurasi jäljessä.

Nainen nousi kotiportaat, meni eteisen läpi perähuoneeseen ja vaipui tuolille. Nuorukainen jäi seisomaan hänen eteensä.

»Enpä minä luullut, että minun tarvitsisi koskaan ottaa näitä askeleita», sanoi vanha nainen huokaisten.[3]

Kului pitkä, äänetön hetki.

»Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla iälläni. [4] Merkitsikö se, että minun täytyy hävetä sinun tähtesi nytkin, kun olet tullut suureksi?»

Nuorukainen painui polvilleen.

»Äiti!» hän kuiskasi. »Äiti! Minä lupaan, ettei sinun tarvitse enää toista kertaa ottaa minun tähteni sellaisia askeleita. Ja…»

»Ja?» äiti kysyi lempeästi.

»Ja minä tahdon mennä naimisiin hänen kanssaan… Minä rakastan häntä!»

Äiti ei puhunut pitkään aikaan mitään.

»Niin se on», hän sanoi vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa, se eikä kukaan muu. Sinä tiedät kuitenkin, ettei tähän sukuun ole vielä koskaan tuotu piikatyttöä… [5] ja rakkaudesta sinä et vielä tiedä yhtään mitään. Mene nyt nukkumaan», äiti sanoi lempeästi. »Puhumme näistä asioista myöhemmin enemmän.»


1 kaivata ikävöidä

2 kunpa jospa

3 huokaista huoata (: huokaan, vrt. huokaus)

4 iälläni nom. ikä

5 piikatyttö vanh. palvelustyttö


4. Isä ja poika


Aamiainen oli syöty ja väki oli menossa ovesta ulos.

»Jää sinä, Olavi!» sanoi Koskelan isäntä peräpenkiltä. »Olisi hiukan puhumista.»

Olavi tiesi, mistä isä tahtoi puhua — oli vain odottanut, milloin se tapahtuisi.

He olivat nyt kolmisin, äiti uunin luona seisoen.

»Istu!» kuului peräpenkiltä kylmästi.

Olavi istuutui.

»Minä tiedän, missä äitisi kävi yöllä. Ettet häpeä [1]!»

Olavin pää painui alas.

»Mitä sinä oikein aiot? Ruveta laittamaan lapsia piioille — vai?»

»Isä!» Äidin ääni oli tuskainen. Peräpenkiltä lensi vihainen silmäys uunia kohti.

»Ja tuoda ne tänne vanhempiesi ruokittavaksi!»

Outo, raivoisa [2] tunne täytti nuorukaisen mielen. Vielä hetki sitten hän oli tuntenut olevansa valmis sovintoon. Mutta nyt tuntui kuin kaikki olisi muuttunut, kuin hänen täytyisi taistella sen puolesta, mikä viime päivinä oli kuohunut hänen veressään. Hän vastasi pää pystyssä, ylpeästi ja varmasti:

»En! Minä aion naimisiin hänen kanssaan!»

»Naimisiin?»

»Niin! Ja minä menenkin!»

»Nulikka!» Ukko syöksyi paikaltaan keppi kädessä ja painoi nuorukaisen lattiaan niin että tömähti [3]. »Nulikka!» kuului vielä kerran, ja keppi kohosi.

Mutta se lensi samassa ukon kädestä — ja ukko itse lensi keskilattialta tuvan perälle niin että seinä jysähti3.

 

»Jos sinä olet minun poikani», puhui isä hetken kuluttua, »niin tiedät myös, mitä tämä merkitsee.»

»Tiedän», kuului oven luota. »Minä lähden heti paikalla.»

Äiti astui tuskaisena askeleen eteenpäin ja avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta katsoi samalla molempia silmiin ja vaikeni [4].

»Minä tarkoitin, että sinusta tulisi jotakin», puhui kylmä ääni huoneen perältä. »Mutta sinusta ei tullut oppinutta miestä, vaikka sinulla oli hyvä pää. Sinä halusit olla talonpoika, ja niin heitit kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa, ja ne kirjat sinä heität — piikatytön sänkyyn!»

Nuorukaisen silmät iskivät tulta [5].

»Jätä sanomatta!» huusi isä. »Se on parasta.»

Hän avasi kaapin oven ja otti sieltä jotakin.

»Ei Koskelan poikaa ajeta tyhjin käsin maantielle!» hän sanoi ylpeästi, ojentaen pojalle, mitä oli kaapista ottanut.

»Pankaa ne vain takaisin!» kuului yhtä ylpeä vastaus. »Eivät ne paljoa auta, jos en itse pysty auttamaan itseäni.»

Isä katsoi häneen.

»Hyvä on, jos itse pystyt auttamaan itseäsi», hän sanoi painokkaasti, ikään kuin tyytyväisenä.

»Hyvästi, isä!»

Isä ei vastannut.

Nuorukainen lähestyi äitiään, kuin kysyen. Äiti kääntyi häntä kohti, ja molemmat astuivat peräkkäin ulos.

Eteisessä äiti tarttui nuorukaisen käteen: »Olavi!»

»Äiti!» poika vastasi liikuttuneena. »Minä ymmärrän, äiti… Älä sano enempää.»

Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä.

»Minun täytyy sanoa — siitä, mikä silloin jäi kesken, Olavi. Sinä olet isäsi poika, ja te ette paljon välitä, rakennatteko vai hajotatte. Olavi… Älä petä ketään, ja mitä lupaat, se pidä, olipa ihminen kuka tahansa!»

Nuorukainen ei voinut vastata sanaakaan.

»Jumalan haltuun [6]», sanoi äiti. »Älä unohda kotiasi. Palaa, kun…»

Nuorukainen puristi vielä kerran hänen kättään ja kääntyi nopeasti lähtöön. Hän tunsi, että ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi lähteä lainkaan.


1 ettet häpeä sinun pitäisi hävetä

2 raivoisa raivokas

3 tömähtää, jysähtää ääntä kuvaavia sanoja

4 vaikeni inf. vaieta

5 iskeä tulta salamoida

6 Jumalan haltuun jää Jumalan suojelukseen, Jumala olkoon


5 Tumma tyttö


Yötaivas katseli tummaa jokea ja tukkeja, jotka hiljaa uivat sitä pitkin koskea kohti.

Äkkiä kuului kosken alapäästä huuto: »Ruuhka Pyörrekivellä!»

Pyörrekivi kohosi vedestä aivan kosken loppupäässä. Se oli keskivirrasta hiukan oikealle, niin että tukit kulkivat tavallisesti sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut mitään haittaa. Mutta jos jokin pitkä puu sattui jäämään poikittain kiveä vasten, niin se ei päässyt millään [1] eteenpäin. Seuraavat tukit tarttuivat siihen ja muodostivat vähitellen ruuhkan, joka ulottui rannalta toiselle. Sellainen ruuhka oli hyvin vaikea laukaista [2], koska se oli laukaistava kiven luota, eikä sitten kukaan enää ehtinyt juosta rantaan tukkeja pitkin, ennen kuin ne lähtivät ryskyen [3] liikkeelle.

»Ja ensi kesänä minä räjäytän tuon kiven ilmaan!» kuului tukkipäällikön ääni rannalta. »Tästä tulee taas parin tunnin työnseisaus puolelle sadalle miehelle!»

»Jospa minä kävisin katsomassa sitä — ehkä sen voisi laukaista?» sanoi nuori, reipas ääni.

»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö. »Mutta voihan sitä katsoa.»

»Sitten minä laukaisen sen. Missä on kirves?»
»Ei pidä leikkiä kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. »Älkää antako hänen mennä, päällikkö.»

»Miten sinä olet ajatellut tulla takaisin?» kysyi päällikkö.

»Lasken tukkien kanssa alas [4].»

»En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö. »Enkä ketään muuta päästäisikään. Mutta tiedän, että kun Olavi ryhtyy työhön, siitä ei muiden tarvitse huolehtia. Oletko varma asiastasi?»

»Varma! Kirves tänne!»

Olavi otti kirveen ja keksin [5[ ja alkoi juosta tukkeja pitkin kiveä kohti.

»On se rohkea poika», sanoivat jotkut.

»Hullu!» huudahtivat toiset.

Olavi oli ehtinyt kivelle saakka. Hän laski keksin viereensä ja kohotti kirveen. Ensimmäinen isku, sitten toinen ja kolmas -.

Kirves kohosi jälleen ilmaan — ja laskeutui alas. Kuului rysähdys, niin kuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit rytisivät [6], koko ruuhka oli jo liikkeellä. Nuorukainen juoksi tukkeja pitkin, nyt hän oli keskellä virtaa, nyt hän kääntyi, keksi heilahti ilmassa, ja samassa hän jo laski tukkien kanssa huimaa vauhtia [7] koskea alaspäin.

»On siinä poika!»

»On, on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.»
Miehet riensivät nuorukaisen ympärille hänen noustessaan rantaan.

»Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään — ja vaikka päiväksikin päälle [8].»

 

Pienessä saunakamarissa [9] makasi nuori tyttö valkoisten ikkunaverhojen takana.

Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla oli tapahtunut sellaista, joka oli vienyt häneltä unen.

Se oli kuin satua. Hänen tarvitsi vain painaa silmänsä kiinni, niin hän näki kaiken uudelleen elävänä edessään.

Tyttö seisoo eteisessä. Tuvan ovi avautuu jajoukko tukkilaisia [10] rientää yötyöhönsä.

Mutta se, joka tulee viimeisenä, ei menekään, vaan jää katselemaan tyttöä. Hän hymyilee, hiipii tytön taakse ja painaa kätensä varovasti tytön silmille.

»Hui!» kirkaisee tyttö, kääntyy äkkiä ja näkee nuorukaisen edessään.

»Iltaa», sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.

Tyttö punastuu eikä osaa vastata mitään.

»Kylläpä minä taisin tehdä tyhmästi!» virkkaa [11] nuorukainen. »Ethän ole minulle vihainen?»

»En suinkaan, sehän oli leikkiä.»

»Sitähän minäkin [12]. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, kuin olisimme olleet vanhat tuttavat — en vain muistanut nimeäsi ja pysähdyin kysymään sitä.»

»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö ujosti, »mutta…»

»Älä sano muuta!» sanoo nuorukainen kiireesti. »Tumma tyttö sinä olet, en halua kuulla muuta! Minun nimeni on Olavi.»

Sitten hän näyttää kuin ajattelevan jotakin ja kysyy äkkiä: »Pidätkö sinä kukista, Tumma tyttö?»

»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara [13] ja palsami [14]», vastaa tyttö.

»Punaista, punaista vain!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä pidät?»

»Kuinkas muuten.»

»Näkyvätkö ne pihallekin?»

»Näkyvät, varsinkin nyt kun kukkivat.»

»Mutta missäs se sinun ikkunasi on…?» sanoo nuorukainen hymy silmässä, »että minäkin voisin joskus katsella niitä sinun kukkiasi ohi kulkiessani.»

Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkkaakin sitten äkkiä: »En sanokaan!»

»Tuvassako [15]?» nauraa nuorukainen.

»Ei!»

»Aitassa 16]?»

»Ei sielläkään!»

»Saunakamarissa sitten?»

»Ei, ei!» hätääntyy tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.»

Nuorukainen hymyilee. »Nyt minä en osaa enää arvata — kylläpäs sinä olet kovasydäminen! Eikös me olla nyt ystäviä?»

»Tuskin — mitä sitten?»

»Minä vain ajattelin, että jos me olisimme oikein hyviä ystäviä, niin minä kysyisin — ei, en minä sentään kysykään!»

»Kysy, kysy vain!» pyytää tyttö uteliaana.

»Minä vain kysyisin että… onko kukaan saanut puristaa sinua kädestä?»

»Ei!» tyttö vastaa punastuen. »En minä anna kenenkään ottaa kädestäni!»

»Voinkos minä luottaa siihen?» nuorukainen sanoo. »Mutta pian minä sen näen — annapas kätesi tänne.»

»Mitä varten?»

»Minä osaan katsoa kädestä [17].»

»Sinä?» »Minä juuri. — Etpäs uskallakaan!»

»Kyllä vain!» Ja tyttö ojentaa kätensä.

»Totta sinä puhuit», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole kukaan saanut ottaa sinua kädestä. Mutta kylläpäs monen on tehnyt mieli [18] tulla sinun kukkiasi katsomaan!»

»Mistäs sinä sen tie… Ei, et sinä mitään tiedä, puhut vain!»

»Hiljaa, tyttö, nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi. — Mitä minä näenkään! Enpä olisi uskonut…»

»Mitä, mitä sinä näet?» tyttö kysyy hätäisesti.

»En minä uskalla sanoa, sanon vain että enpä olisi uskonut!»

»Sanot, kun ei ole mitään sanomista.»

»Sanonko minä sitten?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä sisään.

»Sano, jos osaat!»

»Mutta sinä et saa suuttua.» Hän kuiskaa: »Katsopas tuota tuossa! Se tulee — ja ensi yönä.»

»Kuka se?»

»Se, joka ottaa sinua kädestä.»

»Valehtelet!» tyttö huudahtaa.

»Hiljaa — en minä voi puhua muuta kuin mitä täältä näkyy», sanoo nuorukainen. »Kyllä se nyt tulee! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se pyydä eikä rukoile, niin kuin ne muut. Se vain koputtaa kolmesti ikkunaan — siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä kukaan muu… Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!»

Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.

Tyttö jää seisomaan hämmästyneenä, astuu sitten eteisen ovelle ja katselee kauan nuorukaisen jälkeen.

 

Satu on lopussa — tyttö avaa silmänsä.

»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen [19]?»

»Mutta jospa hän ei tulekaan? Jos hän teki vain pilaa?» Ja se tuntui vielä tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin tulisi! Vain ikkunan taakse, ja katselisi kukkiani — eikä särkisi satua…»

Kolme lyhyttä, hiljaista koputusta.

Verhojen läpi näkyi ikkunan takaa tumma varjo. Hänestä tuntui kuin se olisi katsonut suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!»

»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niin kuin ne muut…» Tyttö nousi hitaasti istumaan vuoteen laidalle.

»Kun hän koputtaisi kerran vielä, niin voisi vielä ajatella…»

Tumma vaijo ei liikahtanutkaan.

Tyttö astui ovea kohti — hitaasti, niin kuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan [20]. Hänen sydämensä löi niin että hän pelkäsi sen halkeavan [21].

Vihdoin hän sai oven auki — ja syöksyi läheiseen nurkkaan ja peitti käsillään silmänsä.

»Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni — nurkassa?»

Nuorukainen otti hänen molemmat kätensä.

»Kädet silmillä — ja vapiset…? Minä menen heti takaisin. En minä arvannut, että se koskisi sinuun niin kovasti [22].»

»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti, »en minä sitäkään tahdo.»

»Miksi sinä peität silmäsi ja olet peloissasi [23], minun Tumma tyttöni? Siksikö, että minä olen luonasi?

Etkö sinä tiennyt, että minun piti tulla? Eikö käki jo kukkunut sitä keväällä? Ja nyt kun minä tulen, sinä katselet minua kuin vierasta.»

Tyttö puristi nuorukaisen kättä:

»Sinä olet niin erilainen kuin kaikki muut!»

»Eikö minun sitten pitäisi olla erilainen? Sinä et ole välittänyt kenestäkään muusta — ketä sinä olet odottanut? Vastaa, minun Tumma tyttöni!»
Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa [24].

»Ja ketä minä olen odottanut?» nuorukainen puhui hellästi. »Minä olen nähnyt kymmeniä tyttöjä enkä ole heihin katsonutkaan. Mutta heti kun sinut näin, tiesin, ketä olin etsinyt…

Etkä sinä vielä tiedäkään kaikkea. Annapas kun kerron. Minä en tullutkaan tänne aivan tavallisella tavalla.»

»Mitä, mitä sinä puhut?»

»Meillä oli ruuhka juuri ennen kuin minä lähdin. Kukaan ei uskaltanut mennä laukaisemaan sitä, enkä kai minäkään olisi uskaltanut, ellen olisi muistanut sinua… Mutta minä menin ja laukaisin sen, ja kaikki luulivat minun hukkuvan. Mutta minä selvisin hengissä [25], ja kun tulin rannalle, päällikkö sanoi: hyvin tehty, nyt saat mennä — sen luo, joka sinua odottaa.»
»Älä, älä! Tuo ei ole totta.»

»No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Siksi minä pidän sinusta entistä enemmän, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyi etsiä sinua vaarojen ja vaikeuksien takaa… Mutta oletko sinä minun — en ole sitä kuullut vielä sinulta itseltäsi?»

»Olenko minä sinun, Olavi — ?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa nuorukaisen kaulaan.
Ikkunaverhojen takana punersi aamurusko.


1 ei millään ei mitenkään, ei millään keinolla

2 laukaista (tässä:) selvittää, hajottaa

3 ryskyä ääntä kuvaava sana

4 lasken tukkien kanssa alas: laskea koski mennä alas koskea (veneellä t. tukilla)

5 keksi työkalu, jolla tukinuittaja liikuttelee tukkeja

6 rytistä ääntä kuvaava sana

7 huima vauhti erittäin kova vauhti

8 vaikka päiväksikin päälle vaikkapa vielä päiväksikin

9 saunakamari saunan pukuhuone, jota vars. kesäaikaan käytetään makuuhuoneenakin

10 tukkilainen tukinuittaja, uittomies

11 virkkaa sanoa, lausua 12 sitähän

12 minäkin niin minunkin mielestäni

13 verenpisara punakukkainen huonekasvi (Fuchsia)

14 palsami toinen tav. punakukkainen huonekasvi

15 tupa maalaistalon iso olohuone, jossa usein oli myös pari vuodetta esim. palvelusväelle

16 aitta: maalaistalossa oli aik. paljon aittoja (varastohuoneita), joista muutamia käytettiin kesäisin makuuhuoneina, koska niissä oli viileämpi nukkua, kuin itse talossa

17 katsoa kädestä ennustaa kädestä 18 monen on tehnyt mieli moni on halunnut

19 mitä ihmettä minä teen en todellakaan tiedä mitä minun pitäisi tehdä (ihmettä vahvistussana)

22 panna vastaan vastustaa

21 halkeavan inf. haljeta

22 se koskisi sinuun tuottaisi sinulle tuskaa

23 olla peloissaan pelätä, tuntea pelkoa

24 ranteeseensa nom. ranne

25 hengissä elossa, elävänä


6. Pihlajanterttu [1]


»Tiedätkö miksi minä kutsun sinua Pihlajantertuksi?» kysyi nuorukainen, pitäen vieressään istuvan tytön kättä omassaan.

»Varmaankin sen vuoksi, kun minä punastuin niin kauheasti silloin kun sinä puhuttelit minua ensi kertaa», tyttö vastasi.

»Ei, ei! Etkö osaa arvata paremmin?»

»En minä osaa. Mutta minusta Pihlajanterttu on niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä iloinen.»

»Rumanko minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta sen takana on paljon, hyvin paljon, kun sinä vain voisit ymmärtää minua.»

»Ehkä minä ymmärränkin», tyttö sanoi katsoen häntä silmiin.

»Et sinä minua kokonaan ymmärrä — eikä se ole tarpeenkaan. Mutta pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät… Katsopas, minusta viime kevät oli niin kaunis, ja minä olin niin onnellinen. Mutta sitten tuli kesä ja syksy, ja lehdet alkoivat kellastua, ja minulle tuli niin ikävä.»

»Sinulla on ollut ikävä kesä?»

»Kovin ikävä — kun minä en voinut unohtaa sitä kaunista kevättäni. Jos minä olisin edes ollut niillä samoilla paikoilla, mutta minähän olen tällainen kulkija…»

»Missä sinä silloin olit?»

»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää — en minä nyt enää muistele kevättä. Ja senhän minä halusinkin sinulle kertoa, kuka minulle näyfti, että syksykin on kaunis.»

»Näyttikö sen joku?»

»Näytti — tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin näin.»

Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.

»Kun minä näin sinut, sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäen rinteessä [2]. Koivut olivat kellastuneet ja seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit niiden keskellä punaisena ja huusit minulle — ei, et sinä mitään huutanut, minä vain näin sinut. Ja minä pysähdyin katsomaan ja kysyin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai menenkö ohi?»

»Olisitko sinä mennyt ohi…?»

»Kyllä minä niin ajattelin — kun minä olen kuitenkin ohimeni-jä… Minä en tiennyt, oliko oikein jäädä sinua katselemaan.»

»Nyt minä en ymmärrä sinua yhtään.»

»Et sinä ymmärräkään, se oli vain minun omia ajatuksiani… Mutta minä en mennytkään, ja nyt minulla on ollut näin kaunis syksy.»

»Ja minulla…» kuiskasi tyttö.

»Muistatko sinä sen ajan, kun sinä rupesit pitämään minusta?»

»Sen minä muistan aina, aina!»

»Voi, kuinka kaunis sinä olit silloin — kun sinä vuorotellen punastuit ja vaalenit [3], etkä tiennyt minne katsoisit, ja sydämesi sykki, etkä uskaltanut tunnustaa edes itsellesi minkä vuoksi se sykki. Minä katselin sinua silloin salaa ja toivoin, että olisin voinut katsella sinua sellaisena koko ikäni.»

»Mutta sinä et tiedä, kuinka rauhaton minä olin — en minä olisi voinut kauan kestää sitä.»

»Kyllä minä sen tiedän… Ja vielä kauniimpi sinä olet ollut sitten, kun sinä avauduit minulle ja minä olen voinut lukea kaikki sinun silmistäsi, kuin kirjasta, ja olen voinut kiittää sinua siitä, että teit elämän minulle jälleen kauniiksi.»

Tyttö oli kohonnut hänen syliinsä ja lähensi nyt päätään kysyvin katsein.

»Ei, ei!» sanoi nuorukainen hellästi.

»Miksi ei?» kuiskasi tyttö.

»Siksi, että näin on parempi. Sinulle tulee vain ikävä, kun minä olen tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»

»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.

»Ei, ei, minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.

Hän tunsi selittämätöntä iloa, aivan kuin hän olisi saanut suuren voiton itsestään. Hän aikoi juuri sanoa: etkö sinä nyt itsekin myönnä, että näin on kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi kuinka kuumat huulet koskettivat paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat hänen kaulastaan ja kiertyivät lujasti hänen vartalonsa ympärille.

»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen tuskaisella äänellä, ottaen tyttöä kädestä ja aikoen irtautua. Mutta samassa hän tunsi kuin tuli olisi äkkiä syttynyt hänen sisäs-sään ja polttanut kaiken, mistä hän oli äsken iloinnut.

»Voi, Pihlajanterttu!» hän sanoi melkein kuin itkien, sulkien tytön rajusti syliinsä.


1 pihlajanterttu: pihlajassa, joka on yleinen lehtipuu Suomessa, on syksyllä runsaasti punaisia marjaterttuja

2 rinteessä nom. rinne

3 vaalenit inf. vaaleta tulla vaaleaksi


7. Annansilmä [1]


Ikkunalla kukki annansilmä — pienen kamarin pienellä ikkunalla.

Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä — tämä kukki jo talvella.

Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia — tämä aloitti jo joululta, kukki koko kevättalven [2] ja vain kaunistui päivä päivältä.

Tyttö kumartui kukan yli.

Yksi ainoa kukka tytöllä on,

niin kaunis ja vieno.

Yksi ystävä tytöllä on,

niin hellä ja hieno.

Ikkunan editse hiihti solakka nuorukainen.

»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja juoksi portaille.

»Terve, Annansilmä!» Nuorukainen juoksi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön eteen.

»Terve!» hän sanoi uudelleen nauraen ja painoi leikillä kätensä tytön poskille.

»No, no!» nauroi tyttö ja tarttui hänen ranteisiinsa. »Minä olen odottanut sinua niin. Äiti on kylällä ja miehet viipyvät vielä vähän aikaa metsässä.»

»Arvaapas mitä minä olen ajatellut tänään kotiin hiihtäessäni?» kysyi nuorukainen.

»En minä osaa arvata. Mitä sitten?»

»Sitä vain, että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi nuorukainen, vetäen tytön viereensä penkille istumaan. »Ja jos minä vain löydän sopivat puut, niin pian minä ne teen.»

»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtää.»

»Siksi juuri — että oppisit. Ja sitten sinun pitäisi tulla jonakin päivänä minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin. Katsos, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan toisella lailla kuin täällä.»

»Tuo on nyt taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.

»Eipä olekaan, vaan ihan totta! Lähde katsomaan, niin saat nähdä, puhunko satuja. Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»

»Mitä sinä hupsuttelet [3]? Emmehän me nyt voi minnekään lähteä — ja tuskin koskaan.»

»Kyllä me voimme, ja ihan heti paikalla.»

Hän otti naulasta huivin, jonka pani tytön päähän.

»Nyt sinun on vain ajateltava, että on jo kulunut pari viikkoa ja sinun suksesi ovat valmiit. Me olemme hiihtäneet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi voi jo hiihtää ihmisten nähden [4]. Ja sitten me lähdemme. Katsopas tuonne!»

Tyttö yhtyi leikkiin. Hän siirtyi istumaan ikkunan luoja katsoi hymyillen pihalle.

»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä. Mitäs nyt, kun äiti koputtaa ikkunalasiin?

'Älkää vain viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!'varoittaa äiti. 'Ei se kuitenkaan pysy pystyssä.'

'No ihan niihin kaikkein suurimpiin!' nauran minä, ja me lähdemme liikkeelle.

Ja hyvin sinä hiihdätkin, ei puhettakaan kaatumisesta [5]. Ja me jatkamme matkaa ja nousemme ylös Kultasenmäen rinnettä — tunnethan sinä sen, kun olet hakenut sieltä lehmiä. Ja siitä alkaakin jo hakkuualue.

On aamu, aurinko on juuri noussut ja lumi kimaltelee tähtinä.

'Katsopas noita puita', sanon minä. 'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuift sinä, ja lumi kimaltelee kuin sinun silmäsi.'

'En minä olisi uskonut, että metsä voi olla näin ihana', vastaat sinä.

'Ei sitä uskokaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä. 'Ja katsopas tuota suurta tietä tuolla alhaalla — sitä pitkin kaikki tukkikuormat lähtevät metsästä. Ne tulevat sinne kymmeniltä pikku teiltä, niin että siellä voi joskus kulkea parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, toiset huutelevat tai juttelevat iloisesti, kun tukkikuormat kulkevat kohti jokirantaa.

Ja kuuletko tuolta alhaalta kirveiden kalketta [6]? Siellä näet mie hiä työssään puita kaatamassa. Nyt mennään niiden luo — mutta laskekin mäki hienosti, muista se!

'Päivää!' sanon minä, kun hiihdämme miesten luo.

'Päivää!' Miehet nostavat päätään ja tyhmimmät jäävät tuijottamaan suu auki. 'Mikäs tyttö tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.

'Se on vain yksi kaupunkilaisneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt maalaiselämää. Minä näytän sille näitä metsätöitä', minä selitän miehille.

'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas hieno neiti!'

'Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä sanaakaan suomea — siksi se seisoo noin kaukana.'

Miehet katsovat sinuun ja tyhmimpien suut ovat entistäkin enemmän auki.

Sitten minä palaan sinun luoksesi. Mutta sinä kysyt jo ihan tosissasi, että miksi minä tein semmoisen kepposen. Sehän on ihan hassua!

Mutta minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt, millaista iloa se tuotti miehille? Ne muistelevat kaiken ikänsä sitä ruotsalaista neitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vain täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun sinulle vain ruotsia muiden kuullen [7], ja kun sinä et ruotsia osaa, niin sinä vain hymyilet ja nyökkäät päätäsi ja puhut silmilläsi, niin kaikki uskovat sinuun. Täällä ei ole ketään tämän kylän miehiä hakkuu-töissä, niin ettei sinua kukaan tunne.

'Nyt miehet rupeavat päivälliselle — ja niin teemme mekin ja istumme heidän nuotionsa ääreen', sanon minä.

Sinä et oikein tahtoisi, mutta minä vakuutan, että kaikki käy hyvin, kun sinä vain pidät suusi kiinni tai sanot vain 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä tarjoan sinulle jotakin.

'Mutta mitäs se neiti täällä syö?' ihmettelevät miehet.

'No sitä samaa kuin muutkin', sanon minä.

Miesten kasvot loistavat punaisina tulen lämmöstä. Kuka paistaa lihaa, kuka kalaa [8]. Minäkin paistan meille lihaa ja panen sen leivän päälle.

'Behagas det, fröken? Se on: saako olla, hyvä neiti?' sanon minä ja tarjoan.

Sinä hymyilet ja nyökkäät kiitokseksi.

Syönnin jälkeen me lepäämme tulen ääressä. Ja sitten me jo lähdemmekin. Kotimatkalla sinä rupeat jo hiihtämään kilpaa minun kanssani.

'Et ole ikinä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun hiihdät siinä rinnallani ja poskesi hehkuvat kuin punaiset ruusut.

Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin — ja nyt me jo olemmekin kotona ja istumme täällä sisällä.»

»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se oli kaunista, kaunista ja hauskaa!»

»Siitä sinä näet miten reipasta tämä talvinen metsäelämä on», sanoi nuorukainen. »Onko ihme, että minä olen aina hyvällä tuulella [9] kotiin tullessani? Ja sitten täällä kotona — täällä minulla on kuin toinen metsä, yhtä puhdas ja kaunis. Annansilmä — sanonko minä nyt kerran sinulle, mikä sinä minulle olet?»

»Kun vain sanot oikein todesti.»

»Tietysti, kuinkas muuten. Kuulehan kun kerron. Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljon valkoisia mar-morikuvia. Ne olivat niin kauniita, että vaikka ne olivat alastomia, niiden edessä seisoi rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen edessä. Tiedätkö, sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen valkoinen marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen ja kiitän Jumalaa, joka on tehnyt sinut niin kauniiksi.»

»Nyt sinä kuitenkin rupesit tekemään minusta pilaa», tyttö valitti.

»Ei, ei se ole pilaa, anna minun puhua. Minä olen luonteeltani hyvin kiihkeä, mutta kun katson sinua, kiihkeyteni sammuu. Sinä olet ollut minulle kuin rauhoittava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen, että sinä olet parantanut minut kokonaan.»

»Nyt minä en ymmärrä sinua ollenkaan. — Mutta oletko sinä ollut todella onnellinen?»

»Olen… todella onnellinen.»

Hän veti tytön lähemmäksi ja suuteli häntä lempeästi.

»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kysyi tyttö.

»Kyllä kai — en minä voi tietää.»

»Ei, ei, ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakaan niin kuin sinä.

Tiedätkö mitä minä ajattelen, kun sinä suutelet?»

»En — sano, sano!»

»En minä sittenkään… minua hävettää.»

»Häpeätkö sinä minua — sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin minulle jotain, kerrothan?»

»Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä… aina katselen sinun kaulasuontasi, kuinka se sykkii. Ja minusta tuntuu niin kuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta pitkin minuun — ja se kulkee, minä tunnen sen!»

»Nyt sinä sanoit niin kauniisti», sanoi nuorukainen, »ettet sinä ole koskaan sanonut niin kaunista! Ei puhuta enää, katsellaan vain toisiamme…»


3 hupsutella puhua hupsuja (asioita), hassutella

4 ihmisten nähden niin että ihmiset näkevät

5 ei puhettakaan kaatumisesta ei tule kysymykseenkään, että kaatuisit

6 kalke kirveen ääntä kuvaava sana


8 Koskenlaskija


Kohisevan koski on kuuluisa koski. Se on ylpein ja vihaisin Nuoli-joen monista koskista.

Moision talo on kuuluisa talo. Sen isännät ovat aina olleet rikkaita, jäykkiä ja yhtä ylpeitä kuin Kohiseva itse.

Moision tytär on kuuluisa tyttö. Ei kukaan nuorukainen ole vielä saanut hellää katsetta hänen kauniista silmistään. Kyllikki on Moision tytön nimi.

 

Kevään viimeinen tukkilaisryhmä oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä he olivat tulleet ja nyt tehneet ensimmäisen työpäivänsä. Oli ilta. Miehet olivat palaamassa asunnoilleen. Moision puutarhassa kasteli nuori tyttö kukkia. Puutarhan ohi kulkevaa tietä astui nuorukainen. Hän huomasi tytön ja katsoi häntä tavallista tarkemmin.

»Se on nyt se», hän ajatteli, »josta on puhuttu niin paljon — se ylpeä!»

»Se on nyt se, josta tytöt ovat puhuneet kaiken päivää», ajatteli tyttö, »se, joka kuulemma [1] ei ole aivan tavallinen!» Hän kumartui ottamaan uutta vettä.

»Puhuttelenkohan minä häntä?» kysyi nuorukainen itseltään. »Onkohan hän niin rohkea, että uskaltaa puhutella?» tyttö ajatteli uteliaana.

»Koettakoonpas vain!»

Mutta nuorukainen astui ohi katsoen suoraan eteenpäin. »Vai niin!» Tyttö kaatoi suuren määrän vettä syrjään [2]. »Olipas se!»

Hän katsoi nuorukaisen jälkeen. Tuntui melkein suuremmalta loukkaukselta, että hän meni noin ohi, kuin jos olisi puhutellut. Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen pysähtyi.

»Iltaa!» hän sanoi nostaen hattuaan enemmänkin ylpeästi kuin kohteliaasti. »Iltaa!» Äänettömyys.

»Teillä on kauniita ruusuja», kuului taas maantieltä.

»Onhan niitä», tuli puutarhasta.

»Ajattelin pyytää yhtä niistä muistoksi kulkijalle — ellei se ole liian paljon pyydetty.»

Tyttö suoristautui [3].

»Ei ole ollut tapana antaa kenellekään kukkia Moision aidan yli, jos lieneekin sellainen tapa muualla.»

»Ei ole minulla tapana pyytää kukkia joka aidan takaa», nuorukainen vastasi ylpeästi. »Eikä ole minulla tapana kahdesti pyytää — jos lieneekin sellainen tapa muualla. Hyvästi!»

Tyttö hämmästyi. Tällaista hän ei sentään ollut odottanut!

Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitten.

»Sanoisin vielä jotakin», hän sanoi hiljaa. »Jos te, neiti, joskus huomaatte pitäneenne ruusujanne liian suuressa arvossa, niin taittakaa se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne — merkiksi siitä että pidätte kulkijaakin ihmisenä.»

»Niin arvokkaita ne aina ovat», tyttö vastasi ja katsoi nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka toivoo niitä itselleen, täytyy uskaltaa muutakin kuin pyytää kukkia — sillä sellaista uskaltaa kuka kulkija tahansa.»

He katselivat hetkisen toisiinsa silmää räpäyttämättä.

»Pannaan mieleen [4]!» virkkoi nuorukainen sitten. »Hyvästi!»

Tyttö katseli kauan hänen jälkeensä.

»Ei se aivan tavallinen olekaan, siinä ne kyllä puhuivat totta», hän ajatteli kumartuessaan jatkamaan työtään.

 

Sunnuntain iltapäivällä oli Kohisevan silta täynnä uteliasta väkeä. Kaikki eivät edes mahtuneet sillalle, vaan rannallakin liikkui ihmisjoukkoja.Oli kuultu kumma huhu: sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu.

»Mitä?» huudahtivat ihmiset, sillä kukaan ei ollut vielä laskenut Kohisevaa tukilla.

Mutta nyt se lasketaan, vakuutti huhu. Tällä kertaa oli kummassakin tukkilaisryhmässä tavallista paremmat laskijat. Päälliköiden välillä oli lyöty asiasta veto. Se, jonka mies häviää, tarjoaisi kahvit koko tukkilaisjoukolle.

Koko kylä oli liikkeellä, oli väkeä naapurikylistäkin — niin kummana pidettiin Kohisevan laskemista.
Sillalla liikutaan, jutellaan, väitellään.

»Mikä ne sai lyömään semmoista vetoa?»

»Kuuluvat olleen humalassa», joku selittää.

»No, sen saattoi arvata!»

»Entäs laskijat, niistähän tässä on kysymys?»

»Mikä lie [5] hullu se toinen, menee vaikka tuleen, jos joku yllyttää.»

»Hullu sen täytyy ollakin.»

»Mikä hullu se on, se on kuuluisa koskenlaskija!» joku väittää.

»Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?»

»Ettekös te sitä tunne? Se on se Olavi — tuo tuolla.»

»Tuoko, joka näyttää melkein herralta?»

»Se!»

»Mikäs mies se oikein on, eihän sillä ole tukkilaisten vaatteitakaan?»

»Ota selvä jos saat, ei hänestä muutkaan tiedä sen enempää kuin mitä päältä näkyy [6]. Kuuluu käyneen koulua ja osaavan kieliäkin, eikä kuitenkaan ole muuta nimeä kuin Olavi.»

»Onpa aika veijari [7] !»

»Mutta sen minä sanon, että jos joku tuon kosken laskee, niin kyllä se on hän, joka sen laskee!»

 

Päälliköt, Falkki ja Väntti, seisovat keskellä siltaa. Mutta miksi Moision isäntä nyt astuu heidän luokseen?

»Kuulin, että tämä asia on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä» sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin, että peruutatte sen. Minun muistini aikana tämä koski on jo tappanut viisi ihmistä, ja minun mielestäni se riittää tämän kylän osalle.»

»Moisio puhuu oikein!» huudetaan joka puolelta.

Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat keskustella hiljaa.

»Olkoon menneeksi!» sanoo Väntti hetkisen kuluttua ja ojentaa Falkille kätensä.

»Me tässä kaikkien nähden peruutamme vetomme», Falkki selittää, »ettei kenenkään tarvitse syyttää meitä. Toinen asia on, peruuttavatko laskijat sen vuoksi kilpailunsa — se on nyt heidän asiansa.»

Kaikkien silmät kääntyivät kilpailijoihin, jotka seisoivat vastakkain, kumpikin omien kannattajiensa keskellä.

»Tämä poika ei pelkää, tämä poika kyllä laskee!» huutaa toinen kilpailijoista, jolla on punainen takki.

»Peruuttakaa te!» sanoo Moisio Olaville. »Tiedättehän itsekin, ettei tästä koskesta ole kukaan ennen uskaltanut laskea, eikä pidä uskaltaakaan.»

Olavi katselee koskea.

»Te puhutte oikein», hän sanoo vihdoin. »Mutta asia on nyt niin, että tänään uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla. Siksi tätä ei voi peruuttaa», hän jatkaa niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen kuulee jokainen, joka seisoo sillalla.

Moisio ei puhu enempää.

»Kumpi laskee ensiksi?» kysyy Falkki.

»Kyllä minä olen ajatellut, että minä laskisin», sanoo punatak-kinen.

»Sopii hyvin minun puolestani!» virkkaa Olavi.

»Pankaa edes muutamia miehiä rannalle vahtiin varmuuden vuoksi!» sanoo Moisio päällikölle.

»Ei minun takiani!» huutaa punatakkinen ylpeästi. »Ellei tämä kaveri tarvitse onkimiehiä [8]?»

»No minun takiani sitten!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka tapauksessa.»

 

Vahtimiehet seisovat jo rannalla, kilpailijat menevät lähtöpaikalle sillan yläpuolelle. Olavi katsoo ohi mennessään sillalla seisoviin tyttöihin. Eräs heistä on aivan kalpea ja painaa katseensa alas.

»Lasketaan pari tukkia, niin nähdään, missä on salakiviä», Olavi ehdottaa.

»Tai hankitaan kartta, jossa kivet ovat merkittyinä — laskemme sitten oikein kartan mukaan!» pilkkaa punatakkinen.

Punatakkisen kannattajat nauravat, kaikki katsovat Olaviin. Hän ei sano mitään, puree vain huultaan ja kääntyy katselemaan koskea.

Punatakkinen ottaa keksinsä ja valitsee laskupuun — paksuhkon [9], lyhyehkön, kevyesti uivan tukin.

»Hei vain!» Punatakkinen hyppää tukilleen.

»On siinä poika!» huudetaan sillalta.

Vihainen virta vetää jo tukkia ja vesi kastelee miehen saappaat. Mutta hän seisoo reippaana tukillaan.

Vauhti kiihtyy — sillalla kukaan tuskin hengittää.

Voimakas aalto lyö tukin takapäähän, kevyt tukki heilahtaa sivulle, laskijakin heilahtaa, mutta seisoo pian taas varmana paikallaan.

»Tral-lala-lalla!» Punatakkinen ottaa tukillaan pari tanssiaskelta.

»Ei se poika pelkää!» huudetaan sillalta.

Samassa tukki törmää salakiveen. Kiireisiä juoksuaskeleita… Keksi lyö veteen… Mies kohoaa jälleen suoraksi, tukki kiitää jo eteenpäin kiven ohi.

»Se ei enää ollut leikkiä!»

»Siinä oli kaatuminen lähellä!»

Uusi törmäys, tukin etupää heilahtaa oikealle. »Perkele!» kuuluu koskesta — punainen takki katoaa kuohuihin.

Sillalla ihmiset liikkuvat hätääntyneinä, rannalla istujat nousevat.

Punainen takki nousee kuohuista esiin. Voimakkaasti uiden laskija pääsee rantaan.

Kiroten mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, rientää sitten juoksujalkaa rantaa ylöspäin. Hattu on jäänyt koskeen.

»Eikö nyt olisi aika lopettaa?» ehdotetaan sillalta.

»Taitaisi jo karttakin olla tarpeen», joku virkkaa puoliääneen.

»Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!» Punainen takki lentää rannalle, sininen paita yllään laskija lähtee uudella tukilla kohti koskea.

Tukki kiitää eteenpäin, ohittaa onnellisesti ensimmäisen salaki-ven, vaikka laskija horjuukin hetkisen.

»Ahaa, ahaa! Katsopas vain! Se taitaa lopultakin laskea!»

Tukki kiitää… Toinen kivi lähenee, mies kyykistyy. Ankara törmäys, räsähdys [10], keksi poikki — sininen paita katoaa kuohuihin.

»Niin siinä kävi! Pääseeköhän se nytkin rantaan?»

»Ei pääse, on aivan keskellä virtaa!»

Mutta nyt sininen paita kiitää suoraan kohti sitä paikkaa, jossa miehet ovat rannalla vahdissa… Toinen saa hänestä kiinni keksillään, toinen tarttuu äkkiä häntä niskaan, ja he vetävät hänet maihin. Miehen polvesta juoksee punainen veri.

»Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!» mies huutaa särkyneellä äänellä.

 

Sillalla puhellaan, odotetaan. Kalpea tyttö puhuu jotakin vanhahkolle miehelle — hiljaa, mutta kiihkeästi.

»Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän, miten toverillenne kävi.»

»Kyllä minä sen näin, mutta minun täytyy nyt laskea!» vastaa nuorukainen äänellä, joka on luja kuin teräs ja saa kummallisella tavalla ihmiset luottamaan häneen.

Olavi lähtee. Hän valitsee laskupuun — pitkähkön, keskipaksun ja syvällä uivan.

»Ihan erilaisen hevosen se valitsi!»

»Erilainen taitaa ajajakin olla!»

Nuorukainen lähenee jo siltaa — sanaa sanomatta, suoraan koskeen katsellen. Sillan luona hän kohottaa silmänsä ja näkee kalpean tytön.

Silmät hymyilevät ja pää nyökkää hiukan kuin tervehdykseksi.

»Onneksi olkoon!» huutavat katsojat.

Tukki kiitää syvällä uiden — laskija seisoo sillä kuin lattialla.

»Näettekö? Kyllä se tiesi, millainen puu kestää koskessa!»

»Mutta mitä se meinaa [11], kun ei aio kiertää kiveä?»

Laskijan vartalo jännittyy, silmä etsii salakiveä, polvet notkistuvat.

Törmäys, hyppy ilmaan — ja nuorukainen putoaa takaisin raskaalle tukilleen — kuin lattialle, ja seisoo kuin lattialla.

»Sillä lailla! Ei ole sellaista nähty!»

Taas eteenpäin. Nuorukainen käyttää voimakkaasti keksiään — ja tukki ohittaa koskematta saman kiven, joka kaatoi sinipaitaisen.
»Laskee kuin poika!»

Vauhti kiihtyy. Taas ylävartalo jännittyy, polvet notkistuvat syvään.

Törmäys kuuluu sillalle saakka, laskija hyppää vielä korkeammalle kuin äsken. Juoksuaskeleita eteenpäin… tanssiaskeleita taaksepäin — taas tukki kiitää keskellä kuohuja.

»Eipä ole ennen nähty sellaista tanssimestaria!»

»Mutta Mällinkallio! Saa nähdä kuinka siinä käy!»

Mällinkallio odottaa siinä, missä koski alkaa kaartua.

Tukki kiitää suoraan kallioseinää kohti. Hyppy oikealle, suoraan kuohuihin. Tukki törmää kallioon, kääntyy törmäyksen vaikutuksesta ulospäin, laskija putoaa suoraan sen selkään ja kiitää eteenpäin.

»On siinä mies!»

»Jo nyt Kohiseva laskettiin!»

Sillalla aletaan hurrata.

Olavi astuu reippain askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät. Ensimmäinen, minkä hän näkee, on kalpea, alas katsova tyttö.

Nuorukainen lähestyy. Tytön katse kohoaa ja poskille nousee puna.

Nuorukainen hymyilee ja kohottaa ohi mennessään iloisesti hattuaan.

Sitten joukko jo tervehtii häntä riemuiten.

»Kohisevan laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijoiden kuningas!»

»Taisit jo saada uuden nimenkin», sanoo Falkki. »Koskenlaskijaksi sinut nyt on nimitetty. Ja nyt mennään juomaan ne kahvit. Kyllä ne nyt kannattaa juoda vaikka kahdesti [12]!»

Kun Olavi palasi asunnolleen sinä iltana, häntä odotti Moision aidalle jätetty punainen ruusu.


9. Laulu tulipunaisesta kukasta


»Miksi sinä olet niin surullinen tänä iltana, Olavi?» kysyi tyttö katsellen häntä lämpimästi silmiin.

»Miksi minä olen surullinen?» sanoi nuorukainen kuin itsekseen. »En tiedä sitä oikein itsekään!»

»Jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä kertoisin hänelle.»

»Ja tekisit sen ystävänkin surulliseksi — koska hän ei kuitenkaan ymmärrä.»

»Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.»

Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä tyttö sanoi. Hän katseli ajatuksissaan eteensä.

»Elämä on niin kummallista», hän sanoi. »Ensin pitää jostakin, ja sitten tuntuu yhtäkkiä kuin se ei olisikaan mitään.»

Tyttö katsoi häneen kysyvästi.

»Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on ollut minusta tähän saakka kuin kaunista satua, mutta nyt…»

»Mutta nyt…?»

»Nyt minä en tiedä, onko se oikeastaan mitään. Kylästä kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun…»

»Mutta miksi sinä kuljet sillä lailla?» kysyi tyttö hiljaa, vähän arasti. »Sitä minä olen usein ihmetellyt.»

»Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja kuitenkin minun täytyy!»

»Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi? Elävätkö vanhempasi vielä — sinä et ole puhunut heistä mitään?»

»Kyllä, kyllä he elävät.»

»Jos olisit heidän luonaan…?»

»Minä en voi, he eivät voi kiinnittää [1]minua.»

»Etkö sinä pidä vanhemmistasi -?»

Nuorukainen oli hetken vaiti.

»Kyllä minä pidän, niin kuin paljosta muustakin. Mutta minua ei kiinnitä mikään!»

Hän tunsi, että hänen sisässään alkoi kuohua jokin, jota hän oli siellä kauan pidättänyt.

»Ja minä toivoisin…» hän jatkoi kiivaasti, mutta keskeytti.

»Mitä sinä toivoisit…?»

»Se koskee sinua, Kyllikki!»

»Sano vain, kyllä minä voin sen kuulla.»

»Minä toivoisin, että me eroaisimme vihamiehinä!»

»Vihamiehinä -?»

»Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen, niin se olisi parempi.»

»Miksi?»

»Siksi — sanonko minä suoraan?»

»Sitä minä toivoisin.»

»Siksi», sanoi nuorukainen katsoen häntä kylmästi silmiin, »että sinä et ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin ylpeä ja onnellinen, kun voitin sinun ystävyytesi. Mutta minä luulin samalla voittavani jotakin muutakin — ja että se muu olisi lämmintä, suurta ja kokonaista.»

Tyttö ei vastannut heti.

»Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?» hän kysyi vihdoin.

»En! Minä olisin voinut ja tahtonut olla, mutta sinä olet estänyt. Me olemme nyt olleet toisillemme jotakin emmekä kuitenkaan mitään — minä olen tuskin uskaltanut ottaa sinua kädestä.»

»Mitä muuta sinun sitten olisi pitänyt -?»

»Mitä olisi pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, tai ei mitään!»

Tyttö oli vaiti.

»Saanko minäkin sanoa sinulle jotakin?» hän kysyi sitten hiljaa.

»Sano vain!»

»Omistaa minut kokonaan…? Tänään omistaa ja huomenna lähteä — ja ehkä sitten joskus muistella, että olet kerran minutkin omistanut!»

Nuorukainen ei sanonut mitään.

»Ehkä sinäkään et ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö tyynesti. »Jos sinä olisit ollut sellainen, niin sinä…»

»Mitä sitten?» huusi nuorukainen.

»Niin sinä et… puhuisi minulle niin kuin sinä nyt puhut», vastasi tyttö. »Ja ehkä sinä olet minulle vihainen vain siksi… että sinä et voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse ottaa!»

Nuorukainen katsoi häntä hämmästyneenä.

»Ja ehkä sinä», tyttö jatkoi hyvin hiljaa, »et voi ottaa enempää kuin mitä voit — pitää?»

Nuorukainen katsoi häntä kuin olisi kuullut jotakin uutta, jota täytyi miettiä.

»Sinun pitäisi tietää, minkä vuoksi minä en voi», hän sanoi vihdoin.

»Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi. »Sinä et tahdo!»

He katsoivat toisiaan silmää räpäyttämättä.

»Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen kiivaasti, tarttuen hänen käteensä, »uskaltaisinko minä…?»

»Jokaisen täytyy itse tietää, mitä uskaltaa… Mutta jos sinä olet varma itsestäsi, niin minä olen kyllä myös varma itsestäni.»

Nuorukainen katsoi tyttöä ihmetellen ja ihaillen.

»Kuinka kummallinen tyttö sinä olet, Kyllikki! Nyt vasta minä alan ymmärtää sinua. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin, mutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin… Minä tiedän mitä tämä on sinulle maksanut, enkä minä sitä koskaan unohda.»

Mutta sitten hän tuli taas surulliseksi.

»Niin, kyllä minä nyt tiedän sinut», hän sanoi. »Mutta kun minä en tiedä itseäni!»

»Kyllä sinä sen tiedon vielä saat», sanoi tyttö hellästi.

»Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa…»

Hän mietti hetkisen.

»Me lähdemme huomenna iltapäivällä. Jos minä sitä ennen saan sen tiedon, niin minä käyn ennen lähtöäni tapaamassa isääsi. Mutta minä käyn aivan viime hetkellä, sillä jos minulle käy siellä niin kuin minä pelkään, niin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauemmin.»

 

Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä [2].

Kylän nuoriso ja joukko vanhempiakin ihmisiä oli kerääntynyt rannalle kosken alapuolelle katsomaan lähtijöitä.

Rannassa, katselijoiden kohdalla, oli yksinäinen tukkija sen vieressä keksi.

»Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Hänellä oli vielä asiaa kylään.»

»No sitten saamme nähdä hänet vielä kerran!» »Niinpä niin… Tuolta hän jo tuleekin!» Nuorukainen tuli kuin myrskytuuli rinnettä alas. Eräs tyttö kalpeni. Hän näki askelista, miten asia oli päättynyt. Nuorukainen lähestyi. Hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset. Hän astui joukon ohi hattuaan nostaen, mutta ihmisiin katsomatta.

Nuorukainen tarttui keksiinsä, työnsi tukin veteen ja hyppäsi sen selkään. Sitten hän kääntyi ympäri, katsoen rannalla seisovaan joukkoon, etsi ja tapasi kalpeat kasvot. »Hyvästi!» hän huusi hattuaan heilauttaen. »Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa takaisin, Koskenlaskija!» Nuorukainen seisoi yhä rantaan päin kääntyneenä ja meloi hiljaa kauemmas, kasvot yhä valkoisina kuin lumi.

»Ne rahat, jotka vaskesta [3] valetaan [4],

ne annetaän vaivaisille [5].

Tytölleni olisin kelvannut,

vaan en kelvannut vanhemmille!»

»Mitä sille on tapahtunut — ei se ole ikinä tuolla lailla laulanut!» »Ole vaiti ja kuuntele!»

Nuorukainen jatkoi taas, mutta toisella sävelellä:

»Kosken rannalla kotini seisoo

ja vaahto se seinään lyöpi [6].

Maailman koskissa jalkani kastuu,

sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.»

Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toisiaan: se laulaa itsestään!

»Eikä se ollut kevätpäivä,

kun minä tänne synnyin,

vaan se oli synkeä syksypäivä,

kun minä kulkija synnyin.

Äitini itki ja kukkia katsoi,

kun mua kuopusta [7]kantoi.

Tulipunakukkaa äitini katsoi,

kun mulle rintaa antoi [8].»

Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi yhä hiljalleen. Rannalla kaikki odottivat liikahtamatta.

»Se kukka mun tielläni punotti [9],

se oli niin kaunis ja suuri.

Sen riemuin rintaani painalsin1

vaan siin' oli murheen juuri.

Sen kukan tähden kotoa läksin [11]

ja isä se polki jalkaa,

ja äiti itki ikkunan luona:

nyt sinun surusi alkaa!»

Joku tyttö kuivasi kyyneleen silmästään. Kukaan kuulijoista ei jäänyt kylmäksi.

»Se on se tulipunakukka,

tulipuna-, tulipunakukka!

Sinä sen kukan kyllä tunnet,

sinä tyttö, tyttö-rukka!»

Hän heilautti hattuaan ja kääntyi joelle päin, alkaen nopeasti soutaa Rannalla hatut heiluivat vielä kauan, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen.


1 vkiinnittää pitää paikallaan

2 tehdä lähtöä olla lähdössä, valmistautua lähtemään

3 vaski kupari

4 valetaan inf. valaa

5 vaivainen vanh. köyhä

6 lyöpi vanh. lyö

7 kuopus nuorin lapsi

8 antaa lapselle rintaa imettää lasta

9 punotti punoitti

10 senriemuin rintaani painalsin painoin sen riemuiten rintaani vasten

11 läksin lähdin


10. Tuhlaajapoika [1]


Matkamies kulki maantietä pitkin.

Matkamies saapui mäelle, josta tie laskeutui laaksoon. Siinä hän pysähtyi.

Hänen edessään oli pieni laaksomaisema. Ympärillä vihreät metsät, keskellä peltoja, niittyjä ja taloja, pieni joki ja silta, koski ja sen molemmilla rannoilla mylly. Kaikki toi mieleen muistoja ja tapahtumia, jotka olivat unohtuneet aikoja sitten.

Kaikki näytti olevan niin kuin ennenkin. Myllyt katselivat toisiaan kumpikin rannaltaan, kuten ne aina olivat katselleet.

Mutta ne eivät olleetkaan entiset puusta rakennetut myllyt, vaan uudet, komeat, kiviseinäiset.

Oliko mikään muukaan enää samoin kuin ennen, vaikka se ulospäin näytti samalta? Mitä kaikkea olikaan voinut tapahtua tuossa pienessä kylässä näiden vuosien aikana?

Matkamies kävi levottomaksi. Hitaasti hän lähti laskeutumaan laaksoon, ja mitä lähemmäs kylää hän tuli, sitä levottomammaksi hän tunsi itsensä.

 

Tie kaartui. Mutkan takaa kilisi kello ja näkyi joukko ruohoa syöviä lampaita, ja niiden kohdalla istui aidalla lammaspoika [2].

Matkamiehen mieli ilostui — ainakin lampaat ja lammaspoika olivat kuten ennenkin.

»No päivää!» hän tervehti poikaa kuin vanhaa tuttavaa. »Kenenkäs poikia sinä olet?»

»Minä olen sen Tiinan poika», kuului aidalta reipas vastaus.

»Vai niin, vai niin. No, mitäs tänne teidän kylään kuuluu? Katsos, minäkin olen liikkunut täällä joskus ennen ja tunnen näitä paikkoja», puheli matkamies, istuutuen tienvierelle.

»Jaa mitäkö kuuluu?» sanoi lammaspoika ja laskeutui aidalta alas. »Jokos olette kuullut että Mattilan hevonen sai näyttelyssä ensimmäisen palkinnon?»

»En ole!» vastasi vieras hymyillen. »Vai ihan ensimmäisen? Entäs muuta?»

»Niin, mitäs sitä onkaan… Niin, Tiensuun Maija on mennyt naimisiin, ja niille laitetaan nyt taloa — tuonne kalliolle, näettekös?»

»Kyllähän minä näen. Kaunis talo näyttää tulevankin…»

»Niin, ja Niemelläkin oli häät, sen Annikin. Se meni nyt vasta naimisiin — vaikka kyllä siellä on käynyt paljon kosijoita, joka vuosi…»

»Vai niin.» Matkamiehestä tuntui kuin joku olisi iskenyt häntä rintaan, ja hänelle tuli kiire ja hätä tietää jotain muutakin.

»Entäs Koskelassa?» hän kysyi.

»Koskelassako? Siellä kuoli vanha isäntä jo keväällä, ja…»

»Kuoli -'?» Niin kuin olisi vielä kovemmin isketty rintaan.

»Niin, ja vietiin hautaan kahdella hevosella, ja arkku oli ihan täynnä hopeatähtiä — niin kuin taivas… Olikos se tuttu?» kysyi poika, katsellen ihmeissään [3] matkamiehen kasvoja.

»Oli…»

»Ja emännänkin asiat ovat huonosti», innostui poika jatkamaan. »Kuolemantaudissa sekin makaa. Niin ettei siellä nyt ole isäntää eikä emäntää. ..»

Matkamies halusi nousta, mutta ei voinut.

»Sanovat että Koskelan poika on jossain poissa, se josta olisi pitänyt tulla isäntä… eikä ole tullut kotiin.»

Matkamies nousija lähti eteenpäin.

»Hyvästi nyt vain, poika!»

»Hyvästi!» Ja hämmästynyt lammaspoika jäi katselemaan miten vieras hitaasti ja raskain askelin jatkoi kulkuaan.

 

Vanhan naisen silmät alkoivat loistaa kuin hän olisi nähnyt ihmeen. Hän kohotti päätään, suu avautui ja huulet liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut — vain laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka seisoi ovella.

Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen viereen. Ja vanha nainen ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja katsoivat toisiaan silmiin, voimatta sanoa sanaakaan.

»Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha nainen. »Minä tiesin, että sinä kerran tulisit…»

Sitten hänen silmiinsä kohosi kysymys.

»No, poikani…?» hän sanoi hiljaa.

Mutta poika ei voinut vastata.

»Katsotko minua silmiin, Olavi?»

Ja se, joka istui vuoteen vieressä, nosti suuret, tummat silmänsä, joissa kuvastui väsymys ja tuska — nosti, mutta laski ne taas pian.

Hymy katosi vanhuksen kasvoilta. Hän katseli pitkään ja tutki-vasti — terävää leukaa, laihoja poskia, väsyneitä silmänaluksia [4].. kaikkea.

»Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», hän sanoi hetken kuluttua — ei niin kuin pojalle, vaan niin kuin keskustellen jonkun kolmannen kanssa. »Ja kun hän oli tuhlannut kaiken tavaransa, niin hän sanoi: minä nousen ja…[5]»

Ääni katkesi.

Silloin Olavin sisässä tuntui sulavan se jäinen kylmyys, joka siihen saakka oli pitänyt häntä pystyssä. Hän putosi polvilleen vuoteen viereen ja painoi itkien kasvonsa sairaan peitteeseen.


1 tuhlaajapoika Uudessa testamentissa poika, joka tuhlasi kaiken omaisuutensa ja palasi kotiin pyytämään isältään anteeksi (Luukkaan evankeliumi 15:11-32)

2 lammaspoika lammaspaimen

3 ihmeissään ihmetellen

4 silmänalus silmän alla oleva alue

5 minä nousen ja… tuhlaajapojan sanat raamatusta («minä nousen ja menen isäni luo»)


11. Oma tupa


Hautajaiset olivat ohitse.

Veljekset istuivat vakavina ja vähäpuheisina kamarin ikkunan luona.

»Ja sinä otat nyt talon ja rupeat isännäksi, ja hankit tietysti emännänkin, ja alat hoitaa taloa, niin kuin sitä on meidän suvussamme hoidettu polvesta polveen», sanoi Olavi.

»Mitä sinä tarkoitat?» kysyi vanhempi veli.

»Sitä mitä sanoinkin, että sinusta tulee nyt Koskelan isäntä.»

»Mutta sinuahan siihen on aina ajateltu. Kyllähän minä osaan tehdä työtä, mutta johtaminen…»

»Siihen sinä pian totut», sanoi Olavi vakuuttavasti.

»Hm» sanoi vanhempi veli ja jäi hetkeksi miettimään. »Mitäs sinä sitten itsestäsi meinaat?»

»Jäädä tänne itsekin ja ruveta rakentamaan omaa mökkiä — ja ehkä raivaamaan omia peltojakin.»

»Mökkiä…?» ihmetteli vanhempi veli.

»Niin. Katsopas veljeni… Jokaisella on oma tiensä elämässä, ja minusta on nyt.tullut sellainen, että minä en osaa elää ennen rakennetussa paikassa. Minun täytyy aloittaa kaikki alusta ja rakentaa itse — ja jos minä pystyn aloittamaan ja rakentamaan, niin minä pystyn elämäänkin.»

Veli katseli häntä hämmästynein silmin, niin kuin olisi kuullut vierasta kieltä.

»Hm. — En minä sinun asioitasi tiedä, enkä tahdo tietääkään», hän sanoi hetken kuluttua. »Tiedän vain, että on tehtävä niin kuin sinä sanot. Jos sinä uskot, että minä pystyn hoitamaan Koskelaa… Mutta minkä hinnan talosta sovimme?»

»Ei mitään hintaa! Minä pyydän itselleni vain Isonsuon ja sen viereisen metsän.»

»Vai niin sinä olet ajatellut! Isostasuosta tulee hyvää peltoa, olen minä sitä katsellut, mutta kyllä siihen tarvitaan paljon työtä. Talon hevosia saat tietysti avuksi.»

»Sovitaan sitten sillä lailla.»

Olavi kääntyi maantieltä pienelle metsätielle, kirves olallaan [1].

Oli syysaamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raikas ja kevyt, että se ikään kuin kohotti ihmisen ilmaan.

»Tästä päivästä se kaikki riippuu», Olavi ajatteli. »Se on kuin koe. Jos sen kestän, niin tieni on selvä. Mutta jos minun vaellus-vuoteni ovat vieneet minulta voiman ja tarmon, niin silloin minä en todellakaan tiedä, minne mennä.»

Hänen määräpaikkansa oli mäenrinne, jossa kasvoi pitkiä, komeita kuusia ja mäntyjä. Hän heitti takkinsa maahan, katsomatta mihin, ja hatun samaa tietä. Vilkaisi kerran ylös puuhun, kirves kohosi ja iski puun kylkeen — hänen ensimmäisen tervehdyksensä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden kuluttua.

Ja kaiku vastasi — kolminkertainen kaiku.

Olavista tuntui kuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta, joka vain kiihtyi siirtyessään hänestä ulos kirveeniskuina. Hän päätti katkaista oksan aina yhdellä lyönnillä, olipa se suuri tai pieni. Ja katkaisi, ja innostui yhä enemmän, iski kaikkien niiden vuosien edestä [2], joina ei ollut kirvestä heiluttanut.

Kun päivällisaika tuli, oli hänen ympärillään jo kokonainen pieni aukeama täynnä hirsiä.
»Tuota minä ajattelen talon alushirreksi… Pitäisi siitä tulla! Tuo lyhyt puu kelpaa [3] ikkunoiden väliin… Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat…»

Taas alkoi kirves heilua. Ja siinä päivä kului iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan hämmästyi, kun huomasi, että alkoi tulla hämärä.

Hän laski kaatamansa puut — niitä oli nelisenkymmentä [4] — ja hymyili.

»Kyllä minä ainakin huomenna tulen», ajatteli Olavi reippain mielin.

»Ja jos sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», vastasi metsä.


1 olallaan nom. olka olkapää

2 (kaikkien niiden vuosien) edestä asemesta, sijasta; korvaukseksi kaikista niistä vuosista

3 kelpaa inf. kelvata

4 nelisenkymmentä noin 40


12. Yhtyviä polkuja


Kyllikki!

Sinä varmaan hämmästyt saadessasi minulta kirjeen näin monen vuoden kuluttua. En edes tiedä, oletko vielä entinen Kyllikki vai mahdollisesti jo joku Se-ja-Se, jota en tunne. Olen ollut liian ylpeä tiedustellakseni Sinusta keneltäkään muulta kuin itseltäsi.

Ja sitten asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan irti, en vaikka olisin kuinka tahtonut. Olen koettanut unohtaa Sinut, mutta Sinä olet kulkenut mukanani kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina kuvasi on ollut lakkaamatta silmieni edessä.

Minä olen nyt laskenut koskeni ja kulkenut kulkuni [1] ja asettunut asumaan kotikylääni. Olin väsynyt ja rikkinäinen, kun palasin kotiin — nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet hautaan. En ole paljoa parempi nytkään, mutta jonkin verran sentään. Tunnen toivoa sisässäni, ja se on jotain sekin!

Rakennan parhaillaan itselleni mökkiä, ja minulla on muitakin suunnitelmia. Yhtä kuitenkin kaipaan [2], päivä päivältä yhä enemmän — ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa, johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria jakamaan onnea, vaan kärsimään ja tekemään työtä kanssani.

Siksi kysyn: jos kätesi on vapaa, uskaltaisitko vielä ojentaa sen minulle? Uskaltaisiko Moision tytär lähteä mökkiläisen vaimoksi? Muuta en voi enkä tahdo Sinulle tarjota. Jos sen uskallat, silloin minäkin luulisin uskaltavani mitä tahansa.

Vieläkö isäsi elää? Ja onko hän yhä samaa mieltä kuin ennenkin? Mutta sehän ei merkitse mitään tässä asiassa. Jos me olemme yksimielisiä, niin Sinulla saa olla vaikka kymmenen isää!

Kuulemiin, Kyllikki! Tiedät että odotan kirjettäsi jännittyneenä — sehän voi tuoda mitä tahansa. Mutta tiedän, että miten asiat muuten ovatkin, se tuo suoran ja vilpittömän vastauksen.

Olavi.

Olavi!

Sinun kirjeesi on tavannut entisen Kyllikin, ja minä olen tavannut Sinut kirjeessäsi jokseenkin sellaisena kuin saatoin odottaa.

Olet ylpeä kuten ennenkin, vaikkakin vähän toisella tavalla.

Kyllä minä uskallan! Minun ei ole edes tarvinnut sitä enää ajatella, sillä minä olen kerran ajatellut täinän asian ja cehnyt päätökseni ja minä pysyn sille uskollisena. En häpeä kertoa Sinulle, etten ole Sinusta aivan niin tietämätön kuin luulet. Olen seurannut askeleitasi siihen saakka kunnes lähdit kotiisi. Sanon tämän Sinulle siksi, että tietäisit, että olen täysin selvillä siitä, mikä minua Sinun kanssasi odottaa.

Olen näinä vuosina usein ajatellut, onko minun elämälläni mitään tarkoitusta ja miksi kohtalo kerran niin kummallisesti toi meidät yhteen. Ja olen tullut siihen tulokseen, että jos minun elämälläni on jokin tarkoitus, sen täytyy liittyä Sinuun ja että Sinä tulet vielä luokseni vaikka vuorien takaa. Ja Sinä tulit, ja tulit huulillasi juuri se sana, jota minä olen monta vuotta odottanut: että minä olisin Sinulle tarpeellinen! Sen kuullessani en enää epäile, vaan vastaan: olen valmis!

Sinun

Kyllikkisi.

Jk. [3] Isä on entisellään, mutta siitä asiasta Sinä olet sanonut minunkin ajatukseni.


1 olen kulkenut kulkuni olen kulkenut kylliksi, olen lopettanut kulkemisen

2 kaipaan inf. kaivata olla vailla, tarvita

3 Jk. (= jälkikirjoitus} P.S.


13. Kosinta


Olavi astui Moision portaita ylös.

Hän tunsi itsensä jännittyneeksi, mutta samalla niin voimakkaaksi, että voisi ottaa vastaan mitä tahansa.

Hän avasi oven ja astui sisään.

Huoneessa oli kaksi ihmistä, ankaran näköinen vanha mies ja nuori nainen.

»Päivää!» tervehti Olavi kunniottavasti.

Kukaan ei vastannut.

»Päivää!» kuului vihdoin lyhyesti ja kuivasti. Ja sitten tuli kuin kirveellä iskien:

»Kun me erosimme, niin minä pyysin, ettette enää ikinä ilmestyisi minun silmieni eteen — onko teillä jotakin asiaa?»

»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä anteeksi ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.»

»Tukkijätkä [1] !» Ukon ääni vapisi vihasta. »Ulos!»

Olavi puri huultaan, katsoi ukkoon ja puhui:

»Te ajoitte minut kerran ulos ja minä menin, mutta nyt en astu askeltakaan, ennen kuin asiamme on selvä! Ja kun minä menen, minä en mene yksin, vaan vaadin mukaani, mitä minulle kuuluu!»

Ukon kädet olivat puristuneet nyrkkiin, hän lähti kiivain askelin Olavia kohti.

»Isä!» Kalpea tyttö astui nopeasti eteenpäin, rientääkseen noiden kahden väliin. »Isä… minä — minä kuulun hänelle!»

Isä pysähtyi, kääntyi ja katsoi tyttäreensä.

»Sinä -?» hän huudahti hämmästyneenä ja ivallisesti. »Vai kuulut sinä hänelle? Ehkä olet juuri häntä odottanut nämä vuodet, jolloin minä en ole saanut sinua ottamaan ketään toista?»

»Niin olen», kuului rauhallinen vastaus. »Ja minä olen päättänyt ruveta hänen vaimokseen.»

Ukko astui pari kiivasta askelta tyttöön päin:

»Vai olet sinä päättänyt -?»

»Niin minä olen ajatellut — ja toivoisin, että isä ei olisi sitä vastaan.»

»Vaan jospa minäkin olisin jotakin päättänyt!» Ukko seisoi suorana kuin vanha kuusi keskellä lattiaa. »Ja nyt voitte kuulla minun päätökseni:

Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle!»

Kyllikin pää painui alas kuin raskaasta iskusta. Mutta sitten se nousi jälleen, hitaasti ja ylpeästi, ja Olavi huomasi että noilla kahdella oli sinä hetkenä sama asento, sama suora, ylpeä ryhti ja kasvoilla sama päättäväisyys.

»Vaan jospa Moision tytär siitä huolimatta menee tukkijätkälle!»

Ukon pää kohosi vieläkin ylemmäs.

»Niin hän menee tukkijätkän lutkana [2], mutta ei minun tyttärenäni! Valitse siis! Ja jos sinä päätät mennä, niin sinä lähdet tällä minuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon tulitkin — ymmärrätkö? Tee päätöksesi!»

Se tuli niin äkkiä, että molemmat nuoret seisoivat paikallaan hämmästyneinä ja neuvottomina.

»Täytyykö minun näin valita?» tyttö kysyi kalpeana, rukoilevalla äänellä.

»Täytyy!»

Tyttö punastui ja kalpeni taas ja seisoi liikkumattomana, kuin hengittämättä.

»Kyllikki!» sanoi Olavi. »Minä en haluaisi isän ja tyttären eroavan vihassa, mutta jos päätät tulla minun mukaani, niin» — hän riisui takin yltään — »niin tässä on aluksi sen verran vaatetta, ettei sinun tarvitse alasti lähteä maantielle.»

Tyttö tuijotti yhä lattiaan. Ukko katseli heitä ivan ilme kasvoillaan.

Sitten tytön pää kohosi hiljaa ja hän ikään kuin kasvoi ympäristöään korkeammaksi. Kädet nousivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat — ennen kuin katsojat ymmärsivät mitä tapahtui, pusero oli heitetty sängylle.

Ivahymy kuoli ukon kasvoilla.

Tyttö seisoi rauhallisesti paikallaan — ja hame meni samaa tietä kuin puserokin.

Ukon kasvot kävivät harmaiksi.

»Lopeta jo!» hänen äänensä kuului kuin maan alta.

Tyttö katsoi isäänsä kysyvin silmin.

»Menkää! Olkaa! Ota! Vie!» huusi ukko niin kuin se joka ei tiedä mitä sanoo. »Kai sinä pystyt vaimosi elättämään, kun pystyt hänet väkisin [3] ottamaankin!»

Nuoret seisoivat yhä paikallaan hämmästyneinä, liikkumattomina.

»Pane jo päällesi!» sanoi ukko tuskaisella äänellä. »Ja sinä siellä, käy istumaan!»

Kyllikki tunsi itsensä äkkiä niin ujoksi kuin hän olisi seisonut alasti suuren miesjoukon edessä. Hän otti hameensa ja puseronsa ja juoksi kiireesti kamariin.

Vanha Moisio vaipui peräpenkille ja tuijotti ulos.

Pitkä hiljaisuus. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen kasvonsa olivat vakavat, miltei juhlalliset, kun hän katsoi suoraan Olaviin.

»Kun meistä nyt näyttää tulevan sukulaisia», hän aloitti, »niin minä toivoisin, että meidän välimme [4] olisivat selvät. Minun suvussani on tapana sanoa sana tai antaa isku ajallaan, mutta sitten ei vanhoja asioita enää muistella.»

»Se on hyvä tapa», sanoi Olavi.

Taas oltiin vähän aikaa puhumatta.

»Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä olisi kai yhtä ja toista puhuttavaa», jatkoi ukko. »Haluaisin tietää, miten olet aikonut järjestää elämäsi. Aiotko kiertää maailmaa vielä naimisiin mentyäsikin?»

»En, olen jo jättänyt sen ja jäänyt asumaan kotikylääni, jossa rakennan itselleni mökkiä», vastasi Olavi.

»Hm, vai niin. — Muuten, kun asiat nyt ovat niin kuin ovat, niin olisihan tässä teille talo. Sillä niin kuin kai tiedät, minulla ei ole poikaa, ja itse alan käydä jo vanhaksi.»

Olavi katsoi vanhaa Moisiota silmiin.

»Nyt minä ymmärrän mitä te tarkoititte sillä ettei teidän suvussanne ole tapana muistella vanhoja», hän sanoi. »Ja minä kiitän teitä hyvyydestänne. Mutta asia on niin, että minä en voi asua toisten taloissa, minun täytyy itse rakentaa mökkini ja itse raivata peltoni. Minulla olisi ollut talo siellä kotonakin, mutta en minä voinut siihen ruveta.»

»Talo…?» huudahti ukko. »Mistäs sinä sitten olet oikein kotoisin?»

»Hirvijoen Kylänpäästä — jos olette kuullut puhuttavan?» vastasi Olavi.

»Olen nuorempana käynytkin siellä päin», puheli ukko. »Ja mistä sieltä?»

»Koskelasta.»

»Koskelasta! Isosta-Koskelastako -?»
»Onhan se aika iso.»

Ukko katsoi häntä pitkään:

»Ja miksi sinä et voinut kertoa tätä jo silloin, kun kävit meillä ensi kertaa? Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.»

»Siksi», vastasi Olavi ja puna nousi hänen poskilleen, »etten minä ole koskaan aikonut ottaa vaimoa Koskelan nimellä ja Koskelan taloon, vaan omalla nimelläni ja itselleni!»

»Vai niin, vai niin», sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa. »Vai sillä tavalla.»


1 tukkijätkä tukkilainen

2 lutka huora, portto

3 väkisin vastoin tahtoa

4 (ihmisten) välit (ihmisten väliset) suhteet


14. Katkennut kieli


Moision talo loisti mustaan syysiltaan. Jokaisesta ikkunasta tuli voimakas punakeltainen valo, niin kuin rakennuksen sisus olisi ollut tulessa, ja ulkona keinuivat punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot pihatien molemmin puolin.

Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa. Sitten oli syöty ja juotu ja tanssittu — ja yhä tanssittiin, puoliyön jo lähestyessä.

Sulhanen oli komea, morsian kaunis — ei ollut ennen nähty niin komeaa paria, sen tiesi jokainen.

Sulhanen oli onnellinen — tietystikin, sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian oli onnellinen — kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen jälkeen! Sillä jokainen tiesi, että hän oli odottanut, tunsi tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta joen rannalla. Nämä kertomukset kiersivät miehestä mieheen ulkona pihalla ja itse häähuoneessakin, tuoden kaikkialle seikkailun ja sadun kimmellystä.

Tanssi taukosi [1] hetkeksi. Tarjoilijat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit kilisivät, iloinen puheen sorina täytti huoneet ja hääilo ihmisten silmät.

Taas kuului viulun ääni, ja ihmiset alkoivat palata tanssimaan. Viimeisenä kulki sulhanen. Ja silloin hänen edessään seisoi äkkiä nuorehko, hyvin pukeutunut mies, joka puhutteli häntä juopuneen paksulla äänellä:

»Olisi pari sanaa sulhaselle — jos olisi aikaa kuulla?»

»Miksikäs ei… en edes tunnekaan?» vastasi Olavi.

»Kyllähän me tuttuja ollaan» — paksussa äänessä oli jotakin myrkyllistä — »enemmänkin kuin tuttuja, vaikkei meitä ole esitelty toisillemme.»

Mies astui askeleen Olavia kohti:

»Sinä vietät tänä iltana häitäsi — minä tulin onnittelemaan. Kun sinä olet vienyt niin monen tytön sydämen ja muuttanut mustaksi niin monen pojan mielen, niin sinun olisi ehkä hyvä tietää…»

»Mitä -?» huusi Olavi.

»Kun sinä olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun olisi ehkä tänä iltana hyvä tietää, että… että luulet ko sinä itse saaneesi valkoisen karitsan?»

Mies näki kuinka Olavin kasvot tummenivat, kuinka hän vapisi kuin kirveellä isketty puu. Ja mies iski lisää:

»No, miltäs tuntuu? Onnittelen!» hän kumarsi ivallisesti. »Minulla onkin suurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla osallisia samassa…»

Perkele!» Olavi syöksyi raivokkaasti eteenpäin, tarttui mieheen kaksin käsin ja nosti tämän suorana ilmaan. »Siunaa itsesi [2], mies!»

Mies meni aivan kalpeaksi. »Minä taidan olla ju-juovuksissa.. enkä tiedä mi-mi-mi…» kuului valkoisten huulien välistä.

»Kiitä onneasi, että niin on — muuten…!» Olavi pudotti miehen lattiaan. »Ulos!»

Kalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, horjui sanaakaan sanomatta ulos.

 

Olavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttilöiden valot tanssivat hänen silmissään.

Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta! Se oli niin selvää, ettei hän hetkeäkään epäillyt miehen puhetta. Kohtalo, jota hän oli pelännyt, oli iskenyt ja tuhonnut kaiken yhdessä hetkessä.

Viulu alkoi soida tavallista äänekkäämmin — tuvassa aloitettiin uutta tanssia. Olavista tuntui kuin viulu olisi nauranut pilkkanau-rua, niin kuin kaikki nuo ihmiset olisivat hyppineet nauraen hänen häpeäänsä.

»Ei, tästä helvetistä pitää tulla loppu, ja heti!» hän huudahti, syöksyen ulos kamarista.

Hymyilevät silmät olivat Olavia vastassa, kun hän astui tupaan. Sulhaselle tehtiin tilaa, kun hän riensi huoneen perälle — viulunsoittajan luo.

»Myytkö viulusi?» hän kuiskasi soittajan korvaan.

»Enpä tiedä — en haluaisi», vastasi soittaja.

»Myytkö viulusi? Sitä tarvittaisiin!»

»Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!»

»Hyvä! Ostaja tulee pian. — Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niin kuin se, joka hyväilee rakastettuaan viimeisen kerran!»
Soittaja nyökkäsi.
Olavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja aloitti samalla niin villin polkan, että tanssijat jäivät hämmästyneinä katsomaan.

Mutta Olavi kiisi lattialla tyttönsä kanssa — sellaista tanssia ei ollut koskaan nähty. Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain pari kierrosta ympäri ja vaihtoi taas. Ei saattanut heitä paikoilleen, vaan heitti kevyesti luotaan ja kumarsi uudelle, samassa hurjassa vauhdissa tanssia jatkaen.

»Mitähän se tarkoittaa?» kuiskailtiin väkijoukossa.

»Se tanssittaa nyt kaikki tytöt — viimeisen kerran poikamiehenä!»

»Tosiaankin!» Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa tanssia. Olisihan ollut ihme, ellei häissä olisi ollut jotain kummallista, kuten kaikessa muussakin.

Olavi heitti taaskin toverinsa syrjään ja kumarsi sitten syvään ja kohteliaasti Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä ja levottomana, tietämättä mitä ajatella.

Soittaja, joka näki kenet Olavi nyt otti, soitti tulisemmin kuin koskaan, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri.

Silloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti ohi tanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi kappaleiksi [3] pöydän kulmaan.

Hääväki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he seisoivat rinnakkain huoneen perällä, ikään kuin tuo kaikki olisi kuulunut tanssin loppuaskeliin.

»Anteeksi, jos tuntuu oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen. »Ymmärrättehän, ettei sillä viululla, jolla minut on soitettu ukkomieheksi [4], enää koskaan soiteta. Hyvää yötä!»

Joukosta kuului ihastuksen huudahduksia. Sellainen lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei olisi sellaista keksinytkään!

Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana: niin sen pitää ollakin! On minun tyttäreni yhden viulun arvoinen!

Morsian yksin seisoi kalpeana — niin kuin taas olisi ollut kesäinen sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut joen rannalla ja nähnyt kuinka rinnettä alas riensi mies, jonka kasvoilla paloi vihan tuli.


1 taukosi inf. tauota lakata

2 siunaa itsesi rukoile (viimeinen rukouksesi)

3 iskeytyi kappaleiksi särkyi iskusta kappaleiksi

4 ukkomies naimisissa oleva mies


15. Morsiuskamari


Olavi astui edestakaisin morsiuskamarissa kiivain askelin.

Kyllikki oli seisonut paikallaan hiljaa ja kalpeana. Nyt hän lähestyi hitaasti.

»Olavi», hän sanoi äänessään tuskaa ja hellyyttä. »Mitä tämä oikein merkitsee, rakas…?»

»Rakas!» Olavin äänessä oli katkeraa ivaa. »Pysy kauempana!» Hän työnsi tytön kiivaasti luotaan.

Kyllikki astui uudelleen pari askelta Olavia kohti, pää pystyssä.

»Mitä tämä merkitsee, Olavi?» hän kysyi toisen kerran.

Olavin veri kuohui: että syyllinen uskalsi seisoa tuolla lailla ja katsoa häntä suoraan silmiin! Samassa hänen katseensa osui mor-siuskruunuun, tuohon puhtauden vertauskuvaan [1].

»Sitä», hän huusi raivokkaasti, »että sinä kannat vääriä koristeita!»

Hän tarttui kruunuun ja heitti sen lattialle: »Valehtelija, valehtelija!»

»Tahtoisitko nyt viimeinkin sanoa mitä tämä kaikki merkitsee?» kysyi Kyllikki taas, niin muuttuneella äänellä, että hän pelästyi sitä itsekin.

»Kyllä, jumalauta [2]! Jos minulla olisi revolveri, niin vastaisin sinulle niin ettet enää ikinä kyselisi!»

Kyllikistä tuntui kuin kaikki veri olisi paennut hänen suonistaan. Hän tunsi seisovansa jonkin suuren ja hirveän edessä, josta riippui koko heidän tulevaisuutensa — yhdestä ainoasta sanasta ja liikkeestä, johon hän ensiksi ryhtyisi. Hän muisti äkkiä jotakin ja veri nousi hänen päähänsä…

Uskaltaisiko tuo mies? Oliko hänen vihansa suurempi kuin hänen rakkautensa?

Hän teki nopeasti päätöksensä: nyt tai ei koskaan! Hän astui pöydän luo, avasi laatikon, otti sieltä jotakin ja laski sen pöydälle, tyynesti, vaikka sydän löi niin että jyskytti.

Pöydällä oli vanhanaikainen, iso revolveri.

»Siinä on se jota halusit — ja minä odotan vastausta.»

Ratkaiseva hetki oli tullut.

Olavi seisoi liikkumattomana, tuijottaen tyttöön. Hän oli näh nyt hänet kerran ennenkin samanlaisena — silloin vanhan Moision edessä. Tuo muisto iski häneen kuin kauhea tuska. Epätoivoisena hän syöksyi Kyllikin eteen:

»Mitä sinä tarkoitat — tahdotko tehdä minut hulluksi? Sinä pyydät vastausta. Minä annan sen sinulle. Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet turmellut minun hääiltani — sinä et ole puhdas, vaan sinä… Tunnetko sinä sen miehen, jolla oli tänä iltana punainen nauha kaulassaan?

Valehtele nytkin, jos uskallat!»

»Tunnen — hyvinkin.»

»Tietysti, kuinkas muuten…!» Olavi nauroi kamalaa naurua. »Se mies tuli eteeni minun hääiltanani ja sanoi…»

»Mitä hän sanoi?»

»Sitä minkä sinä itsekin tiedät — että sinä olet ollut hänen vaimonsa, vaikka vihkimättä!»

Kyllikki tunsi joka jäsenensä vapisevan. Hän tunsi vihaavansa Olavia — koko miessukua [3], jotka puhuivat omasta hääillastaan ja omasta onnestaan ja vaativat puhtautta — muilta, mutta ei itseltään! Hän tunsi, että heidän kahden täytyi nyt iskeä yhteen — rikkoa kaikki, jos he halusivat jotakin rakentaa.

»Entä sitten?» hän kysyi kylmällä ja kirkkaalla äänellä.

»Entä sitten -?» huusi Olavi.

»Niin. Sehän on vain yksi ainoa, vai onko ilmoitettu useampia?»

»Yksi ainoa! Herra Jumala, minä tapan sinut — nyt, tällä hetkellä!»

»Tapa!» Hän katsoi suoraan Olaviin ja jatkoi kylmällä, varmalla äänellä: »Kuinka monta vihkimätöntä vaimoa sinulla itselläsi on ollut?»

Olavi huusi kuin häntä olisi pistetty puukolla rintaan.

»Minä tapan sinut ja minä tapan itseni… Miksi minun pitää kärsiä tätä helvettiä…!»

Kyllikki seisoi paikallaan, antaen toisen raivota. Vihdoin hän meni hiljaa Olavin luo.

»Pitääkö minun vihata ja halveksia vai rakastaa sinua?» hän kysyi. »Sinä kuuntelet juopuneen valheita sen sijaan että kysyisit minulta itseltäni, tai edes selittäisit, kun sitä pyysin. Minä en ihmettele, että tuo mies antoi sinun hääiltanasi maistaa samaa myrkkyä, jota sinä varmaan olet valmistanut monelle muulle. Hän on nuo-ruudentoverini, erään suuren talon poika, ja minä olin lapsesta saakka ikään kuin luvattu hänelle. Hän piti minua morsiamenaan ja yritti joskus hyväilläkin, kun olin vielä niin nuori, etten ymmärtänyt edes suuttua. Mutta siinä onkin kaikki, vaikka hän on koettanut saada sinua uskomaan muuta.»

»Onko se totta, Kyllikki?» huudahti Olavi.

»On. Minä olen kyllä puhdas, mutta sinä — onko sinulla oikeus vaatia puhtautta?»

»Onko minulla oikeus…?»

»Sinulle olisi ollut oikein», jatkoi Kyllikki, »jos asia olisi ollut niin kuin sinä luulit! Ja sinä tiesit sen itse, siksi sinä raivosit ja uhkasit tappaa. Sinä sanoit että minä olen turmellut sinun hääyösi. Eikö sinulla ole jo ollut hääyösi…? Mutta minun hääyöni — sitä ei ole ollut eikä sitä tule koskaan!»

Hän purskahti epätoivoiseen itkuun.

Olavi vaipui polvilleen hänen eteensä.

»Kyllikki…»

»Kyllikki, mikset sinä vastaa? Jos sinä et voi antaa minulle anteeksi, niin minä tapan itseni!»

Mutta Kyllikki ei vastannut. Hän vain kumartui, tarttui Olavin käsiin kohottaen hänet ylös ja puristi hänet sitten lujasti itseään vasten. Lämmin aalto nousi Olavin rintaan ja hän kiersi käsivartensa lujasti Kyllikin ympärille. He olivat siinä pitkän aikaa liikkumatta, sanomatta sanaakaan, rauhoittuen vähitellen kuin itkusta väsyneet lapset.

»Olavi!» sanoi Kyllikki vihdoin. »Kun sinä pyysit minua vaimoksesi, niin sanoit, ettet pyydä minua jakamaan kanssasi onnea, vaan kärsimään.»

»Mutta minä toivoin kuitenkin onnea!»

»Mutta se tarkoitti juuri tätä iltaa — tämä on meidän ensimmäinen kärsimyksemme.»

»Johon särkyi kaikki… kaikki!»

»Ei kaikki… meidän hääyömme onni vain. Kaikki muu on jäljellä.»

»Onko se totta, Kyllikki? Voitko sinä unohtaa sen mitä…?»

»Ei sanaakaan enää», keskeytti Kyllikki. »Ei nyt eikä koskaan! Minä olen sen jo unohtanut.»

»Kaikkiko?»

»Kaikki — sinun tähtesi kaikki, Olavi!»

Olavi sulki hänet onnellisena ja kiitollisena syliinsä.


1 vertauskuva symboli

2 jumalauta (melko vahva) voimasana

3 koko miessuku kaikki miehet


16. Muuan [1] kotiintulo


Syksyinen iltapäiväaurinko hymyili muuten viileään säähän.

Olavi ei voinut tänään pysyä hetkeäkään paikallaan.

Hän riensi kamariin, loi ympärilleen tutkivan katseen, vilkaisi vielä kerran lämpömittariin seinällä ja hymyili:

»Kyllä täällä nyt alkaa olla sopivan lämmintä!»

Sitten taas tupaan. Hän nosti kahvipannun tulelta, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi:

»Se on hyvää!»

Pisti sitten kätensä taskuihin ja alkoi astua edestakaisin huoneessa:

»Mitähän hän ajattelee, kun minä en olekaan asemalla vastassa? No, kyllä hän arvaa ja ymmärtää… Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä…»

Hän vilkaisi levottomasti kelloon:

»Ei, kyllä ne varmaan ovat jo ainakin Simolan kohdalla… Kunhan vain eivät aja liian kovaa! No, Kyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen…»

Olo alkoi tuntua yhä kummallisemmalta. Hän käveli ja käveli, katsoi ikkunasta ulos eikä tietänyt miten olla.

»Nyt! Kymmenen minuutin päästä he ovat täällä!»

Hän riensi uunin luoja teki tulen takkaan.

Sitten hän meni kamariin ja toi sieltä pienen vuoteen — oman tekemänsä. Kaikki oli kunnossa: valkoinen lakana, punakukkainen peite ja pehmeä lumivalkoinen tyyny.

»Tuohon noin!» puheli Olavi ajatuksissaan, asettaen vuoteen tulen eteen. »Siihen minä hänet heti kannan, ja me itse istumme tässä vieressä.»

Tien käänteestä, puiden takaa, ilmestyi vihdoin esiin ruskea hevosen pää. Olavi riensi kuin tuuli portaita alas.

»Tervetuloa!» hän huusi jo kaukaa.

Ja katseli Kyllikkiä — ja sitä, mitä hän piti sylissään.

»Anna minulle, anna minulle!»

Kyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun käärön.

Olavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan.

Ajomies hymyili, Kyllikki hymyili, mutta Olavi ei huomannut heidän hymyään, hän riensi jo kääröineen rakennusta kohti. Muutaman askeleen päässä hän kuitenkin pysähtyi ja veti toisella kädellään syrjään päällimmäistä peitettä. Sieltä katsoivat pienet punertavat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta silmää.

Olavin täytti sellainen ilo, että hänen täytyi puristaa käärö rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut.

Kyllikki katseli hänen puuhiaan säteilevin silmin.

Kun hän sitten astui jäljessä sisään, hän jäi iloisesti yllättyneenä ovelle seisomaan. Takkatuli, pieni vuode, pöydässä oleva kahvi — hän näki ne kaikki yhdellä silmäyksellä.

Mutta Olavi seisoi kumartuneena vuoteen yli:

»Saahan näitä avata?»

»Saa, saa!» nauroi Kyllikki ruveten riisumaan päällysvaatteitaan.

Olavi oli saanut pienokaisen ulos peitteistään. Hän kohotti sen pieniä käsivarsia, käänsi sitä, katseli kauan sen kasvoja, nosti ilmaan, suuteli kevyesti otsalle.

»Sellainen poika — sellainen poika, Kyllikki!»

Hän kääntyi ympäri.

»Hyvänen aika [2], Kyllikki, sielläkö sinä seisot…? Millainen hupsu minä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki, tuhannesti tervetuloa!»

Hän sulki Kyllikin syliinsä:

»Kuinka reipas ja kaunis sinä olet — olet vain nuortunut! Kiitos sinulle kaikesta… äiti!»

»Kiitos itsellesi!» Kyllikki vastasi liikuttuneena.

»Minä olen keittänyt sinulle kahvia, ja nyt minä aivan unohdan sen…» muisti Olavi äkkiä.

»Oletko sinä keittänyt kahvia?» ihmetteli Kyllikki iloisin silmin.

»Kuka sitten, ei kukaan muu olisi saanut keittää sitä tällä kertaa. Tule, Kyllikki!»

He istuutuivat pöydän ääreen ja joivat — mitään sanomatta, toisiaan katsellen. Ja molempien lämpimät ajatukset kiersivät kuin vartioiden pientä valkoista vuodetta.

»Tulehan katsomaan!»

Olavi veti Kyllikkiä takaikkunan luo ja osoitti kädellään ulos.

Alhaalla lepäsi Isosuo laajana heidän edessään. Suon reunasta lähti kaksi isoa viemäriojaa [3], joiden edeltä miehet parhaillaan kaatoivat metsää. Ne olivat kuin kaksi mahtavaa tietä, jotka johtivat eteenpäin, tulevaisuuteen. Ilta-aurinko paistoi suolla työskenteleviin miehiin, siellä täällä välähti kirveen metalli ja vesi välkkyi ojissa kuin hopea.

»Se on siis alkanut!» huudahti Kyllikki ihastuneena.

Olavi käänsi hänet ikkunasta itseensä päin ja katsoi hänen silmiinsä, ikään kuin hän olisi sulkenut siihen katseeseen kaikki, mitä he olivat eläneet ja nähneet, surreet ja toivoneet.

»Nyt se on vihdoinkin alkanut!» hän sanoi hiljaa, puristaen Kyllikin lujasti rintaansa vasten.


1 muuan eräs

2 hyvänen aika voi hyvät ihmiset, voi taivas, voi voi

3 viemärioja pääoja, suuri oja, joka vie pois vettä alueelta, joka halutaan kuivattaa

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2013/02/05/laulu-tulipunaisesta-kukasta/

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *