«

»

Дек 16 2016

Распечатать Запись

Inkeri Vehmas-Thesslund * Kunnioitettu Aleksei Sergejevitš! * Статья

Venäjän puhuttelu kielenoppijan ja kääntäjän näkökulmasta

Kohteliaisuuskeinot, joilla varjellaan keskustelukumppanin kasvoja, vaihtelevat kulttuurista toiseen. Näihin kulttuurienvälisiin eroihin onkin tarpeen kiinnittää huomiota sekä kielenopetuksen yhteydessä että erityisesti kääntäjänkoulutuksessa, sillä kääntäjät ja tulkit liikkuvat koko ajan kulttuurien välimaastossa. Yksi osa kohteliaisuutta on puhuttelu. Tämän artikkelin aiheena ovat puhuttelu venäjän kielessä ja venäläisessä kulttuurissa sekä jossakin määrin myös sen aiheuttamat ongelmat käännettäessä venäjästä suomeksi. Teen yleiskatsauksen nykyisiin venäläisiin puhuttelukäytänteisiin ja valotan niiden viimeaikaisia muutoksia.

Venäläisten puhuttelu)ärjestelmä on varsin omalaatuinen verrattuna suomalaiseen tai mihin tahansa länsieurooppalaiseen järjestelmään muun muassa isännimien käytön ja erikoisten etunimidemi-nutiivien vuoksi. Vuonna 1985 alkaneesta perestroikasta lähtien se on ollut murrosvaiheessa, ja myös venäläiset itse tuntevat monesti ole-vansa epävarmalla pohjalla. Puhuttelun käyttönormit ja muoto ovatkin venäläisen kielenkäyttöetiketin kipeä kohta (Vvedenskaja 2005-2006).1

Puhuttelusta on Venäjällä kirjoitettu niin sanotun kielenkäyttöetiketin (retševoi etiket) yhteydessä (esim. Formanovskaja 1993; 2012). Tällaiset kirjoitukset on tarkoitettu ulkomaalaisille venäjän kielen opiskelijoille. Ne ovat yleensä preskriptiivisiä, eli ne kertovat, miten pitäisi sanoa. Sellaisia lähteitä, joissa olisi tutkittu nykyajan todellista kielenkäyttöä, on vaikea löytää. Venäjällä ei myöskään juuri tunneta kohteliaisuutta koskevia länsimaisia tutkimuksia, esimerkiksi Penelope Brownin ja Stephen C. Levinsonin (1987) kohteliaisuusteoriaa, eikä muuallakaan tehty tutkimus anna kovin paljon ajantasaista tietoa nykyvenäjän puhuttelusta (ks. kuitenkin Pajusalu ym. 2010, joka on kyselytutkimus virolaisten ja pietarilaisten opiskelijoiden sinuttelu- ja teitittelykäytänteistä). Toisaalta kulttuurienvälisen kommunikaation tutkimus on nykyisin Venäjällä suosittua, ja sen kohteena ovat myös puhuttelut (Krongauz 2004a: 165-167). Varhemmista tutkimuksista hyödylliseksi osoittautui Richard Yost Kirkin (1979) teos, sillä vaikka siinä käsitelläänkin neuvostoajan venäjää, se perustuu tietyn teksti-korpuksen (10 näytelmän) järjestelmälliseen kvalitatiiviseen ja kvantitatiiviseen tutkimukseen, jota on vielä täydennetty venäjää äidinkielenään puhuvien henkilöiden haastatteluilla.

Artikkelini perustuu pääosin tietoihin, jotka olen saanut kyselemällä venäjää äidinkielenään puhuvalta, Moskovassa asuvalta in-formantilta, vuonna 2012 eläkkeelle jääneeltä Helsingin yliopiston venäjän kääntämisen lehtorilta Elena2 Titovalta, josta käytän lyhennettä ET. Hän vietti Suomessa työskennellessään opetuksettomat ajat Moskovassa ja pysyi näin selvillä kielen kehityksestä. Hänen käsityksensä puhuttelusta edustavat iäkkäämmän sukupolven sivistyneistön käsityksiä, mutta hän on myös tarkkaillut puhuttelujen käyttöä erilaisissa viestintätilanteissa, muun muassa mediassa. Olemme aikaisemmin yhdessä kirjoittaneet kaksi venäjän puhuttelua käsittelevää artikkelia (Vehmas-Lehto & Titova 2003; 2006). Ti-tovan näkemyksiä täydentävät Helsingin yliopiston venäjän kääntämisen yliopisto-opettajan Julia Ekmanin (JE) ja yliopistonlehtorin Svetlana Probirskajan kommentit. Informanttieni antamien esimerkkien lisäksi olen poiminut puhuttelumuotoja internetistä ja Aleksandra Marininan rikosromaaneista. Esimerkkien suomennokset ovat kaikki omiani, sillä venäjän käytänteiden havainnollistamiseksi puhuttelut oli tarkoituksenmukaista kääntää mahdollisimman sanasanaisesti.

Venäjän puhuttelua tarkasteltaessa kannattaa kiinnittää huomiota kohteliaisuuden funktioihin. Kohteliaisuuden voi funktioiden mukaan jaotella neljään lajiin: status-, reviiri-, kumppani- ja pitä-miskohteliaisuuteen (Larjavaara 1999). Statuskohteliaisuus heijastaa ihmisten yhteiskunnallista asemaa, ”nokkimisjärjestystä”, jolloin keskustelukumppanien suhteet ovat etäiset; sekä ylempi että alempi pitävät toisiinsa välimatkaa. Reviirikohteliaisuus taas on toisen ihmisen koskemattomuuden ja yksityisen alueen kunnioittamista. Sille on tyypillistä kiertely, pidättyvyys, hienotunteisuus ja välimatkan varjelu. Sekä status- että reviirikohteliaisuus ovat niin sanottua etä-kohteliaisuutta. Vastakkaista tyyppiä, lähikohteliaisuutta, edustavat kumppanikohteliaisuus ja pitämiskohteliaisuus. Edellisessä «otetaan ilo tai hyöty irti yleisestä veljeydestä tai sisaruudesta tai suppeammin vain ryhmätoveruudesta tai -solidaarisuudesta”; jälkimmäisellä ilmaistaan positiivisia tunteita kumppania kohtaan. (Larjavaara 1999: 5.) Kohteliaisuuteen kuuluvien normien rikkominen voi loukata tai harmittaa keskustelukumppania tai aiheuttaa muita kielteisiä seurauksia.

Artikkeli rakentuu seuraavasti: Ensin käsitellään persoonapronominin ja verbinmuodon valintaa, siis sitä, käytetäänkö sinuttelua vai teitittelyä. Seuraavassa luvussa on aiheena puhuttelusanan (tai -lausekkeen) valinta. Luku jakautuu kahtia sen perusteella, puhutellaan-ko tuttua vai tuntematonta henkilöä. Tämän jälkeen puhuttelua käsitellään ensin lyhyesti kielenoppijan näkökulmasta, ja sitten pohditaan sen kääntäjälle ja tulkille aiheuttamia ongelmia. Lopuksi esitetään johtopäätöksiä.

Sinä vai te?

Suomen tavoin myös venäjässä on sinuttelun ja teitittelyn vastakkainasettelu. Kuten suomessa, teitittelyyn käytetään monikon toisen persoonan muotoja, esimerkiksi skazyte sanokaa, delajete 'teette’ tai govorili by puhuisitte’, sekä indikatiivissa ja konditionaalissa lisäksi useimmiten persoonapronominia vy ’te.

(1)

— Anastasija Pavlovna, pomogite naiti Serjožu.

— Perestante, Larisa, pomorštšilas Nastja.

(Marinina 2000: 234.)

— Anastasija Pavlovna, auttakaa minua löytämään Serjoža.

— Lopettakaa, Larisa, sanoi Nastja (= Anastasija) ja nyrpisti nenäänsä.

Yleistäen voi sanoa, että jos me suomalaiset elämme lähinnä kumppa-nikohteliaisuuden valtakunnassa, jossa demokraattisesti sinutellaan kaikkia vaarista vauvaan, niin Venäjällä taas etäkohteliaisuus on valttia, kun päätetään, sinutellaanko vai teititelläänkö. Myös nykyisessä yhteiskunnallisessa ja kielellisessä murrosvaiheessa teitittely on pitänyt pintansa. Kysymykseeni, onko sinuttelu yleistynyt viime vuosina, olen saanut päättäväisen kieltävän vastauksen paitsi Titovalta myös nuoremman polven edustajilta.3

1700-luvulle saakka Venäjällä sinuteltiin kaikkia, jopa ruhtinaita ja tsaaria. Teitittely tuli Ranskasta 1700-luvulla ja yleistyi nopeasti sivistyneistön keskuudessa ranskan kielen taidon mukana.4 Ranskan osaaminen oli jo Napoleonin aikana edellytys seurapiireihin pääsylle. Teitittelyn yleistymistä vahvistivat muun muassa ranskalaiset romaanit ja näytelmät, jotka kuuluivat venäläisen kaksikielisen yläluokan elämään. (Friedrich 1972: 273-274.) Huomattava merkitys oli myös sillä, että Pietari Suuri järjesti vuonna 1722 sotilaiden, virkamiesten ja hovissa palvelevien virka-arvot taulukoksi ja määräsi, että itseä korkeammassa virka-asemassa olevia oli teititeltävä. Säännön rikkomisesta seurasi sakkona kahden kuukauden palkan menetys. (Vy 2013.)

Teitittelyn tai sinuttelun valintaan vaikuttavat useat sosiolingvistiset tekijät. Yksi niistä on keskustelukumppanien etäisyys toisistaan: mitä etäisempi suhde on, sitä suurempi on teitittelyn todennäköisyys.

Tuntemattomat aikuiset teitittelevät toisiaan ilman muuta; myös palvelutilanteissa asiakkaan ja palvelun tuottajan välinen teitittely on normi (Pajusalu ym. 2010: 96). Lapsia sen sijaan sinutellaan, ja lapset sinuttelevat toisiaan, ovatpa he tuttuja tai tuntemattomia. Muutoin sinuttelu kuuluu yleensä vain perheenjäsenten ja ystävysten väliseen seurusteluun. Molemminpuolinen sinuttelu ei ulotu edes vanhempiin sukulaisiin (mas. 93), vaan nuorempi teitittelee vanhempaa. Perheen ulkopuolinen sinuttelu aikuisten välillä ilmentää läheisiä suhteita, ystävyyttä. «Tuttavia teititellään, ystäviä sinutellaan” (JE). Vladimir Putinkin sinutteli ranskalaista näyttelijää Gerard Depardieuta, kun tämä sai venäläisen passin (ET).

Erittäin tärkeä teitittelyn ja sinuttelun valintaan vaikuttava tekijä on keskustelukumppanien ikäsuhde: puhuja teitittelee itseään vanhempia ihmisiä, mutta saattaa itse tulla sinutelluksi tai teititellyksi. Kun lapsi ymmärtää sinuttelun ja teitittelyn eron, hän aloittaa jokaisen uuden aikuissuhteensa teitittelemällä.

Iän kanssa osittain päällekkäinen tekijä on kunnioitus (uvaženije). Pajusalun ym. (2010: 92, 94) tekemässä kyselytutkimuksessa juuri ikä ja kunnioitus olivat puhuttelutavan valinnassa erityisen tärkeitä, vaikka kyselyyn vastanneet5 eivät osanneet selittää, mitä muuta kunnioitukseen vaaditaan kuin korkeampi ikä. Kunnioituksen merkityksestä antaa havainnollisen kuvan Ville Haapasalon kuvaus siitä, miten hänen imagonsa muuttui Venäjällä elokuvan Metsästyksen kansallisista erikoisuuksista jälkeen. Kun Haapasalolta kysytään, millainen hänen uusi imagonsa on, hän vastaa:

Venäjällä sen voi kuvata yhdellä lauseella: nyt mua teititellään. Se tarkoittaa sitä, että mä oon noussut asteikossa ylemmäs. Ennen mulle huudettiin, että hei suomalainen, tuus tänne. Kukaan ei muistanut, oliko mun nimi Ville vai Kalle vai joku muu. Nyt puhutellaan kunnioittavammin. (Röyhkä & Metso 2013: 119.)

Puhuttelutavan valinta liittyy myös ihmisten sosiaaliseen statukseen ja valtasuhteisiin niin kuin edellisestä esimerkistäkin voi päätellä. Venäjällä on jossain määrin aikuistenkin välillä käytössä epäsymmetrinen puhuttelutapa, jossa toinen sinuttelee ja toinen teitittelee; tämä koskee tilanteita, joissa keskustelukumppaneilla on joko suuri ikäero tai tarve korostaa statuseroa (Rathmayr 1999). Selvin esimerkki yksipuolisesta sinuttelusta vallankäytön välineenä on vankiloiden puhut-telukulttuuri: vartijat — myös nuoret — sinuttelevat vankilassa kaikkia vankeja ikään katsomatta.

Sosiaalisen statuksen merkitys näyttää kuitenkin vähentyneen puhuttelutavan valinnassa. 1960-luvulle saakka oli nimittäin tapana, että päällikkö yksipuolisesti sinutteli alaisiaan, mutta nykyisin työpaikoilla vallitsee molemminpuolinen teitittely. Muutokseen vaikutti 1960-lu-vulla käyty julkinen keskustelu, ja epäsymmetrinen puhuttelutapa oli jo 1970-luvun lopulla korvautunut symmetrisellä. (Kirk 1979:68-69.) Niinpä niin sanottu päällikkösinuttelu (ks. Zemskaja 1997: 292), jossa johtaja yksipuolisesti sinuttelee alaistaan, koetaan yleensä negatiiviseksi. Poikkeuksia kuitenkin esiintyy. Materiaalistani ilmenee, että alaista voidaan sinutella myös silloin, kun tämä nauttii esimiehen suurta arvonantoa, kuten esimerkiksi Aleksandra Manninan (2000; 2003) dekkarihahmo Anastasija Kamenskaja:

(2)

— Zapomni, Stasenka, ploh tot systsik, o kotorom ugolovnyj mir nitšego ne znajet.

— Da broste vy, Viktor Aleksejevitš, — vjalo otmahnulas ona. Kakoi ja systsik?

— Nu, smeisja, smeisja, dobrodušno razrešļl polkovnik. — Pogljadim eštš-jo, dolgo li ty budeš smejatsja. (Marinina 2000: 8.)

Pane mieleesi, Stasenka, että sellainen etsivä, josta rikollismaailma ei tiedä mitään, on huono.

— Älkää viitsikö, Viktor Aleksejevitš, — sanoi Anastasija ja huitaisi veltosti kättään. Mikä etsivä minä olen?

— No, naura sinä, eversti sanoi hyväntahtoisesti. — Sittenhän nähdään, kuinka kauan sinä naurat.

Se, ilmaistaanko alaisen sinuttelulla kunnioitusta vai käytetäänkö sitä toisen ihmisen alistamiseen, ilmenee paljolti äänensävystä (JE). Edellisessä esimerkissä tunnelatauksen merkkinä on myös Anastasija-nimestä johdettu hellittelysubstantiivi Stasenka.

Vaikka puhuttelutapa — sinutellaanko vai teititelläänkö tiettyä henkilöä — on Venäjällä yleensä varsin vakaa (Kirk 1979: 70-71), se voi kuitenkin myös muuttua suuntaan tai toiseen. Ensinnäkin nuoren aikuistuessa, noin 14-19-vuotiaana, häntä ruvetaan teitittelemään. Teitittely on nuorelle eräänlainen aikuisuuden kielellinen tunnustaminen ja usein suuri ylpeyden aihe (Kirk 1979: 50). Esimerkiksi Moskovassa «sellaisissa kouluissa, jotka pitävät huolen maineestaan” peruskoulun yläluokkalaiset ja sitä vanhemmat koululaiset totutetaan asiatyyliseen viestintään teitittelemällä heitä (ET). Yliopisto-opiskelijoita teititellään ilman muuta. Toinen tilanne, jossa saatetaan siirtyä sinuttelusta pysyvästi teitittelyyn, on läheisten suhteiden katkeaminen, esimerkiksi avioerossa (Kirk 1979: 77).

Teitittely saattaa puolestaan korvautua sinuttelulla, kun toiseen henkilöön tutustutaan paremmin ja hänet koetaan läheiseksi. Yksi mahdollinen tilanne on rakkaussuhteen alkaminen (Kirk 1979: 54, 76). Sinuttelu voidaan aloittaa ilman seremonioita, asteittain niin, että teitittely ja sinuttelu vaihtelevat, kunnes jälkimmäinen vakiintuu. Tämä sopeutumisaika voi olla varsin pitkä, ja sen päätteeksi voidaan olla takaisin teitittelyasteella (Kirk 1979: 75-76). Sinuttelu alkaa vähitellen esimerkiksi silloin, kun tutustutaan sukulaisiin, joiden kanssa ei ennen ole oltu tekemisissä, tai silloin, kun vanhempaa sukupolvea edustavat mies ja nainen tutustuvat toisiinsa: nainen voi horjua jonkin aikaa sinuttelun ja teitittelyn välillä, jotta hän ei käyttäydy liian vapaasti vaan vaikuttaa sopivan ujolta ja vaatimattomalta. On myös mahdollista tehdä sinunkaupat. Etiketin mukaan sinunkauppoja ehdottaa nainen miehelle, vanhempi nuoremmalle tai esimies alaiselle, mutta käytännössä ehdotuksen tekee usein se, joka on rohkeampi. Juhlallisimmin sinutteluun siirrytään «juomalla veljeydelle” (pit bru-deršaft, pit na bruderšaft).

Vaikka sinuttelua siis esiintyy myös perheen ja ystävyyssuhteiden ulkopuolella, sanottakoon, että venäläisille (ainakin kaupungissa asuville, keskiluokkaisille, keskiasteen koulutuksen tai korkeakoulusivistyksen saaneille) sinutteluun siirtyminen on vaikeaa tai erittäin vaikeaa. Teitittely (ja puhuttelu etu- ja isännimellä) jatkuu usein siitä huolimatta, että henkilöt tuntevat toisensa hyvin ja ovat paljon tekemisissä keskenään. ”Minä ja lääkärituttavani teitit-telemme, vaikka olemme tunteneet toisemme kymmeniä vuosia, kylällemme toisillamme, käymme konserteissa ja elokuvissa ja keskustelemme mitä erilaisimmista asioista” (ET, ks. myös Anokhina 2003: 2).

Kahden henkilön välille vakiintuneesta puhuttelutavasta voidaan poiketa myös väliaikaisesti. Tällaisella poikkeamalla on omat tehtävänsä. Esimerkiksi paluulla sinuttelusta teitittelyyn voidaan ilmaista ironiaa ja sarkasmia (Kirk 1979: 71) tai tyytymättömyyttä keskustelukumppanin käytökseen. Teitittelyyn palataan — toistuvasti — myös tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, esimerkiksi opettajainkokouksissa, yritysten ja laitosten kokouksissa ja muissakin virallisissa tilaisuuksissa, joiden kaikkia läsnäolijoita ei tunneta hyvin. Silloin siis myös ne osallistujat, jotka muutoin ovat sinutteluväleissä, teitittelevät toisiaan. (ET, ks. myös Kirk 1979: 79; Rathmayr 1999: 84; Anokhina 2003: 2; Pajusalu ym. 2010: 93.)

Norminvastaista, ohimenevää vieraan ihmisen sinuttelua esiintyy stressi- ja konfliktitilanteissa tai jos halutaan loukata toista (ks. myös Kirk 1979: 71). Seuraavassa esimerkissä harmistunut sairaankuljettaja vastaa miliisin epäkohteliaaseen vaikkakin teitittelevään repliikkiin sinuttelulla:

(3)

— Так vy sobirajetes telo ubirat ili как? — Ja zdes do zavtra s vami tortšat ne budu.

— Nu i ne tortši. Ne hotšeš delo delat, vali otsjuda, bez tebja upravimsja.

(Marinina 2000: 212.)

— Aiotteko viedä ruumiin pois vai mitä oikein aiotte? — En kyllä rupea möllöttämään täällä huomiseen saakka.

— Älä sitten möllötä. Josset kerran halua tehdä töitäsi, häivy täältä, tulemme kyllä toimeen ilman sinua.

Vastauksena epäkohteliaaksi koettuun sinutteluun voi olla Vy mne ne tytste, ja s vami teljat/svinei ne pas/la Älkää minua sinutelko, en ole paimentanut kanssanne sikoja/vasikoita tai Ja s vami na bruderšaft ne pii!a 'Emme ole tehneet sinunkauppoja.’ (ET.)

Kun tietää, miten norminmukaista teitittely Venäjällä on, ei ole ihme, että suomalainen sinuttelu vaikuttaa venäläisistä maahanmuuttajista omituiselta (vrt. viroa käsittelevään artikkeliin). Omat venäläis-taustaiset opiskelijani6 ovatkin viime aikoihin asti teititelleet minua myös puhuessaan suomea eli siirtäneet venäläiset kohteliaisuus-käytänteet suomalaiselle maaperälle — samoin kuin vironvenäläiset jatko-opiskelijat virolaisissa yliopistoissa vakiintuneiden käytänteiden vastaisesti teitittelevät ohjaajiaan (ks. Pajusalu ym. 2010: 80). Vasta nuorin maahanmuuttajasukupolvi, joka on käynyt koulunsa Suomessa, on omaksunut sinuttelun. Toisaalta kohteliaisuuden osoittamistapa on usein sidoksissa siihen, mitä kieltä käytetään: vaihtaessaan kielen venäjästä suomeksi tai suomesta venäjäksi keskustelukumppanit vaihtavat samalla teitittelystä sinutteluun tai sinuttelusta teitittelyyn. Tämän ovat havainneet useat henkilöt, jotka käyttävät vuoroin venäjää ja suomea, ja itselläni on runsaasti tällaisia kokemuksia.

Puhuttelu puhuttelusanalla tai -ilmauksella

Puhuttelusanan yksi funktio on vokatiivinen eli puhuteltavan huomion herättäminen tai puhuteltavan erottaminen muusta joukosta:

(4)

— Ženštšina v krasnoi kurtke, eto vy uronili pertšatku? (ET.)

— Punatakkinen nainen, teiltäkö tuo hansikas on pudonnut?

Puhuttelusanan päätehtävänä voisi venäjässä kuitenkin pitää kohteliaisuuden osoittamista, sillä puhuttelusanaa tai -ilmausta käytetään silloinkin, kun puhuttelun kohde on ilmeinen ja hänen huomionsa on jo herätetty. Itse asiassa puhuttelusana on keskustelua aloitettaessa miltei välttämättömyys, ja se myös toistetaan keskustelun kuluessa. Puhuttelusana voi olla jopa tärkeämpi kuin tervehdys, eikä tervehdystä välttämättä edes tarvita, jos puhuttelusanassa on tarpeeksi tunnetta, esimerkiksi pitkän eron jälkeen (Krongauz 2004a: 174):

(5)

— Aleksandr Ivanytš, как ja rad Vas videt! (Krongauz 2004a: 174.)

— Aleksandr Ivanyts, kuinka iloinen olenkaan nähdessäni teidät!

(6)

Vstretša sosedei:

— Vadim! Davno tebja ne bylo vidno. Uezžal?

— A-а, Sašok! Privet-privet, izvinļ, toropljus, vetšerom pozvonju.

(ET.)

Naapurit kohtaavat toisensa:

— Vadim! Sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan. Oletko ollut matkoilla?

— Ai, Sašok! Tervepä terve. Anteeksi, minulla on kiire. Soitan illalla.

Puhuttelusanan toistaminen keskustelun aikana tuo keskustelukumppanin lähelle puhujaa. Jos se puuttuu, puhe on kommunikatiivisesti orientoitumaton eikä kumppania ole otettu mukaan keskusteluun. Puhuttelusanan puuttuminen voi myös vaikuttaa kylmältä ja jopa epäkohteliaalta. Esimerkiksi opiskelijan on yleensä syytä toistaa puhuttelusana silloin tällöin keskustellessaan professorin kanssa, samoin alaisen keskustellessaan johtajan kanssa. Ylenpalttinen toistaminen voi kuitenkin vaikuttaa mielistelevältä: puhuja on tällöin liian innostunut pitämään yllä kontaktia puhuteltavaan. (Krongauz 2004a: 173.)

Kohteliaisuuden tärkeys on viime vuosina tiedostettu myös venäläisissä yrityksissä, joihin on Neuvostoliiton sortumisen jälkeen vähitellen ilmestynyt asiakaspalveluhenkeä. Internetissä onkin nykyisin liikealan ihmisille tarkoitettuja käyttäytymisoppaita.7 Liike-elämän puhuttelukulttuuriin kuuluu, että organisaatioiden ja yritysten puhelinpalvelujen työntekijät ensin esittäytyvät asiakkaalle ja, jos alkamassa on pitempi puhelu, tiedustelevat asiakkaalta, Как k Vam ob-raštšatsja? 'Miten teitä kuuluu puhutella?’. Titovan mukaan tällainen henkilökohtainen kontakti lyhentää välimatkaa, tuo keskusteluun ystävällisen sävyn ja ehkäisee konflikteja. Toisaalta tällainen kohteliaisuus voisi kuulua myös siihen ”uuteen venäläiseen kohteliaisuuteen”, jonka Rathmayr (2008: 78) määrittelee palvelusektorilla esiintyväksi liioitelluksi ja kulttuurisesti vieraaksi kohteliaisuudeksi.

Muinaisvenäjän kielessä, jota puhuttiin 900-luvulta 1300-1400-luvulle, oli erityinen puhuttelusija, vokatiivi. Vokatiivimuotoja, esimerkiksi startše sanasta starik Vanha mies’ tai knjaže sanasta knjaz ruhtinas’, saatettiin vielä 1800-luvun kaunokirjallisuudessa käyttää historiallisen värityksen luomiseen (Gvozdev 1968: 197). Nykykielessä vokatiivista on jäljellä enää sanojen Bog 'Jumala’ ja Gospod’ 'Herra, Jumala’ muodot Boze ja Gospodi. Vokatiivin sijasta puhutteluun käytetään venäjässä nominatiivia kuten suomessakin.8 Muissa slaavilaisissa kielissä sloveenia lukuun ottamatta vokatiivi on eriasteisesti säilynyt (Ljas-kova 2002; ks. tsekin ja puolan puhuttelua käsitteleviä artikkeleita).

Lauseopillisesti puhuttelusanat tai -ilmaukset ovat erillään lauserakenteesta niin venäjässä kuin suomessakin. Kirjallisessa tekstissä ne erotetaan muusta tekstistä pilkuilla, kuten muutkin lauserakenteesta irrallaan olevat ainekset. (Ks. Russkaja grammatika 1982: 163; VISK § 1077.) Käsittelen ensin tuttujen ja sitten tuntemattomien ihmisten puhuttelua. Tutuilla tarkoitan ihmisiä, joista on tiedossa nimi tai vähintään ammatti.

Volodja, Vladimir vai Vladimir Sergejevitš! Tuttujen ihmisten puhuttelu

Sinuteltaessa venäjän tavallisin puhuttelusana on etunimen jokin variantti, esimerkiksi Volodja, Vova, Vovotska tai Vladimir. Tämä tuntuu suomalaisestakin luonnolliselta. Erikoista on sitä vastoin se, että Venäjällä etunimi on tavallisin puhuttelusana myös teititeltäessä. Silloin sitä tosin useimmiten käytetään yhdistettynä isännimeen eli puhuteltavan henkilön isän etunimestä suffikseilla muodostettuun nimeen, esim. Vladimir Sergejevitš, Nina Sergejevna.

(7)

— Nu как, Aleksandr Pavlovitš, vsjo v porjadke? — sprosila zavedujuštšaja.

— Blagodarju vas, Dina Bonsovna, vsjo bylo na urovne.

(Marinina 2000: 36.)

— Kertokaahan, Aleksandr Pavlovitš, oliko kaikki kunnossa, kysyi osastopäällikkö.

— Kiitän teitä, Dina Bonsovna, kaikki oli niin kuin pitää.

(8)

— Gde vy byli v subbotu, Katja? (Marinina 2000: 79.)

— Missä olitte lauantaina, Katja?

Käytäntö on siis erilainen kuin anglosaksisissa ja saksankielisissä maissa, joissa tavallinen etäkohteliaisuuteen liittyvä puhuttelu on tittelin ja sukunimen yhdistelmä, esimerkiksi Mr./Mrs. Smith tai Herr/ Frau Schmidt (ks. englannin ja saksan puhuttelua koskevia artikkeleita).

Kymmenen viime vuoden aikana Venäjän puhuttelukäytäntö on kuitenkin lähentynyt länsimaita sen verran, että siellä on etenkin virallisissa tapaamisissa ja seminaareissa jälleen ruvettu yleisesti käyttämään titteleitägospodļn ’herra’ ja gospoža 'rouva', esimerkiksigospodļn Kramskoi/gospoža Kramskaja, gospodļn/gospoža professor. Neuvostoaikana nämä tittelit olivat poliittisesti epäkorrekteja ja niitä käytettiin vain puhuteltaessa ulkomaalaisia.

Etu-, isän- ja sukunimeä voidaan käyttää kahdeksana eri yhdistelmänä. Nämä on esitetty taulukossa 1 (esimerkeissä ensin miehen ja sitten naisen nimi):

 

Taulukko 1. Henkilönnimien yhdistelmät venäjässä.

 

Yhdistelmä

Esimerkki

1

etunimi ja isännimi

Andrei Ivanovitš Tatjana Ivanovna

2

etunimi

Andrjusa, Andrei Tanja, Tatjana

3

sukunimi, etunimi, isännimi

Laskarev Andrei Ivanovitš Laskareva Tatjana Ivanovna

4

etunimi, isännimi, sukunimi

Andrei Ivanovitš Laskarev Tatjana Ivanovna Laskareva

5

etunimi, sukunimi

Andrei Laskarev Tatjana Laskareva

6

sukunimi, etunimi

Laskarev Andrei, Laskareva Tatjana

7

isännimi

Ivanovitš (Ivanytš) Ivanovna (Ivanna)

8

sukunimi

Laskarev

Laskareva

Kaikkia taulukossa 1 esitettyjä henkilönnimien yhdistelmiä voidaan käyttää puhutteluina, vaikka kaikki niistä eivät olekaan yhtä yleisiä. Harvimmin puhutteluna käytetty vaihtoehto on sukunimi, sekä yksinään että yhdessä jonkin muun sanan kanssa. (Krongauz 2004a: 172.) Sivistyneessä puhekielessä käytetään tavallisimmin kahta ensimmäistä vaihtoehtoa.

Ilja Vladļmirovitš — etunimi ja isännimi

Etu- ja isännimi on norminmukainen etäkohtelias ja kunnioittava tapa puhutella henkilöä, joka on sosiaalisessa hierarkiassa ylempänä tai on puhuttelijaa vanhempi (ks. myös Kirk 1979: 162). Viranomaiset käyttävät etunimeä ja isännimeä usein myös puhutellessaan nuorempia henkilöitä. Etunimi ja isännimi on normaali puhuttelu virallisissa tilaisuuksissa ja työelämässä, joskin eri työpaikoilla voi olla erilaisia käytäntöjä. Ainakin varttuneemman väen näkökulmasta ”yksi sääntö pätee kuitenkin aina: nuoremmat puhuttelevat vanhempia etunimellä ja isännimellä” (ET). Jos epävirallisissa tilanteissa käytetäänkin pelkkää etunimeä, virallisissa tilaisuuksissa, kuten opettajainkokouksissa, käytetään sen lisäksi myös isännimeä (ks. myös Kirk 1979: 170).

Etunimen ja isännimen yhdistelmässä etunimi esiintyy virallisessa muodossaan — sellaisena kuin se on merkitty väestörekisteriin, esimerkiksi Ilja, Vitali, Oleg, Valentina, Tatjana. Jos isännimeä ja etunimeä käytetään yhdessä, isännimi on aina etunimen jäljessä (Krongauz 2004a: 172):

(9)

a) Ilja Vladimirovitš

b) Vitāli Aleksandrovitš

c) Marija Igorevna

d) Tatjana Petrovna.

Isännimiä ryhdyttiin käyttämään jo 1000-1100-luvulla (Petrovski 1980: 18). Niiden tarkoituksena oli sukunimien puuttuessa vain antaa kyseisestä henkilöstä lisäinformaatiota, mutta 1500-luvulla ne rupesivat muodostumaan eräänlaisiksi kunnianimiksi, joita tsaari myönsi ansioista (Ottšestvo 2013). Nykyisin isännimi on jokaisella venäläisellä. Ellei aviottoman lapsen äiti halua ilmoittaa lapsen isän nimeä, lasta koskeviin asiakirjoihin on joka tapauksessa merkittävä paitsi etu- ja sukunimi myös jokin isännimi. Isännimessä on säilynyt vuosisatojen takaa kunnianimen häivähdys. Niinpä esimerkiksi maan presidenttiä ja pääministeriä puhutellaan etu- ja isännimellä: Vladimir Vladimirovitš (Putin) ja Dmitri Anatoljevitš (Medvedjev) (vrt. esim. suomalaista puhuttelua Herra Tasavallan Presidentti tai Yhdysvaltain presidentin puhuttelua Mr. President).

Merkkejä isännimen käytön vähenemisestä on ilmennyt joukkotiedotusvälineissä. Formanovskaja (2012: 69-70) kertoo suositusta aamutelevisiolähetyksestä, jossa juontaja oli «törkeästi” puhutellut lähetyksen osanottajia, muiden muassa iäkkäitä duuman jäseniä, pelkällä etunimellä.

Miehen isännimi muodostetaan hänen isänsä etunimestä suffikseilla -ovitš, -evitš ja -itš, esimerkiksi Petrovitš, Igorevitš, Iljitš, ja naisen isännimi suffikseilla -ovna, -evna, -itšna ja -initšna, esimerkiksi Petrovna, Igorevna, Savvitšna, Iljļnitšna. Puhekielessä joistakin isän-nimistä käytetään myös lyhyempiä variantteja, esimerkiksi Alek-sandrytš (vrt. Aleksandrovitš), Arsenjitš (vrt. Arsenjevitš) tai Ivanna (vrt. Ivanovna). Isännimet voivat ulkomaalaisesta olla vaikeita muistaa ja käyttää. Tämä voi ainakin osittain johtua siitä, että venäläinen etunimikirjo on pieni ja isännimi on useimmiten johdettu jostakin hyvin tavallisesta etunimestä, kuten Vladimir (Vladimirovitš/Vladimi-rovna), Nikolai (Nikolajevitš/Nikolajevna), Andrei (Andrejevitš/Andre-jevna), Aleksandr (Aleksandrovitš/Aleksandrovna) tai Ivan (Ivanovitš/ Ivanovna); tällaiset tavalliset isännimet sekoittuvat helposti toisiinsa.

Isännimien mieleen painaminen on venäläisistäkin vaikeaa, ja siihen tarvitaan ponnistuksia, etenkin jos samaan aikaan esitellään useita henkilöitä. «Mutta aikaa myöten nimen muistaminen on välttämätöntä, ellei halua saada epäkohteliaan mainetta” (ET). Totuttelu isännimen käyttöön alkaa päiväkodissa lastentarhanopettajan nimestä. Jos jonkun isännimi ei ole tiedossa, sitä kysytään esimerkiksi seuraavasti: Prostite, как k vam obraštšatsja? 'Anteeksi, miten voin puhutella teitä?’ tai Как vaše (imja i) otšestvo? 'Mikä on (etunimenne ja) isännimenne?’

Jos ihmiselle esitetään kysymys Как vaš zovut? 'Mikä on nimenne’, hän voi ilmoittaa pelkän etunimen, jos toivoo käytettävän vain sitä, tai, kuten seuraavassa esimerkissä, myös isännimen:

(10)

— Seitšas ja nalju vam stakan, i vy vypete zalpom, posidite minut dvadtsat, i poidjom. Vas как zovut?

— Veronika Matvejevna, — otvetila ona drožaštšim golosom.

(Marinina 2000: 211.)

— Nyt kaadan teille lasillisen, ja te juotte sen yhteen menoon, istutte parikymmentä minuuttia, ja sitten aloitamme. Mikä teidän nimenne on?

— Veronika Matvejevna, — hän vastasi vapisevalla äänellä.

Ulkomaalaista venäjän kielen käyttäjää auttanee tieto siitä, että jos hän ei osaa käyttää etunimeä ja isännimeä, se annetaan hänelle paljon helpommin anteeksi kuin oman maan kansalaiselle. Ulkomaalaiselle ei usein edes kerrota isännimeä tai sitten sanotaan saman tien, että tämä voi käyttää pelkkää etunimeä, esim. seuraavasti: Julija Sergejev-na, možnoprosto Julija,Julja. 'Julija Sergejevna, mutta minua voi kutsua pelkästään Julijaksi tai Juljaksi.’ Jäljempänä ilmenee lisäksi, että etu- ja isännimen käytölle on viime vuosina ilmestynyt kilpailija. Joka tapauksessa ulkomaalaisen kannattaa ryhtyä alusta alkaen opettelemaan etu- ja isännimen käyttöä, jos hän aikoo päästä sisään venäläiseen kulttuuriin.

Saša, Sašenka, Aleksandr — pelkkä etunimi

Puhuttelu pelkällä etunimellä kuuluu yleensä lähikohteliaisuuteen. Näin puhutellaan perheenjäseniä, lapsia ja ystäviä — sekä ulkomaalaisia; heillähän ei ole isännimeä. Puhuteltaessa etunimellä käytetään kuitenkin vain harvoin virallista etunimeä, esimerkiksi Aleksandr tai Jelizaveta. Virallisen etunimen asemesta käytetään jotakin lukuisista deminutiivimahdollisuuksista.

Useimmista etunimistä muodostetaan niin sanottuja ensimmäisen asteen deminutiiveja, joista monet ovat sävyltään neutraaleja, esimerkiksi Saša, Šura (vrt. Aleksandr), Liza tai Veta (vrt. Jelizaveta). Ensimmäisen asteen deminutiiveja muodostetaan mitä erilaisimmilla tavoilla, esimerkiksi poistamalla osa etunimen äänteistä tai liittämällä etunimeen tai sen osaan affikseja (ks. Petrovski 1980: 19-20), esimerkiksi Rita (Margarita), Vanja (Ivan), Maša (Marija), Saša tai San-ja (Aleksandr tai Aleksandra), Kostja (Konstantin) jne. Tällainen lyhyt deminutiivijohdos puuttuu kuitenkin joiltakin harvoilta etunimiltä, muun muassa miesten nimiltä Andrei, Anton, Maksim ja Nikka sekä naisten nimiltä Vera, Marina ja Nina. Tällöin käytetään nimen virallista muotoa myös ilman isännimeä. (Krongauz 2004a: 182.) Seuraava repliikki on osoitettu kollegalle:

(11)

— Slušaite, Anton, bojus, tsto mne nado pered vami izvinitsja. (Marinina 2000: 186.)

— Kuulkaa, Anton, pelkään, että minun on pyydettävä teiltä anteeksi.

Deminutiivivariantteja on monista nimistä erittäin paljon, erityisen paljon suosituimmista ja kauimmin käytössä olleista nimistä, kuten Marija ja Ivan, joilla on yli sata johdosta (Petrovski 1980: 19). Esimerkiksi nimellä Aleksandra on Petrovskin henkilönnimisanakirjan mukaan (Petrovski 1980: 44) seuraavat ensimmäisen asteen deminu-tiivit: Aleksandruška, Aleksanja (Aleksana), Sanja, Sanjura, Sanjuta, Sanjuha, Sanjuša, Aleksaha, Aleksaša, Saša, Sašuha, Sašulja, Sašunja, Sašuta, Sašura, Šura, Surjona, Šurunja, Aleksja, Aleksjuha, Aleksjuša, Aija, Asja, Leksa, Ljoksa, Leksanja (Lekšana) ja Leksaša. Osa näistä ni-mistä on vieraita kaikille kolmelle informantilleni, mutta luettelo antaa kuitenkin käsityksen nimien mahdollisesta kirjosta. Mutta koska Petrovskin sanakirja on epäjohdonmukainen,9 on epäselvää, ovatko kaikki nämä nimet tosiaan ensimmäisen asteen johdoksia.

Kun johtimia lisätään, ensimmäisen asteen deminutiiveista syntyy toisen asteen deminutiiveja. Näitä löytyy runsaasti Petrovskin sanakirjan hakemistosta. Esimerkiksi nimestä Saša on johdettu edelleen nimet Sašenka, Sašetška ja Saška ja nimestä Sašulja nimet Sašulenka, Sašuletška ja Sašulka. Nämä ovat selvästi emotionaalisesti värittyneitä, useimmat niistä positiivisia ”hellittelynimiä”. Kirkin (1979: 138) mukaan naiset käyttävät hellittelynimiä selvästi miehiä useammin puhuessaan aikuisille keskustelukumppaneille; miehet käyttävät niitä erityisen harvoin puhuessaan toisilleen. Suffiksilla -k- varustetut toisen asteen deminutiivit (esimerkiksi Saška) ovat kielioppien mukaan pejoratiivisia eli halventavia johdoksia, mutta -fc-suffiksi ei kielioppien opetuksista huolimatta käytännössä välttämättä «huononna” sanaa (ks. myös Kirk 1979: 191), vaan lasten kesken puhuttelu pejoratiivisella johdoksella katsotaan neutraaliksi, samoin perheenjäsenten. Tällainen toverillinen, solidaarista kumppanikohteliaisuutta ilmentävä puhuttelutapa saattaa jatkua myös nuoruusiässä, sillä Anna Ahmatovan runosta vuodelta 1944 ilmenee, mitä nimiä «yksinkertaiset venäläiset nuoret miehet” käyttävät toisistaan:

(12)

Vot o vas i napišut knižki:

”Žizn svoju za drugi svoja”,

Nezateilivye parniški -Vanki, Vaski, Aljoški, Griški, vnuki, bratiki, synovja!

Niin sanottu suora käännös tästä voisi olla seuraavanlainen:

Niinpä teistä kirjoitetaankin kirjoja:

”Oma henki ystävien puolesta”, tavalliset koltiaiset -Vankat, Vaskat, Aljoškat, Griškat,10 pojan/tyttärenpojat, veljet, omat pojat!

Nimijärjestelmän ymmärtämistä ja omaksumista vaikeuttaa suuren variaation lisäksi

— deminutiivien ja virallisten nimien äänteellinen kaukaisuus toisistaan. Kuten Aleksandra-nimen varianttien luettelostakin näkyy, deminutiivivarianteilla ei äänteellisesti välttämättä ole paljon tai ollenkaan yhtymäkohtia alkuperäiseen nimeen (vrt. myös esimerkiksi Vanja — Ivan, Zenja — Jevgeni).

järjestelmän epäjohdonmukaisuus: deminutiivien ja virallisten etunimien suhde ei ole yksi yhteen, vaan esimerkiksi Liza voi vastata paitsi nimeä Jelizaveta myös nimeä Luiza, ja Lilja voi — ainakin Petrovskin (1980: 310) mukaan — vastata paitsi nimeä Lilija myös nimiä Jelena, Jelizaveta, Lidija, Liliana, Lija, Ljudmila, Olimpiada, Olga ja Rahti.

useimpien deminutiivien päättyminen a- tai ja-kirjaimeen, olipa nimi miehen tai naisen, esimerkiksi Saša — Aleksandr/Aleksandra. Tämä voi vaikuttaa oudolta, koska monissa muissa kielissä я-loppuiset nimet ovat naisten nimiä. Toisaalta ne deminutiivit, jotka päättyvät konsonanttiin ja joiden arvelisi konsonanttiloppuisten yleisnimien tavoin olevan maskuliineja, voivat viitata naispuoliseen henkilöön, esimerkiksi Aljok (vrt. Alla), Lizok (vrt. Eliza-veta) tai Alik (vrt. Alla tai Aleksandr, Aleksei, Arkadi, Oleg ym.) (ks. Petrovski 1980: 243-243, 310).

Kuka sitten päättää, mitä deminutiivimuotoa kenenkin etunimestä käytetään? Titovan mukaan henkilöä puhutellaan sillä nimellä, jolla hän itse esittäytyy. Lähipiiri voi tosin käyttää, mitä nimeä haluaa. Elena

Titovan oma kutsumanimi oli pitkään Aljona, mutta nykyisin häntä kutsutaan kotipiirissä nimillä Lenotška tai Lenusik. Julia (Julija) Ekman taas kertoo, että häntä kutsuttiin lapsena nimillä Lija ja Lijetška, kun taas koulutoverit kutsuivat häntä nimellä Julja ja yliopiston kurs-sikaverit nimellä Uija, koska kurssilla oli kaksi Julijaa. Vieraammat ihmiset voivat epävirallisissa tilanteissa valita mieleisensä nimivarian-tin, mutta heidän on kiinnitettävä huomiota puhuteltavan reaktioon. Nimi ei saa olla liian tuttavallinen. Jos esimerkiksi ystävykset kutsuvat toisiaan nimillä Vovtšik (vrt. Vladimir), Sašok (vrt. Aleksandr/Aleksandra), Lentšik (vrt. Jelena/Olga) tai Petjunja (vrt. Pjotr/Petra), ei vieraamman ihmisen ole viisasta ruveta käyttämään tällaisia variantteja.

Jos deminutiivin sijasta käytetään etunimen virallista muotoa, tämä voi olla merkki negatiivisesta suhtautumisesta, esimerkiksi tyytymättömyydestä, ja samalla halusta etäännyttää keskustelukumppani. Jos isä aloittaa keskustelun poikansa kanssa puhuttelulla Vladimir, tulossa on todennäköisesti nuhteita. Sekä Titova että Ekman kertovat, että heiltä meni kauan, ennen kuin he Suomessa tottuivat kuulemaan virallisen etunimensä Elena tai Julija hätkähtämättä ja ajattelematta, mitä pahaa he olivat tehneet.

Edellä oli puhetta siitä, että venäjän puhuttelujärjestelmä on murroksessa. Tämä ilmenee muun muassa siten, että etunimen virallista muotoa ilman isännimeä on — teitittelyn kera — ruvettu käyttämään myös tilanteissa, joissa on perinteisesti puhuteltu etunimellä ja isänni-mellä. Tämä koskee esimerkiksi yliopistoja ja lukioita, joiden opettajat saattavat puhutella opiskelijoitaan nimellä Marija tai Vladimir (ei esimerkiksi Marija Pavlovna tai Vladimir Sergejevitš). Etiketti saattaa nykyisin vaatia pelkän virallisen etunimen käyttöä myös palvelualoilla, jolloin nimi ilmenee nimilapusta. Etäkohteliaisuutta vaativissa tilanteissa ei siis turvauduta etunimen deminutiivimuotoihin, joita käytetään kotipiirissä, esimerkiksi nimiin Maša tai Volodja, sillä ne tuntuvat niihin tilanteisiin liian intiimeiltä (Krongauz 2004a: 183-184). Käytännön kirjavuutta osoittaa, että etunimen virallista muotoa voidaan nuorten aikuisten kesken käyttää neutraalina työpaikkapuhutte-luna myös sinuttelun kanssa (JE11).

Etunimien eri varianttien käytöstä on ulkomaalaisen vaikea löytää logiikkaa. Luulisi esimerkiksi, että kun ensimmäisen asteen deminu-tiivi on tunneväriltään neutraali, se soveltuisi käytettäväksi vieraampien ihmisten kesken kuin tunneväritteinen toisen asteen deminu-tiivi. Seuraavassa Titovan kuvaamassa keskustelussa ensimmäisen asteen deminutiivi Lena olisi kuitenkin ollut liian intiimi, kun taas toisen asteen deminutiivit Lenotška ja Tanetška soveltuvat ilmaisemaan pitämiskohteliaisuutta riippumatta suhteen läheisyyden asteesta:

(13)

Törmäsin ulko-ovella lääkäriin, joka oli muutama vuosi sitten ollut meillä kotikäynnillä. Muistimme toistemme etunimet, mutta emme isännimiä. Olimme hankalassa tilanteessa, ja keskustelu takelteli, kun emme voineet puhutella toisiamme mitenkään. Näin kului muutama minuutti, minkä jälkeen keskustelu jatkui seuraavasti:

— Miten äitinne voi, Lenotška, anteeksi, en muista isännimeänne.

— Siinä tapauksessa minä voin kutsua teitä Tanetškaksi, Tatjana Andrejevna (yhtäkkiä hänen isännimensä tuli mieleeni). — Minun isän-nimeni on Nikolajevna.

— Elena Nikolajevna, ehkäpä tuotte minulle poliklinikalle tiedot Galina Georgijevnan lääkkeistä. (ET.)

Keskustelun jälkeen Titova oli jäänyt miettimään, millä perusteella lääkäri oli käyttänyt nimenomaan toisen asteen deminutiivia Lenotška eikä esimerkiksi virallista etunimeä Elena tai ensimmäisen asteen deminutiivia Lena. Jälkimmäinen olisi ollut liian tuttavallinen ja Elena taas niin länsimainen, että se ei hänen mukaansa mitenkään voi juurtua käyttöön vanhemman väen keskuudessa. Sitä vastoin Lenotška tai Tanetška olivat edellä kuvatussa tilanteessa täysin paikallaan, sillä ne eivät edellytä mitään erikoisia keskinäisiä suhteita vaan ilmaisevat vain molemminpuolisia sympatioita ja ovat yksi esimerkki venäläisestä «lämpimästä kulttuurista”.

Ivanovitš ja Ivanovna — pelkkä isännimi

Isännimi esiintyy yleensä etunimen kanssa, mutta sitä voidaan käyttää myös yksin, jolloin se toimii tuttavallisena puhutteluna, esimerkiksi Ivanovitš/Ivanytš (miehestä), Ivanovna/Ivanna (naisesta). Lyhyempi muoto on kansanomaisempi. Isännimen käyttö ilman etunimeä on lähtöisin maaseudulta, ja se on sieltä levinnyt kaupunkeihin. Etelä-Venäjän kylissä ja pikkukaupungeissa tällainen puhuttelumuoto on edelleen erittäin yleinen: Petrovna, ty na rynok uže hodila? 'Petrovna, oletko jo käynyt torilla?’ tai Petrovitš, ty kogda mne topor ot-daš? 'Petrovitš, milloin annat kirveeni takaisin?’ (JE.) Miehen puhuttelu pelkällä isännimellä ilmaisee kansankielessä (prostoretšije) syvää kunnioitusta (Petrovski 1980: 18). Pelkkää isännimeä käytetään esimerkiksi venäläisellä NTV-kanavalla esitettävässä sarjafilmissä Petrovitš. Sen päähenkilö on toiminut syyttäjänä, mutta on sitten siirtynyt asianajajaksi. Petrovitšiksi häntä kutsuvat sekä ystävät ja kollegat että vihamiehet — kunnioittavasti, hiukan tuttavallisesti, korostaen hänen vaatimattomuuttaan ja oikeudenmukaisuuttaan ynnä muita positiivisia piirteitään. (ET.)

Naisen isännimi (niin pitkä kuin lyhytkin variantti) on yksinään käytössä vain maaseudulla. Muualla sitä voitaisiin käyttää koomisessa merkityksessä, mutta silloin kyseessä tulisi olla erityinen tilanne ja tietynlaiset sosiaaliset suhteet. Titova sanoo, että hän ja hänen ystävät-tärensä eivät osaisi puhutella ketään naista isännimen lyhyellä muodolla, sillä «sen estävät koulutustaso ja kielenkäytön kulttuuri”. Pelkän isännimen käyttömahdollisuudet ovat siis sukupuolisidonnaisia.

Isännimen lyhyttä muotoa ei pidä sekoittaa -itš- tai -^-suffiksilla muodostettuihin etunimideminutiiveihin, jotka ovat erittäin suosittuja esimerkiksi Majak-radioasemalla. Juontajat puhuttelevat toisiaan ja radionkuuntelijoita deminutiiveilla Dimytš (vrt. Dmitri), Romanytš (vrt. Roman), Sergeitš (vrt. Sergei), Sanytš (vrt. Aleksandr) jne. Kohderyhmän jäsenten oletetaan olevan iältään vähän yli kaksikymmentä. (ET.)

Petrov, Petrova — pelkkä sukunimi sekä harvinaisemmat nimien yhdistelmät

Lääkärit käyttävät poliklinikoilla ja sairaaloissa pelkkää sukunimeä kutsuessaan potilasta tutkimushuoneeseen, ja pelkällä sukunimellä puhutellaan myös koulujen ja yliopistojen oppilaita tai opiskelijoita. Toinen vaihtoehto on etunimen ja sukunimen yhdistelmä: A te-per otvetšat budet (Pjotr) Kalašnikov. Pjotr Kalašnikov, ja k Vam ob-raštšajus. ’Ja nyt vastaa (Pjotr) Kalašnikov. Pjotr Kalašnikov, minä puhun teille.’ (ET.) Nykyisin on niin ikään yleistä, että vaimo puhut-telee aviomiestään pelkällä sukunimellä. Titovan mukaan tällainen puhuttelu kuuluu erityisesti emansipoituneiden naisten kielenkäyttöön; he korostavat puhuttelulla omaa riippumattomuuttaan. Miehet tuntuvat kokevan tällaisen puhuttelun kylmäksi ja epäkohteliaaksi (ks. Saharovy 2012), ja aviomiehen puhutteleminen sukunimellä saattaa joissakin perheissä olla merkkinä siitä, että vaimo on tyytymätön tai vihainen. Miespuoliset ystävykset puhuttelevat toisiaan yleisesti pelkällä sukunimellä toveruuden ja solidaarisuuden merkiksi (Kirk 1979: 166).

Naisia taas puhutellaan sukunimellä harvemmin: koko Kirkin aineistossa ei ollut ainoatakaan tapausta, jossa nainen olisi puhutellut toista naista pelkällä sukunimellä, ja miehetkin puhuttelivat näin naisia äärimmäisen harvoin (n. 0,7 %:ssa puhutteluista) (Kirk 1979: 139). Naisen sukunimipuhuttelusta on kuitenkin esimerkki Manni-nan (2000) dekkarissa. Esimerkissä 14 puhuttelija on tutkintatuomari, joka hämmästyy, kun Anastasija Kamenskaja jatkaa rikollisjahtia, vaikka hänen pitäisi olla valmistautumassa häihinsä.

(14)

— Kamenskaja, tebe nikogda ne govorili, tsto ty tšoknutaja? (Marinina 2000:17.)

— Kamenskaja, eikö sinulle koskaan ole sanottu, että sinulla on vikaa päässä?

Sukunimipuhuttelua voi tässä pitää yhteisöllisyyden merkkinä. Kamenskaja on hyväksytty jäseneksi miehiseen työyhteisöön; hän on ”hyvä jätkä”. Samaan tarkoitukseen kävisi myös pelkkä isännimi, tässä tapauksessa Pavlovna.

Puhuttelua, johon kuuluu sukunimi, etunimi ja isännimi, esimerkiksi Neljubin Lev Lvovitš, käytetään vain virallisissa tilaisuuksissa, esimerkiksi pyydettäessä puhuteltavaa henkilöä noutamaan palkinto tai ottamaan vastaan arvonimi, ylioppilastodistus tai korkeakoulu diplomi. Puhuttelu etunimellä, isännimellä ja sukunimellä, esimerkiksi Lev Lvovitš Neljubin, on jonkin verran vähemmän virallinen kuin edellinen vaihtoehto.

Sukunimen ja etunimen käytöstä on esimerkki elokuvassa Podrugi 'Ystävättäret’ (2010)12. Esimerkki on teatterikorkeakoulun koesuori-tusten jälkeisestä tilaisuudesta, jossa kaikkien opiskelijoiden esiintyminen arvioidaan seuraavaan tapaan:

(15)

— Professor: Svetlova Nadežda (ona vstajot), nu tšto ž, molodets, otšen horošo pokazala sebja.

— Professori: Svetlova Nadežda (tämä nousee seisomaan), ei hassumpaa, oikein onnistunut esitys.

Gospodin Petrov, gospodin direktor -titteli ja sukunimi tai ammattinimike

Tittelin käyttö rajoittuu lähinnä virallisiin tilanteisiin. Edellä mainitsin, että sanat gospodm 'herra ja gospoža rouva ovat palanneet yleiseen käyttöön titteleiksi. Ne esiintyvät sekä sukunimen että ammattinimikkeen tai arvonimen edellä. Viime aikoina niistä on tullut normi duuman istunnoissa, monissa televisio-ohjelmissa sekä erilaisissa symposiumeissa ja konferensseissa; niitä käyttävät esimerkiksi valtion virkamiehet, liikemiehet ja korkeakoulujen opettajat. Titteli gospodin esiintyy ammattinimikkeen edellä esimerkiksi seuraavasti: gospodm direktor 'herra johtaja, gospodin sudja 'herra tuomari’, gospodin deputāt 'herra kansanedustaja’. (ET.) Poliisien13 puhuttelusta on jopa olemassa sisäministeri Rašid NurgaUjevin suositus: heitä on hyvä puhutella ilmauksella gospodin politseiski 'herra poliisi’. Tämä puhuttelu kattaa kaikki poliisit sotamiehestä kenraaliin.14 Puhuttelussa voidaan nimetä myös poliisin kauluksista ja hihamerkeistä ilmenevä virka-asema, esim. gospodin kapitan, gospodm general. Jos poliisi on tuttu, häntä voi puhutella etu- ja isännimellä. (Falalejev 2011.)

Sanan gospoža käyttö on vakiintunut joidenkin ammattinimikkeiden edelle: gospoža sudja rouva tuomari’, gospoža sledovatel rouva tutkintatuomari’, gospoža dekan rouva dekaani’, gospoža rektor rouva rehtori’. Jotkin muut yhdistelmät, kuten gospoža žurnalļstka 'toimittaja’ (nainen) tai gospoža pisatelnitsa 'kirjailija (nainen), taas synnyttävät hylkimisreaktion.

Titteleinä toimivat joskus myös sanat graždanin '(miespuolinen) kansalainen’ ja graždanka '(naispuolinen) kansalainen sekä tovarištš 'toveri’. Nämä sanat käytettyinä sukunimen tai ammattinimikkeen kanssa olivat neuvostoaikana poliittisesti korrekteja puhuttelusanoja, mutta nykyisin ne ovat hyvin rajatussa käytössä.

Itse asiassa sanoilla graždanin ja graždanka oli jo neuvostoaikana rasitteita. 1920- ja 1930-luvulla nimittäin miliisi, vankeinhoitolaitos ja tuomioistuinlaitos ryhtyivät puhuttelemaan pidätettyjä, vangittuja ja vapausrangaistusta kärsiviä toverin sijasta kansalaisiksi, esimerkiksi graždanin podsledtvennyj 'kansalainen tutkintavanki’. Nämä puolestaan ryhtyivät käyttämään puhutteluja graždanin sudja 'kansalainen tuomari’, graždanin prokuror 'kansalainen syyttäjä’ jne. Myöhemmin tällaisista puhutteluista muodostui normi. Niinpä sana graždanin rupesi assosioitumaan pidätyksen, vangitsemisen sekä miliisin ja syyttäjälaitoksen kanssa, ja lopulta negatiiviset assosiaatiot olivat niin kiinteä osa sanan graždanin merkitystä, että se ei enää soveltunut puhutteluksi muihin yhteyksiin. (Vvedenskaja 2005-2006.) Oikeuslaitoksen kanssa tekemisiin joutuvilla on nykyisin käytössä myös puhuttelu graždanin natšalnik 'kansalainen päällikkö’. Näin he puhuttelevat tutkintatuomaria, kuulustelijaa, syyttäjää ja tuomaria. Sisäministeri Nurgalijev «suosittaa ankarasti”, että myös vangit puhuttelevat vankiloiden henkilökuntaa kyseisellä ilmauksella (Falalejev 2011).

Myöskään sana tovarištš ei nauttinut neuvostovallan loppuaikoina samanlaista suosiota kuin alkuaikoina (vrt. myös unkarin ja puolan puhutteluun tässä kirjassa). Toisen maailmansodan jälkeen se alkoi nimittäin vähitellen kadota päivittäisestä käytöstä ihmisten välisenä epävirallisena puhutteluna, vaikka siitä oli lokakuun vallankumouksen (1917) jälkeen tullut maan tärkein puhuttelusana. Puhuttelu heijasti ideologiaa: toverit olivat bolsevikkeja, ja ne, jotka eivät olleet tovereita, olivat vihollisia. (Vvedenskaja 2005-2006.)

Toveriksi kutsuminen edellyttää nykyisin yleensä sekä puhuteltavalta että puhuttelijalta kommunistista maailmankatsomusta. Niinpä Venäjän kommunistisen puolueen puheenjohtaja Gennadi Zjuganov puhuttelee oman puolueensa jäseniä tovereiksi ja muita herroiksi. Sanaa käytetään kuitenkin satunnaisesti muutoinkin, esimerkiksi seu-raavassa anekdootissa, jossa lasketaan leikkiä Venäjän bussien tungoksesta:

(16)

— Tovarištš, vy budete seitlas vyhodit?

V otvet poluzadušonnoje:

— Net…

— Togda uberite svoju golovu so stupenek.

(Anekdoty. Transport 2013.)

— Toveri, jäättekö pois seuraavalla pysäkillä?

Vastaukseksi tulee puoliksi tukahtunut kielto:

— En…

— Ottakaa sitten päänne pois rappusilta.

Sanalla tovarištš on myös erikoistehtävä: sitä käytetään puhutteluna Venäjän asevoimissa sotilasarvoa ilmaisevan sanan edellä, esimerkiksi tovarištš kapitan ’toveri kapteeni’. Myös asepalvelustaan suorittavat puhuttelevat toisiaan sanalla tovarištš. Upseerien keskuudessa on kuitenkin käytössä myös titteli gospodin: gospodin general 'herra kenraali’, gospoda offitsery 'herrat upseerit’.

Syvästi kunnioitettu Aleksandr Sergejevitš — määritteellinen puhuttelusubstantiivi

Puhutteluissa voi substantiivin määritteinä tilanteen mukaan olla adjektiivi tai possessiivipronomini. Virallisissa puhutteluissa käytetään yleisimmin sanoja uvazajemyi 'kunnioitettu, arvoisa’, mnogouvažaje-myi paljon kunnioitettu’ ja glubokouvazajemyi syvästi kunnioitettu’. Adjektiivit voivat edeltää etunimi-isännimipuhuttelua, ammattinimikettä tai arvonimeä: uvazajemyi Aleksandr Sergejevitš arvoisa Aleksandr Sergejevitš’, uvazajemyi professor arvoisa professori’, glubokou-vazajemyi gospodin posol syvästi kunnioitettu herra suurlähettiläs’.

Epävirallisissa yhteyksissä käytetään esimerkiksi adjektiiveja do-rogoi rakas’ ja ljubimyi rakastettu’. Edellinen adjektiivi kuuluu normaaliin epävirallisen kirjeen puhutteluun ja vastaa siinä tehtävässä lähinnä suomen sanaa hyvä, esimerkiksi Dorogaja Liza 'Hyvä Liza’. Hellittelysanojen edellä on useimmiten possessiivipronomini moi (mask.) tai moja (fem.) minun’, kuten seuraavan luvun esimerkeistä ilmenee.

Aurinkoiseni, pääskyseni — hellittelysubstantiivi

Tärkeä osa venäläistä kulttuuria ovat erilaiset hellittelysanat. Ne ovat säännönmukaisesti deminutiiveja. Hellittelysanoja (useimmiten yhdistettynä possessiivipronominiin moi, moja minun’) viljellään puhuttaessa sekä lapsille että aikuisille, etenkin läheisille ja rakkaille, niin miehille kuin naisille, esimerkiksi moja zaika ’pupuseni’, moja ptitška 'lintuseni’, moi jožik koljutši pieni piikkisiiliseni’ (äkäpussi) tai moi udavtšik 'pikkuinen jättiläiskäärmeeni’ (syöppö). Monet hellittelysanat ovat varsinaisesti eläimen poikasen nimityksiä (suffikseilla -onok ja -jonok muodostettuja): moi medvežonok pikku nallukkani’, moi Ijagušonok pikku sammakonpoikani’, moi slonjonok pieni nor-sunpoikaseni’ (kömpelys), moi beltšonok pieni oravanpoikaseni’, moi sovjonok pieni pöllönpoikaseni’ (unikeko). Kätevän ja turvallisen ratkaisun oli sarjafilmissä Prokurorskajaproverka15 löytänyt nainen, joka puhutteli aviomiestään nimellä Lapusik pikku tassu’ ja rakastajaansa nimellä Zaika pupu’. Rakastavaiset käyttävät keskinäisessä puhuttelussaan esimerkiksi sanoja milyj/milaja 'kultainen, rakas’, ljubimyj/ ljubimaja rakastettu’, dorogoi/dorogaja rakas’, solnysko aurinkoinen’, radost moja ’iloni’, golubka 'kyyhkyläiseni’ (naiselle), muženjok pikku aviomieheni’ tai žonuska pikku vaimoseni’. Hyvin tavallinen hellitte-lynimi on myös lapotška, jonka yleensä katsotaan tarkoittavan pientä tassua, mutta jonka etymologialle löytyy myös vaihtoehtoinen selitys apila kauniin naisen symbolina (Kakova 2013). Monet rakastavaisten käyttämät puhuttelut, esimerkiksi vonjutšenka tai skunsik pieni haisunäätä’, olisivat suorastaan loukkaavia, ellei niitä lausuttaisi hellällä äänenpainolla.

Päiväkoti-ikäisen lapsen aamuherätys voi sujua seuraavaan tapaan: Ensin kuuluu hellä kehotus Vstan, moi sovjonok ’Nousehan, pikku pöllönpoikanen’. Sitten seuraa ensimmäinen varoitus Petja, vstavail ’Petja, nouse nyt’ ja sen jälkeen toinen Pjotr, komu ja govorju? ’Pjotr, eikö sana kuulu?’ (ET.) Tämä on elävä esimerkki erilaisten puhuttelu-sanojen tehtävistä tunteiden ilmaisijoina: puhutteluna on ensin hel-littelysana, sitten neutraali ensimmäisen asteen etunimideminutiivi ja lopulta kärsimättömyyden osoituksena etunimen virallinen muoto.

Kielenoppijoiden ei välttämättä ole tarpeen itse käyttää hellitteleviä puhutteluja, mutta heidän on hyvä tietää, että ne ovat tärkeä osa venäläistä kulttuuria. He voivat myös huomata olevansa hellittelykielen kohteena, sillä tietyissä tilanteissa hellittely on paikallaan myös tuntemattomien kesken. Seuraavassa esimerkissä sairaankuljettaja lohduttaa puolisonsa menettänyttä naista kutsumalla tätä vanhanaikaisella tuttavallisellahellittelysanallagolubuška 'kyyhkyläinen:

(17)

— Davaite, Veronika Matvejevna, zalpom i do dna.

— Ja ne smogu. Mne stolko ne vypit srazu.

— Nužno, golubuška, nužno.

(Marinina 2000: 212.)

— No niin, Veronika Matvejevna, yhdellä kulauksella pohjaan saakka!

— En voi. En pysty juomaan kerralla noin paljon.

— Pakko on, kyyhkyläiseni, teidän on nyt vain juotava.

Nainen, kansalainen, poikaseni — tuntemattomien ihmisten puhuttelu

Puhuttelusanaa tarvitaan myös tuntemattomien ihmisten puhuttele-miseen, etenkin huomionkohdistimena mutta myös etäkohteliaisuu-den ilmaisimena. Venäläisillä on kuitenkin oma normistonsa siitä, milloin tuntematonta ihmistä puhutellaan ja milloin katsotaan, että häntä ei ikään kuin ole olemassa. On esimerkiksi etiketin mukaista olla kiinnittämättä mitään huomiota kohtaamiinsa tuntemattomiin ihmisiin, jos ollaan asumattomalla seudulla; tällä tavoin venäläinen ilmaisee olevansa vaaraton (Krongauz 2004b) ja osoittaa näin revii-rikohteliaisuutta. Minulla on kesältä 2012 kokemus tämänkaltaisesta tilanteesta. Olin mieheni kanssa matkailuvaunun pihassa mökkitont-timme laidalla Itä-Suomessa, kun paikalle tuli autolastillinen venäläisiä tontinetsijöitä. He kävelivät ohitsemme kolmen metrin etäisyydeltä luomatta meihin katsettakaan ja ryhtyivät tutustumaan tonttiimme, kunnes vakuuttuivat, että rakennustyöt olivat jo pitkällä. He ilmeisesti olettivat, että Suomessa tontit aidataan jo ennen töiden aloittamista, kuten Venäjällä on tapana. Koska meillä ei ollut aitaa, kysymyksessä oli heidän mielestään asumaton alue.

Kun tuntemattomalle ihmiselle puhutaan, keskustelu voidaan aloittaa anteeksipyynnöllä tyyliin Anteeksi, ovatko nämä teidän han-sikkaanne tai Anteeksi, voitteko sanoa minulle, mistä lähtee bussi 7? Venäläiset kuitenkin mielellään käyttävät puhuttelusanaa, jos sellainen on tarjolla. Nykyisin sopivan puhuttelutavan löytäminen vain tuottaa vaikeuksia, sillä entiset puhuttelukäytänteet eivät muuttuneissa oloissa välttämättä päde. Tuntemattomien ihmisten puhuttelussa käytettävästä puhuttelusanasta onkin tullut mediassa tärkeä keskustelunaihe, joka herättää suoranaisia intohimoja. Syntyy vaikutelma, että kansakunta on kerrassaan pulassa, kun perestroikan jälkeen ei ole löytynyt «yleispätevää epävirallisten tilanteiden puhuttelua” (ks. esim. Vvedenskaja 2005-2006).

Tuntemattomien ihmisten puhutteluun voidaan käyttää esimerkiksi ihmisen ikään tai sukulaisuussuhteeseen viittaavia sanoja. Esimerkkejä ikään (ja samalla sukupuoleen) viittaavista sanoista ovat devuš-ka 'tyttö, neitonen’, molodoj tšelovek nuori mies’, mužtšina mies’ ja ženštšina nainen’. Tuntemattomien puhutteluna esiintyviä sukulai-suusnimityksiä taas ovat sanat djadja seta ja tjotja ’tāti’, jotka ovat lasten käytössä, sekä sanat dotska!dotsenka 'tytär’, synok/synotsek poika’, brat 'veli', babuška/babulja mummo, mummeli’, deduška/dedulja pappa, mat/mamaša äiti’ ja otets/papaša ’isa (esim. 18).

(18)

Tramvai stoit i nikuda ne edet vot užg 15 minut. Vse nervnitšajut. Odin dedulja sprašivajet:

— Nu tšto u nego tam strjaslos?!

Na tšto parniška Iet 14-ti otvetšajet:

— Koleso spustilo, otets.

(Akdoty. Transport. 2013.)

Raitiovaunu on seissyt paikallaan jo 15 minuuttia. Kaikki ovat hermona.

Vanha mies kysyy:

— No, mitä siellä oikein on sattunut?

Noin 14-vuotias poika vastaa:

— Rengas on puhjennut, isä.

Sekä ikään että sukulaisuuteen viittaavat puhuttelut periytyvät lokakuun vallankumousta edeltäneeltä ajalta. Ne säilyivät käytössä läpi neuvostoajan sen vuoksi, että niissä ei ole poliittisia konnotaatioita. Hämmästyttävin esimerkki sukulaisuutta ilmaisevasta sanasta, jota käytetään puhuteltaessa tuntematonta ihmistä, sisältyi Venäjän sisäministerin suositukseen poliisien puhuttelusta: ”Ei ole kauheaa, jos iäkäs henkilö puhuttelee alimman arvoasteen poliisia sanalla synok poikaseni”’ (ks. Falalejev 2011).

Sukulaisuusnimitysten käyttöä ventovieraiden puhutteluna on pidetty merkkinä siitä, että venäläinen kulttuuri kuuluu kontaktihakui-siin (kontaktnyje) kulttuureihin vastakohtana etäisille (distantnyje) kulttuureille; edelliset ovat lämpimiä ja jälkimmäiset kylmiä (Krongauz 1999:132). Ulkomaalaisen on vaikea ennakoida edellä mainittujen puhuttelusanojen konnotaatioita eri tilanteissa. Esimerkiksi sanojen mamaša, papaša, babulja ja dedulja käytössä ongelmaksi voi tulla niiden kuuluminen kansankieleen, ja sanoilla mamaša ja papaša on lisäksi vanhahtava kaiku. Esimerkiksi sanat babulja ja dedulja ovat korrekteja hellittelysanoja perheen keskinäisessä kanssakäymisessä, mutta jos niitä käytetään tuntemattomien kesken, vain venäläinen, jos hänkään, pystyy arvioimaan, kenen puhutteluun ne sopivat. Epäonnistunut puhuttelu voidaan kokea statuskohteliaisuuden puutteeksi, ja se voi aiheuttaa vahvan reaktion: ”Jos joku puhuttelisi minua baby. Ij aksi, tappaisin hänet huolimatta siitä, että tiedän, miten 'lämmin meidän kulttuurimme on ja miten laajasti meillä käytetään sukulaisuuden ilmauksia puhutteluina.” (ET.) Toinen esimerkki reagoinnista statuskohteliaisuuden puutteeseen on elokuvasta Japridu sama ’Tulen itse’ (2012): Nuori taksinkuljettaja puhuttelee yli 60-vuotiasta naista sanalla mamaša aitiseni’. Nainen vastaa: ”Mamaša on torimyyjä, mutta minä olen äiti, jonka poika on kaatunut sodassa.” Puhuttelusanojen käyttö on sidoksissa puhujan syntyperään ja koulutustasoon. Nuori taksinkuljettaja on kouluja käymätön tavallinen nuori mies, joka on tottunut mamaša-sanan kaltaisiin puhutteluihin.

Vanhempi sukupolvi käyttää joskus puhuttelusanaa uvazajemyi 'kunnioitettu ilman nimeä tai titteliä, siis substantiivistuneena (Vvedenskaja 2005-2006). Myös tällä puhuttelulla on rasitteensa. Kir-kin (1979: 294) aineistossa sitä käytettiin poikkeuksetta imarteluun eli kun haluttiin hyötyä keskustelukumppanista. Titovan mukaan tätä puhuttelua taas käytettiin ennen vuoden 1917 vallankumousta puhuteltaessa ylhäältä alaspäin. Niinpä tämäkin sana voi nykyisin herättää negatiivisen reaktion:

(19)

— Uvažajemyi, prošu na vyhod.

— Uvazajemyi — eto ofitsiant v restorane.

(ET.)

— Kunnioitettu, pyydän siirtymään ulko-ovelle.

— Kunnioitettu — niin sanotaan ravintolan tarjoilijalle.

Edellä ilmeni, että sanat gospodin ’herra’ ja gospoža rouva’ ovat palanneet yleiseen käyttöön. Ne eivät kuitenkaan kelpaa tuntemattomien ihmisten puhutteluun, sillä niitä voi käyttää vain sukunimen tai ammattinimikkeen kanssa. Neuvostoaikaisia puhuttelusanoja tovarištš ’toveri’ ja graždanin/graždanka 'kansalainen taas voi käyttää yksinäänkin, eli ne soveltuvat myös tuntemattomille ihmisille. Kuten jo todettiin, tovarištš-sanalla on kuitenkin poliittiset rajoituksensa. Myös graždanin/graždanka on enää vanhemman sukupolven tai poliisien käytössä. He voivat sanoa esimerkiksi Graždanin, proidjomte Kansalainen, lähdetäänpä (poliisilaitokselle)’ tai Graždane, rashodļ-tes, ne tolpites. 'Kansalaiset, hajaantukaa, älkää tungeksiko’. Sisäministeri Nurgahjev suosittaa, että tarkastaessaan tuntemattoman henkilön henkilöllisyystodistusta poliisi käyttäisi puhuttelua graždanin ja sanaa požaluista olkaa hyvä’ (Falalejev 2011).

Neutraaleja yleispäteviä puhuttelusanoja on hakemalla haettu sekä lainasanoista että vallankumousta edeltäneeltä ajalta. Tällaisia ovat olleet dama ja madam. Kumpikaan «ulkomaalainen rouva” ei kuitenkaan ole saanut Venäjällä elämästä kiinni, tosin dama-sanaa käytetään jonkin verran. Myöskään tsaarin aikaiset sudar 'herra’ ja sudarynja 'rouva' eivät ole juurtuneet käyttöön (Kuda istšezli 2008), vaikka niiden puolesta suorastaan kampanjoitiin 1980- ja 1990-lu-vun vaihteessa ja vaikka ne eräässä kyselytutkimuksessa saivat peräti 17 prosentin kannatuksen puhuttelusanoina (ks. Formanovskaja 1993: 79). Näillä sanoilla on «tšehovilainen” sävy. Niinpä niitä käytetään joissakin ravintoloissa puhuteltaessa asiakkaita, ja näin luodaan perinteistä venäläistä tunnelmaa.16 Puhutteluissa sudar ja sudarynja on myös hienostunut sävy. Niinpä puhuttelu sudar sopisi erinomaisesti venäläiselle miljardöörille ja puoluejohtajalle Mihail Pro-horoville, kun taas verevien naispoliitikkojen Ljudmļla Narusovan tai Valentina Matvienkon puhutteleminen sanalla sudarynja tuntuisi koomiselta.17

Esimerkissä 20 mies puhuttelee naista, joka seisoo hänen edessään bussissa:

(20)

— Sudarynja, tsto vy vstali na doroge, как tjolka nedoennaja?

— Kakaja ja vam sudarynja!

(Anekdoty. Transport. 2013.)

— Armollinen rouva, miksi te olette asettunut siihen tielle seisomaan kuin lypsämätön lehmivasikka?

— Mikä rouva minä teille olen!

Sanaa sudarynja on käytetty huumorimielessä, ja varmaan siksi se harmittaa puhuteltavaa. Ulkomaalaista ihmetyttää, että harmin aiheena on nimenomaan sana sudarynja, ei eläinvertaus.

Paremman puutteessa on ruvettu käyttämään aiemmin harvinaisia puhutteluja mužtšina ’niies' ja ženštšina nainen’:

(21)

V avtobuse:

— Mužštšina! Esli už vy sovsem na menja legli, to hotja by ne spite! (Anekdoty. Transport. 2013.)

Bussissa (täpötäydessä):

— Mies! Jos te kerran olette kokonaan asettunut makaamaan päälleni, niin älkää sitten ainakaan nukkuko.

Puhuttelut mužtšļna ja ženštšina synnyttävät ristiriitaisia reaktioita. Titova kertoo loukkaantuneensa, kun häntä puhuteltiin sanalla ženštšina:

Olin ylilääkärin huoneessa keskustelemassa lääkityksestä, kun hänelle soitettiin ja hän sanoi minulle: «Nainen, menkää ulos.” Se oli minulle kuin punainen vaate härälle. Vastasin, että ensinnäkään minä en ole mikään NAINEN ja että toiseksi hän olisi voinut sanoa: «Olkaa hyvä ja odottakaa käytävässä.” Lääkäri hämmästyi ihan aidosti: ”Mikä te sitten olette, ellette ole nainen?” Toiseen huomautukseeni hän ei kiinnittänyt huomiota. (ET.)

Monet venäläiset tutkijat asennoituvat puhuttelusanojen käyttöön, kuten kieleen muutenkin, hyvin preskriptiivisesti. Muun muassa Vvedenskaja (2005-2006) kirjoittaa seuraavasti: «Sanat ženštšina ja mužtšļna, joita on viime aikoina ryhdytty käyttämään puhutteluina, rikkovat kielenkäyttöetikettiä ja ovat merkkinä puhujan riittämättömästä sivistystasosta.”

Titova on tehnyt muistiinpanot 5.3.2006 lähetetystä puhuttelua koskevasta radio-ohjelmasta, jossa kuuntelijoille oli annettu tehtäväksi kertoa, millaisia puhutteluja he eivät voi sietää.18 Tulos oli seuraavanlainen (puhuttelun jälkeen tuleva numero kertoo, kuinka moni ra-dionkuuntelija oli maininnut kyseisen sanan tai sanat):

ženštšina nainen’ (12)

dama, damotška nainen, rouva (11)

brat, bratan, bratello19 Veli’ (10)

sudarynja armollinen rouva (9)

tovarištš 'toveri’ (8)

graždanin 'kansalainen' (8)

devuška 'tyttö, neitonen’ (7)

mužtšļna mies’ (7)

babka, babuška, babulja 'isoäiti, mummeli’ (6)

zemljak, zjoma, zemelja maanmies, kotipaikkakuntalainen’ (5)

mamaša aitiseni’ (5)

milotška 'tyttö kulta’ (5)

ei ’hei’ (5)

gospoda 'hyvät herrat’ (4)

madam (4)

molodoi tšelovek nuori mies’ (4)

mužļk ’mies’(arkityyliä), aikamies’ (4).

Eniten vastustusta herättivät siis sanat ženštšina ja dama/damotška. Myös sudarynja on kärkipäässä. Puhuttelua sanalla brat saatetaan vieroksua siksi, että tällaista puhuttelua käytettiin ainakin 1990-luvulla venäläisen mafian piirissä ja elokuvien kautta tämä seikka on tullut yleiseen tietoisuuteen. Rikollisryhmien jäsenet puhuttelevat toisiaan myös sanalla bratan (Slovar molodjožnogo slenga s.v. bratan), vaikka toisaalta samalla slangisanalla voidaan puhutella myös parasta ystävää.

Ihmisjoukon puhuttelemiseen sopivia ilmauksia ovat tsaarin ajalta periytyvät arvokkaan kuuloiset puhuttelut gospoda 'herrat' tai da-my i gospoda 'rouvat ja herrat’. Puhuttelu mužikļ miehet, aikamiehet’ taas kuuluu arkityyliin ja ainakin miehen lausumana tuntuu sisältävän miehisen yhteenkuuluvuuden lämpöä:

(22)

Jedet polnyi avtobus. K vyhodu probivajetsja mužštšina:

— Mužiki, propustļte, ja s jaitsami!

— Nu i tsto, my tože.

— Da ne-e, ja s kurinymi.

— Mužiki, propustite etogo kaleku!

(Anekdoty. Transport. 2013.)

Bussi on täynnä. Mies hivuttautuu vähitellen ovea kohti:

— Hyvät miehet, päästäkää ohi, minulla on munia.

— Entäs sitten? Niin meilläkin.

— Niin, mutta minun munani ovat kananmunia.

— Hei, miehet, päästäkää tuo invalidi ohitse.

Puhuttelu grazdane 'kansalaiset’ on lähinnä poliisivoimien ynnä muiden valtion virkamiesten käytössä. Kommunistit käyttävät keskenään puhuttelua tovarištši 'toverit’. Tiedemiehet, opettajat, lääkärit ja juristit taas suosivat puhutteluja kollegi 'kollegat’ ja druzja ystävät’ (Vve-denskaja 2005-2006).

Tietyn tehtävän tai tilanteen mukaan rajautuvalle joukolle tarkoitettuja puhutteluja ovat esimerkiksi uvazajemyje passazyry arvoisat matkustajat’, uvazajemyje radioslušateli arvoisat radionkuuntelijat’ yms. Tällaisia puhutteluja esiintyy Venäjällä myös lehtimainoksissa, mikä on suomalaisille mainoksille vieras piirre: Gospoda ohotni-ki! 'Herrat metsästäjät’, Uvazajemyje sootetsestvenniki! 'Kunnioitetut maanmiehet’, Dorogije tšitateli! 'Rakkaat lukijat’, Dorogije muztsiny 'Rakkaat miehet’, Dorogije druzja 'Rakkaat ystävät’, Bolelštšiki! 'Penkkiurheilijat’ (ks. Pahomova 2008).

Puhuttelu kielenoppijan haasteena

Kuten kaikesta edellä kuvatusta ilmenee, venäjän puhuttelujärjestel-mä on mutkikas. Onneksi kuitenkin ulkomaalaiselle annetaan anteeksi, jos hän ei tätä järjestelmää kovin hyvin hallitse. Mutta mitä paremmaksi kielitaito kehittyy, sitä suurempia odotuksia asetetaan myös sille, että kieltä käytetään pragmaattisesti asianmukaisella tavalla. Vaikuttaakin siltä, että pragmaattisten virheiden aiheuttamat negatiiviset reaktiot ovat sitä vahvempia, mitä parempi kielitaito henkilöllä on (ks. esim. Leiwo ym. 1992: 55).

Kielenoppijan voi olla vaikeaa muistaa käyttää teitittelymuotoa, koska hän ei ole siihen äidinkieltä puhuessaan tottunut. Suomalais-tyyppinen sinuttelu voi kuitenkin aiheuttaa venäläiselle kulttuurisokin. Esimerkiksi opettajan sinutteleminen on Formanovskajan (2012: 93) mukaan venäjäksi «tietysti mahdotonta”.

Erityisen hankalaa ulkomaalaiselle on opetella käyttämään etu- ja isännimeä. Titova kertoo opettelevansa isännimiä toistamalla useita kertoja isän virallista etunimeä ja sitten vasta muodostavansa siitä joko miehen tai naisen isännimen. Tämä menetelmä ehkä auttaisi myös opiskelijaa.

Tuntemattomien ihmisten puhuttelusta kielenoppija voi usein selvitä välttämällä suoraa puhuttelua. Sen sijaan voi etsiä katsekontaktin ja turvautua anteeksipyyntöön tyyliin Anteeksi, voitteko sanoa, missä on lähin postitoimisto?. Myös monet venäläiset menettelevät näin. Teitittely sekä etu- ja isännimen käyttö juurtuu kielenoppijoihin ehkä parhaiten, jos opettaja teitittelee heitä ja odottaa heiltäkin teitittelyä ja etu- ja isännimen käyttöä. Korrektien puhuttelukäytäntöjen juurtumista edistävät myös opetukseen liitettävät roolileikit.

Kääntäjä, tulkki ja puhuttelu

Kohteliaisuutta ilmaistaan eri kielillä ja eri kulttuureissa eri keinoin. Kääntäjät ja tulkit liikkuvat koko ajan kulttuurien rajapinnalla ja joutuvat tekemään valintoja sen suhteen, pysyykö käännös lähtökult-tuurissa (vieraannuttava käännös) vai mukautetaanko sitä tarvittaessa tulokulttuuriin ja sen edustajien odotuksiin (kotouttava käännös) (ks. esim. Venuti 1995: 20-21; Puurtinen 2001: 90). Toisin sanoen on pohdittava, tehdäänkö paitsi kielellisiä myös niin sanottuja pragmaattisia muutoksia ja poiketaan näin lähtötekstin kielellisten yksiköiden (referentiaalisesta) merkityksestä (ks. esim. Vehmas-Lehto 1999: 99-112).

Useimmat edellä esitetyt puhuttelujen käännökset ovat vieraannuttavia, sillä niillä on haluttu kertoa, miten venäläisillä on tapana sanoa. Mutta vaikka venäläisillä on tapana käyttää esimerkiksi puhutteluita devuška 'tyttö’ ja ženštšina nainen’, ei kääntäjällä yleensä ole syytä pysyttäytyä tällaisissa «suorissa” käännöksissä, vaan hän korvaa puhuttelut jollakin paremmin suomalaisen suuhun istuvalla ilmauksella, kuten neiti tai (hyvä) rouva. Kääntäjä ottaa luonnollisesti huomioon myös sen, mitkä sanat missäkin kielessä «viihtyvät” yhdessä. Niinpä hän ei kirjoita «syvästi kunnioitettu” vaan «korkeasti kunnioitettu herra suurlähettiläs” (vrt. glubokouvažajemyi gospodin posol).

Kielten väliset erot puhuttelupronominien käytössä saattavat aiheuttaa kääntäjälle suuria ongelmia ja aiheuttaa käännökseen «menetyksiä”. Tämä koskee muun muassa venäjästä englantiin tehtyjä käännöksiä, joissa menetetään ne «arvoasemakonfliktit ja aaltoilevat tunteet”, joita teitittelyllä ja sinuttelulla ilmaistaan vaikkapa venäläisissä romaaniklassikoissa (Friedrich 1972: 274). Yhtään helpompaa ei ole kääntää englannista venäjään, sillä on valittava, kummalla persoonalla englannin you-pronomini korvataan. Tämä taas edellyttää moninaisia pohdintoja keskustelukumppanien läheisyyden asteesta ja keskinäisestä asemasta sosiaalisessa hierarkiassa. (Ks. Ambrosiani 2000: 20-27.)

Suomen ja venäjän välillä eivät teitittely ja sinuttelu yleensä aiheuta suuria ongelmia; kuuluvathan ne molempiin kieliin, vaikka niiden käytössä on eroja. Tulkattaessa suomesta venäjään on kuitenkin usein tehtävä pragmaattisia muutoksia: sinutteleva suomalainen on naamioitava teititteleväksi suomalaiseksi. Muussa tapauksessa syntyy ikäviä väärinkäsityksiä suomalaisten sivistystasosta ja heidän suhtautumisestaan venäläisiin keskustelukumppaneihin. Asiallisessa keskustelussa sellaisten ihmisten kesken, jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, sinuttelu koetaan Venäjällä epäasialliseksi ja liian tuttavalliseksi ja ehkä myös vähätteleväksi. Periaatteessa tulkki voisi valita kotouttavan strategian myös tulkatessaan venäläisten repliikkejä suomeksi eli hän voisi korvata teitittelyn sinuttelulla. En kuitenkaan toimisi niin, vaan teitittelisin molempiin suuntiin, sillä tulkin työ on silloin yksinkertaisempaa eikä teitittelyssä ole suomalaisenkaan kannalta mitään vikaa.

Suomennettaessa venäläistä kaunokirjallisuutta syntyy kuitenkin jonkin verran puhutteluongelmia — ainakin jos kääntäjä näkee kääntämisen viestien välittämisenä kielimuurin yli eikä vain lähtökielisten lauseiden uudelleenkoodaamisena toiselle kielelle (ks. Vehmas-Leh-to 1999: 20). Vaikeuksia aiheuttaa se, että samaa henkilöä saatetaan venäläisessä teoksessa puhutella lukuisilla eri tavoilla. Esimerkiksi teoksen Smert i nemnogo ljubvi (Marinina 2000) sankaritarta Anastasija Kamenskajaa on puhuteltu seuraavilla nimillä: Anastasija, Asja, Asenka, Aska, Nastja, Nastjasja, Nastjuša, Stasenka ja Kamenskaja. Jos nimivariaatio säilytetään käännöksessä, lukijalla voi olla vaikeuksia pysytellä selvillä siitä, onko kyseessä sama vai eri henkilö. Vastaavan havainnon on tehnyt britannialainen tutkija Susan Bassnett (2005: 122-123) tarkastellessaan venäjästä englantiin tehtyjä käännöksiä. Lähtökielinen nimijärjestelmä siirrettynä tulokieliseen järjestelmään voi hänen mukaansa aiheuttaa pelkkää sekaannusta ja haitata lukuprosessia.

Käännöksen lukija tuskin myöskään saa kovin paljon irti siitä, mitä tehtäviä nimivarianteilla tekstissä on ja millaisia tunteita niiden taakse kätkeytyy. Häneltä menee ohi esimerkiksi se, että etunimen virallista muotoa Anastasija on käytetty, kun esimies nuhtelee alaistaan (ks. Marinina 2000: 66), tai että sukunimi Kamenskaja esiintyy yhteisöllisyyden merkkinä (ks. esimerkkiä 14). Häneltä jäävät pimentoon myös hellittelysuffikseilla aikaansaadut vivahteet — niin positiiviset tunteet kuin esimerkiksi hellittelynimien käyttäminen keskustelukumppanin manipuloimiseen. Esimerkiksi nimet Ljudotška tai Mitjuš kuulostavat hyviltä, jos pyytää LjudmUaa tai Dmitriä keittämään teetä tai viemään roskat. Hellittelysuffiksin (tai hellittelysanan) käyttö ikään kuin korvaa sanan požaluista ole hyvä, olkaa hyvät’. Venäjän nimijärjestel-mällä voidaan sitä paitsi ilmaista lukuisia eri näkökulmia sen mukaan, ovatko kyseessä henkilöhahmojen omat kokemukset vai kertojan kokemukset heistä (Bassnett 2005: 122-123, viitaten Uspenskiin 1973).

Kääntäjät ovat kuitenkin perinteisesti yleensä turvautuneet vieraannuttavaan strategiaan eli translitteroineet venäläiset nimet ja kääntäneet sanasanaisesti muut puhuttelut.20 Näin on tapahtunut esimerkiksi klassikkosuomennoksissa Sota ja rauha (Tolstoi 1946, suom. J. A. Hollo) ja Tohtori Živago (Pasternak 1957, suom. Juhani Konkka). Vieraannuttavien käännösten tekijät ovat kyllä saattaneet olla huolissaan siitä, miten heidän lukijansa selviävät venäläisessä puhutteluviidakos-sa. Niinpä esimerkiksi Boris Pasternakin Doktor Živagon suomennoksessa (Pasternak 1957) on nimilehden jälkeen kolmen sivun mittainen henkilöhakemisto, joka sisältää kirjan henkilöistä suomennoksessa käytettäviä nimivariantteja. Joskus kääntäjä on myös saattanut yrittää kuvata venäjän nimijärjestelmää viitteessä, esimerkiksi seuraavasti:

Venäläisillä on etunimi, isännimi ja sukunimi. Tavallisin puhuttelu koostuu etunimestä ja isännimestä, esimerkiksi Vasilisa Demertteva tai Marija Semjonovna. Etunimistä on olemassa intiimimpiä lyhyempiä muotoja, joilla on hienoja helliä, alentuvaisia tai ystävällisiä sävyjä. Niinpä esimerkiksi Vasilisasta tulee Vasja tai Vasjuk ja Vladimirista Volodja, Volodka, Volodetshka tai Voija. (Ks. Bassnett 2005: 122-123.)

Vaikka viite antaakin tietoa lähtö- ja tulokielisen kulttuurin eroista, siitä ei ole kovin paljon apua itse lukuprosessissa. Kääntäjän kannattaa miettiä paremminkin nimeämisjärjestelmän funktiota kuin itse järjestelmää, ja käännöksen lukija tuskin hyötyy siitä, että hänelle annetaan lukuisia variantteja samasta nimestä, ellei hän saa tietoa näiden varianttien tehtävistä. (Bassnett 2005: 122-123.) Nykyisin katsotaan-kin, että ala- ja loppuviitteet tekevät käännöksestä raskaan, eikä niitä sen vuoksi juuri käytetä.

Vieraannuttavan käännösstrategian ohella suomentajalla on mahdollisuus ainakin jossakin määrin kotouttaa venäläistä nimijärjestel-mää. Niinpä kääntäjäopiskelijat ovat joskus ehdottaneet kotouttavia ratkaisuja, muun muassa etunimikirjon vähentämistä teoksesta Sota ja rauha, ja myös luopumista suomalaiselle lukijalle täysin tuntemattomasta isännimen lyhyestä muodosta (ks. Laitinen 1995: 41, 61). Poistettaviksi on ehdotettu sellaisia venäläisen lastenkirjan puhutteluita, jotka vaikuttavat suomalaisesta lapsesta liian emotionaalisilta, esimerkiksi rakkaani, armaani, tai lukijan puhutteluita, jotka tuntuvat vanhahtavilta ja saarnaavilta, esimerkiksi «Nyt, ystäväni, on tullut aika kertoa teille, mitä puhuvalle kissalle kävi jatkossa.” (Ks. Ylämäki 2003: 50.)

Minua kiinnosti tietää, rajoittuvatko tällaiset ajatukset kääntäjä-opiskelijoihin vai toteutetaanko niitä myös suomennettaessa venäläisiä teoksia. Tutustuin pistokokeena kahden Aleksandra Marini-nan rikosromaanin suomennokseen: Irina tietää liikaa 1993 (alkuteos Stetšenije obstojatelstv 2003, julkaistu alun perin 1992) sekä Kuolema ja vähän rakkautta 1997 (alkuteos Smert i nemnogo ljubvi 2000, julkaistu alun perin 1995). Katsoin kummastakin alkuteoksesta puhuttelut 80 ensimmäiseltä sivulta ja vertasin niitä suomennoksiin. Tarkoituksena oli selvittää, olivatko kääntäjät — Olli Kuukasjärvi ja Liisa Viitanen — noudattaneet venäläistä puhuttelukäytäntöä vai olivatko he tehneet käännökseen muutoksia.

 

Taulukko 2. Puhuttelusanojen ja -ilmausten määrä kahdessa Aleksandra Marininan rikosromaanissa (80 ensimmäistä sivua).

puhuttelusana tai -ilmaus

Stetšenije

obstojatelstv

Smert i nemnogo ljubvi

erisnimi tai erisnimien yhdistelmä

79

91

hellittelevä yleisnimi

9

11

muu puhuttelu

5

9

yhteensä

93

111

Marininan romaaneissa käytetään puhuttelusanoina useimmiten eris-nimeä, yleisimmin jotakin etunimen deminutiivia, sillä keskustelut käydään enimmäkseen joko avioparin tai läheisten työtoverien kesken. Hellitteleviä yleisnimiä ovat esimerkiksi isää tarkoittavat papaša, papul ja papulja sekä sanat mamulja äiti’, papugaitšik pikku papukaija’, golubuška 'kyyhkyläinen, detotška 'lapsukainen. Koska sanaa rebjonok 'lapsi’ on käytetty puhuteltaessa aikuista ihmistä, olen lukenut senkin hellittelysanoihin, vaikka se ei sisällä deminutiivisuffiksia. Sanoja sestrļtška ’sisko(seni)’ ja bratiška ’veli(seni)’ on käytetty ventovieraiden välisessä keskustelussa. Muita kuin erisnimipuhutteluita ja hellitteleviä yleisnimipuhutteluita on vain vähän, esimerkiksi tovarištš general 'toveri kenraali’, natšaļnik päällikkö’, truženitsa uurastaja’, na-rod Väki, ihmiset’ ja molodye nuoret’.

Tarkasteltaessa puhutteluiden suurinta ryhmää eli erisnimipuhutteluita ilmeni, että kääntäjät ovat noudattaneet suorastaan vastakkaisia strategioita. Irina tietää liikaa -teoksen kääntäjä on melkein aina (95-prosenttisesti) translitteroinut nimet ja poikennut lähtötekstistä vain neljässä kohdassa, kun taas Kuolema ja vähän rakkautta -kirjan kääntäjä on 70 prosentissa tapauksista turvautunut joko korvaavaan strategiaan tai poistoon:

 

Taulukko 3. Erisnimipuhutteluiden vastineet rikosromaanien suomennoksissa.

vastine

Irina tietää liikaa (suom. Olli Kuukas-järvi)

Kuolema ja vähän rakkautta

(suom. Liisa Viitanen)

alkuperäinen nimi translitteroituna

75 (95 %)

27 (30 %)

puhuttelusanan poisto

2 (3 %)

20 (22 %)

korvaus vakioidulla 1. asteen deminutiivilla

2 (3 %)

33 (36 %)

korvaus etunimen virallisella muodolla

0

11 (12%)

yhteensä

79

91

Irina tietää liikaa -teoksesta poistetut kaksi puhuttelua ovat tovarištš Kovaljov ’toveri Kovaljov’ ja Anastasija, edellinen ehkä epätavallisen tittelin vuoksi ja jälkimmäinen ehkä siksi, että sankaritarta ei muualla juuri ole puhuteltu virallisella etunimellä. Muutoin käännöksessä on toistettu lähtötekstin etunimikirjo, esimerkiksi Miša, Mišenka (Mihail), Vitja, Vitjuntšik (Vitāli) ja Ženja, Ženetška (Jevgeni). Ainoat poikkeukset ovat deminutiivien Nastasja ja Aska korvaaminen demi-nutiivilla Nastja, joka muutenkin on kirjan sankaritaren tavallisin puhuttelunimi. Ilmeisesti kääntäjä on ajatellut, että lukijan on vaikea yhdistää näitä nimiä Nastja-nimeen. Nimi Stasenka on kuitenkin jätetty paikoilleen.

Kuolema ja vähän rakkautta -teoksen käännöksessä henkilöiden puhutteluun on valikoitu kullekin yksi nimi, jota on sitten johdonmukaisesti käytetty. Nimi on voinut olla joko 1. asteen deminutiivi tai virallinen etunimi. Niinpä sankarittaresta on edellä mainittujen yhdeksän nimen sijasta järjestelmällisesti käytetty nimeä Nastja, aviomiehen nimeksi on tullut Ljoša (vrt. Les, Lešik, Lešenka) ja työtovereiden nimiksi Vasja (vrt. Vasenka) ja Saša (vrt. Sašenka, Sanetška, Sanja). Yhtä työtoveria on kutsuttu virallisella etunimellä Juri (vrt. Jura, Jurka, Jur, Jurikja Jurotška).

Lähtötekstin nimijärjestelmää noudattavan käännöksen etuna on, että siinä on säilynyt venäläisten nimien eksoottinen kaiku. Toisessa käännöksessä, jossa nimijärjestelmää on yksinkertaistettu, on sen sijaan vähemmän eksotiikkaa mutta enemmän selkeyttä. En löytänyt Viitasen käännöksestä säännönmukaisuuksia sille, millaiset erisnimi-puhuttelut hän oli jättänyt pois käännöksestä. Ilmeisesti hän oli yksinkertaisesti halunnut vähentää puhuttelusanojen määrää. Kääntäjän onkin hyvä mahdollisuuksien mukaan pyrkiä siihen, että käännös vastaa kieliasultaan samaa tekstilajia edustavia tulokielisiä tekstejä paitsi kvalitatiivisessa myös kvantitatiivisessa mielessä. Muussa tapauksessa käännöstä voidaan pitää piilovirheellisenä eli näennäismoitteettomana (quasi-correct) (ks. Vehmas-Lehto 1989). Luonnollisesti kannattaa vähentää ensisijaisesti sellaisia puhuttelusanoja, jotka jotenkin vaikuttavat epäaidoilta ja pistävät silmään. Toisaalta, jos pyritään käännökseen, joka muistuttaa kvantitatiivisilta ominaisuuksiltaan tulokielisiä tekstejä, on syytä ainakin kysyä, pitäisikö suomesta venäjään tehtäviä käännöksiä kotouttaa lisäämällä niihin puhuttelusanoja, jotta suomalaisten niukka puhuttelukäytäntö ei häiritsisi venäläistä lukijaa.

Kääntäjien strategiaero ilmenee myös hellittelevien yleisnimien vastineista, vaikka aineisto onkin hyvin pieni:

 

Taulukko 4. Puhuttelusanoina käytettyjen hellittelevien yleisnimien vastineet rikosromaanien suomennoksissa.

vastine

Irina tietää liikaa (suom. Olli Kuukas-järvi)

Kuolema ja vähän rakkautta (suom. Liisa Viitanen)

sanasanainen käännös

7

3

vastineen merkitys on muuttunut

1

 

yleisnimeen on iisätty adjektiivi tai muu luonnehdinta

1

1

hellittelyn poisto

 

3

puhuttelun poisto

 

4

yhteensä

9

11

Olen katsonut sanasanaisiksi myös ne vastineet, joissa suomen -nen-suffiksiin on liitetty possessiivisuffiksi, vaikka venäjässä ei olekaan käytetty possessiivipronominia, esimerkiksi rybonka —> kalaseni. Irina tietää liikaa -teoksen käännösratkaisut ovat milteipä niin sanasanaisia kuin on mahdollista, esimerkiksi golubuška —> kyyhkyläinen ja papaša —> isukki. Yksi käännösvastine poikkeaa merkitykseltään lähtökielises-tä hellittelystä: popugaitšik moi 'papukaijaseni' on korvattu luontevammalla sanalla lintuseni.

Kuolema ja vähän rakkautta -teoksessa taas on sanasanaiset vastineet vain sanoilla sestritška siskoseni' ja bratijka Veliseni’. Neljä hel-littelysanaa on poistettu: dotšenka 'tyttöseni’ ja rebjonok ’lapsoseni’ (3 kertaa), arvattavasti siksi, että noin 35-vuotiaan poliisiupseerin kutsuminen lapseksi kuulostaisi suomalaisesta koomiselta. Lisäksi sanojen papulja 'isukki’ ja mamulja aitiseni’ hellittelevyys on poistettu käyttämällä sanoja isä ja äiti.

Molemmat kääntäjät ovat satunnaisesti yrittäneet ilmaista nimi-varianttien tehtäviä myös muilla kuin lähtökielen keinoilla. Niinpä teoksessa Irina tietää liikaa sanan papul 'isukki' deminutiivisuus on ilmaistu adjektiivilla hyvä: isä hyvä. Teoksessa Kuolema ja vähän rakkautta taas on vastaavaan tarkoitukseen käytetty sanaa kulta: isä-kulta. Tämäntyyppisiä ratkaisuja voisi olla enemmänkin. Eihän se, että suomesta puuttuu venäläistyyppinen puhuttelujärjestelmä, estä ilmaisemasta samoja tunteita tai sosiaalisia suhteita muilla keinoin. Positiivisia tunteita voisi esimerkiksi ilmaista sanomalla Anastasija kulta, ja päällikkö voisi aloittaa vakavan keskustelun alaisensa kanssa sanomalla esimerkiksi Hyvä Anastasija. Harkittavaksi voisi ottaa myös sen, että etunimi-isännimipuhuttelu (esim. Viktor Aleksejevitš) korvattaisiin tittelillä ja sukunimellä (esimerkiksi eversti Gordejev) tai muulla sellaisella puhuttelulla, jota Suomessa käytetään (esimerkiksi herra eversti). Näin käännöksestä tulisi helpompi ymmärtää. Toisessa vaakakupissa voi tosin painaa tarve säilyttää venäläistä eksotiikkaa, jolla voi olla oma arvonsa käännöksen lukijalle.

Lopuksi

Ovatko venäläiset puhuttelukäytänteet tosiaan merkki kulttuurin kontaktihakuisuudesta ja samalla lämpimyydestä? Krongauz (1999: 132) tekee tällaisen päätelmän sen perusteella, että venäläiset käyttävät lähisukulaisten nimityksiä puhutellessaan tuiki tuntemattomia ihmisiä. Venäläisessä kulttuurissa on tosiaan paljon lämpöä. Ennen kaikkea sitä synnyttävät etunimideminutiivit ja muut hellittelysanat, joiden varasto on ehtymätön ja joilla voidaan ilmaista tuhansia hellit-telyn vivahteita. Venäläisen kulttuurin lämpimäksi piirteeksi voi katsoa myös sen, että puhuteltavaa kutsutaan teititeltäessäkin etunimellä tai etunimen ja isännimen yhdistelmällä. Toisaalta venäläisessä pu-huttelukulttuurissa on paljon etäisen kulttuurin ja etäkohteliaisuuden piirteitä: ihmiset voivat teititellä toisiaan vuosikymmenten tuttavuuden jälkeen, ja esimerkiksi kohdattaessa asumattomalla seudulla venäläinen välttää kokonaan kontaktia.

Kun yhteiskunta muuttuu, kieli tai ainakin kielenkäyttö muuttuvat. Niinpä perestroikan jälkeen venäjän puhuttelussa on tapahtunut lyhyessä ajassa ainakin seuraavanlaisia muutoksia: monilla työpaikoilla, konferensseissa, seminaareissa ym. on ruvettu käyttämään etu- ja isännimen sijasta pelkkää etunimen virallista muotoa, sanat gospodm ’herra’ ja gospoža rouva’ ovat palanneet titteleiksi sukunimen tai ammattinimikkeen edelle ja sana tovarištš on jäänyt marginaaliin kommunistien ja asevoimien käyttöön. Sanoista mužtšļna mies’ ja ženštšina nainen on vastalauseista huolimatta tullut yleisiä puhuttelusanoja tuntemattomien ihmisten puhutteluun. Yleispätevän puhuttelusanan puute on venäläisille kuitenkin edelleen kipeä kysymys.

Ulkomaalaisen näkökulmasta venäläinen kulttuuri on lähinnä tei-tittelykulttuuri. Puhuttelusanojen kirjo on laaja, hyvin virallisista pu-hutteluilmauksista mitä tunteellisimpiin hellittelysanoihin kulloisenkin tilanteen ja tunnetilan mukaan. Näitä sanoja myös käytetään ahkerasti. Kielenoppijalle venäjän puhuttelun käytännön hallitsemisessa onkin haastetta, ja kääntäjä taas joutuu miettimään, mitä puhutteluille tai niiden puuttumiselle kannattaisi tehdä tekstejä käännettäessä.

Artikkelini perustuu paljolti yhden informantin käsityksiin venäjän puhuttelusta, mikä on hyvä ottaa huomioon kuvauksen yleispätevyyttä arvioitaessa. Sekä kielenoppijoille että kääntäjille olisi hyödyksi, jos puhuttelun nykyisiä käytänteitä tutkittaisiin empiirisen aineiston pohjalta, esimerkiksi analysoimalla todellisia viestintätilanteita tai edes tutustumalla tuoreen kaunokirjallisuuden puhuttelui-hin,21 vaikka kaunokirjallisuus ei annakaan tarkkaa kuvaa todellisesta kielenkäytöstä. Analyysin pohjana voisi olla länsimainen kohteliaisuuden tutkimus, koska sen teorioita ei juuri ole sovellettu venäläiseen aineistoon. Kohteliaisuuden, muun muassa puhuttelun, tutkimuksessa voitaisiin käyttää myös sähköisiä korpuksia, kuten Tiiman Berger (2003: 2-3) ehdottaa. Niiden avulla voitaisiin saada selvää esimerkiksi niistä muutoksista, joita puhuttelussa on tapahtunut ja tapahtuu — kuten siitä, onko isännimen käyttö vähentynyt tai onko sana gospodin todella tullut takaisin. Käännöstutkijat voisivat puolestaan verrata venäläisiä lähtötekstejä ja suomennoksia siitä näkökulmasta, mitä venäjän puhutteluille on tapahtunut suomennoksessa ja millä tavoin mahdollisia menetyksiä voisi kompensoida.

Käännösten tutkiminen olisi hyödyllistä muillekin tutkimusaloille kuin käännöstutkimukselle. Suorista, pragmaattisesti mukauttamat -tomista käännöksistä saisi erinomaista materiaalia esimerkiksi niiden reaktioiden tutkimiseen, joita syntyy, kun kieliyhteisön tapa käyttää kieltä siirretään sellaisenaan toiseen kieliyhteisöön. Krongauzin (2004: 167) mukaan on lähes tutkimatta esimerkiksi se, miten muissa maissa reagoidaan venäläiseen kielenkäyttöetikettiin, joka on siirretty jollakin muulla kielellä käytyyn keskusteluun. Mielenkiintoista olisi tutkia myös päinvastaista ilmiötä eli sitä, miten venäläiset kokevat muille kulttuureille ominaisen kielenkäyttöetiketin siirtämisen venäjänkieliseen keskusteluun.

Lähteet

Tutkimuskirjallisuus

Ambrosiani, Per 2000: On the translation of English forms of address into Russian. http://www.diva-portal.Org/smash/get/diva2:306592/ FULLTEXT01. pdf (8.10.2014).

Anokhina, Olga 2003. L'utilisation des pronoms de la 2e personne et d'ad-resse en langues slaves confrontee aux langues romanes. http://cvc. cervantes.es/lengua/coloquio_paris/ponencias/pdf/cvc_anokhina.pdf (8.10.2014).

Bassnett, Susan 2005 [1980]: Translation Studies. 3. painos. London & New York: Routledge.

Berger, Tiiman 2003: Address and politeness in modern Russian. A corpus-based approach. Handout. Uppsala. http://65.54.113.239/Rss? cata=9&id=2663790 (6.2.2015).

Brown, Penelope & Stephen C. Levinson 1987: Politeness. Some universāls in language usage. Cambridge: Cambridge University Press.

Falalejev, Mihail 2011: Kto tut gospodļn, a kto — graždanin? Spetsialnye zva-nija ostanutsja i v novoi politsii. Rossiskaja Gazeta 4.2.2011. http://www. rg.ru/2011/02/04/police.html (15.8.2013).

Formanovskaja, N. I. 1993: Kultūra obštšenija i retševoi etikgt. Russki jazyk vškole 5, 74-79.

— 2012: Kommunikativnyi kontakt. Moskva: IKAR.

Friedrich, Paul 1972: Social context and semantic feature. The Russian prono-minal usage. Teoksessa John J. Gumperz & Dell Hymes (toim.): Directions in sociolinguistics: The Ethnography of Communication s. 270-300. New York: Holt, Rinehart and Winston. Saatavilla: http://www.mapageweb. umontreal.ca/tuitekj/cours/2611pdf/Friedrich-Russian-Pronominal.pdf.

Gvozdev, A. N. 1968: Sovremgnnyi russki literaturnyi jazyk. Tšast II. Sintaksis. Moskva: Prosveštšgnije.

Kakova = Kakova etimoloģija slova lapotška? Potšemu ona stalo laskatel-nym. Bolšfii vopres.ru. http://www.bolshoyvopros.ru/questions/37635-ka-kova-etimologija-slova-lapochka-pochemu-ono-stalo-laskatelnym.html

(26.8.2013).

Kirk, Richard Yost 1979: Forms of address in Russian. A sociolinguistic ana-lysis. University of Pennsylvania. Ann Arbor, Michigan: University Micro-films International.

Krongauz, M. A. 1999: Obraštšgnie как sposob modelļrovanija kommunika-tivnogo prostranstva. Teoksessa Logitšeski anļliz jazyks.- Obraz tšelovg.ka v kulture i jazykzs. 124-134. Moskva: Indrik.

— 2004a: Russki retševei etikgt na rubežg vekav. Russian Linguistics 28, 163-187.

— 2004b: Esitelmä Helsingin yliopiston käännöstieteen laitoksen tutkimusseminaarissa 3.11.2004.

Kuda istšezli 2008 = Kuda istšezli «sudar» i sudarynja? 21.3.2008. http:// shkolazhizni.ru/archive/O/n-12228/ (27.8.2013).

Laitinen, Eevamaija 1995: O perevode litšnyh imjon vhudožestvennoi litera-ture (na materiale romana L.N. Tolstogo Voina i mir). Venäjän kääntämisen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

Larjavaara, Matti 1999: Kieli, kohteliaisuus ja puhuttelu. Kielikello 2, 4-10.

Leivvo, Matti, Minna-Riitta Luukka & Tarja Nikula 1992: Pragmatiikan ja retoriikan perusteet. Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksen julkaisuja 8. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Ljaskova, E. A. 2002: Istorija obraštšenija v russkom jazykg. Avtoreferat kandidatskoi dissertatsii. http://www.dissercat.com/content/istoriya-obrashcheniya-v-russkom-yazyke#ixzz2lu7BbZ1a (24.1.2013).

Ottšestvo 2013. http://ru.wikipedia.org/wiki/oT4ecTBo (14.2.2013).

Pahomova, I. N. 2008: Novye javlenija vrusskom retševom etiķete: na materiale sredstv massovoi informatsii. Avtoreferat kandidatskoi dissertatsii. Mos-kva. Saatavilla: http://www.dissercat.com/content/novye-yavleniya-v-russ-kom-rechevom-etikete-na-materiale-sredstv-massovoi-informatsii.

Pajusalu, Renate, Virve Vihman, Birute Klaas & Karl Pajusalu 2010: Forms of address across languages. Formai and informal second person pronoun usage among Estonia's linguistic communities. Intercultural Pragmatics 7(1), 75-101.

Petrovski, N. A. 1980: Slovar russkih litsnyh imjon. 2. muuttamaton painos. Moskva: Russki jazyk. (1. painoksen julkaisuvuosi ei tiedossa.)

Puurtinen, Tiina 2001: Käännösten hyväksyttävyys. Teoksessa Riitta Oittinen & Pirjo Mäkinen (toim.): Alussa oli käännös s. 82-94. Tampere: Tampereen yliopisto.

Rathmayr, Renate 1999: Mētadiscours et rēalitē linguistique: L'exemple de la politesse russe. Pragmatics 9(1), 75-96.

— 2008: Intercultural aspects of new Russian politeness. WU Online Papers in International Business Communication. Series One: Intercultural Communication and Language Learning 4.

Russkaja grammatika. Tom II. Sintaksis 1982: SSSR. Moskva: Nauka.

Saharovy 2012: Nazovi menja tiho po imeni. Semginyi blog Saharovyh 27.4.2012. http://okibraki.ru/otnosheniya/nazovi-menya-tixo-po-imeni. html (14.8.2013).

Slovar molodjažnogo slenga, http://teenslang.su/id/2029 (27.8.2013).

Tsernyh, P. Ja. 1949: Zamgtki ob upotreblenii mestoimgnija vy vmesto ty v katšestve formy vežlivosti v russkom literaturnom jazykg XVIII-XVIX ve-kcjv. Utšonyje zapiski MGU 2, 89-108.

Uspenski, Boris 1973: A Poetics of composition. Los Angeles: University of California Press.

Vehmas-Lehto, Inkeri 1989: Quasi-correctness. A critical study of Finnish trans-lations of Russian journalistic texts. Helsinki: Neuvostoliittolnstituutti.

— 1999: Kopiointia vai kommunikointia? Johdatus käännösteoriaan. Helsinki: Finn Lectura.

Vehmas-Lehto, Inkeri & Elena Titova 2003: Diskurssimaailmasta toiseen. Suomalainen kielenoppija ja venäläiset puhuttelukonventiot. Idäntut-kimus 4, 84-92.

— 2006: From comrades to misters, from citizens to men: Changing address terms in Russian. Teoksessa Irma Taavitsainen, Juhani Härmä & Jarmo Korhonen (toim.): Dialogic language use, Dimensions du dialogisme, Di-alogischer Sprachgebrauch. Memoires de la Societe Neophilologique de Helsinki LXVI s. 305-311. Helsinki: Sociētē Neophilologique.

Venuti, Lawrence 1995: The Translator's invisibility. London and New York: Routledge.

VISK = Auli Hakulinen, Maria Vilkuna, Riitta Korhonen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen & Irja Alho 2004: Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Verkkoversio. Saatavissa: http://scripta.kotus.fiA/isk.

Vvedenskaja, L. A. Kultura retši 2005-2006: http://www.vuzlib.org/beta3/ html/1/21986/22026/ (6.2.2013).

Vy 2013 = Wikipedia-artikkeli Vy. http://ru.wikipedia.org/wiki/Ta6eflb_o_ рангах (29.8.2013).

Ylämäki, Pia 2003: Kesakon mutkainen matka venäjästä suomeen. Venäläisen saturomaanin kääntäminen. Venäjän kääntämisen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

Zemskaja, E. A. 1997: Kategorija vežlivosti: obštšie voprosy — natsional-no-kulturnaja spetsjfika russkogo jazyka. Zeitschrift fur slavvische Filolo-gie. Band LVI. Heidelberg: Universitätsverlag C. Winter, 271-301.

Informantit

ET = Elena Titova. Eläkkeellä oleva venäjän kääntämisen lehtori. Helsingin yliopiston käännöstieteen laitos/nykykielten laitos. Sähköpostitse Moskovasta tammikuu-helmikuu 2013.

JE = Julia Ekman. Fil.maist. Venäjän kääntämisen yliopistonopettaja. Helsingin yliopiston nykykielten laitos.

Probļrskaja, Svetlana. Fil. toht. Venäjän kääntämisen yliopistonlehtori. Helsingin yliopiston nykykielten laitos.

Aineslähteet

Anekdoty. Transport. 2013 http://www.piter.ru/anecdotes/index/15707.htm

(23.5.2013).

Marinina, Alexandra 1993: Irina tietää liikaa. Suomentanut Olli Kuukasjär-vi. Helsinki: Otava.

— 1997: Kuolema ja vähän rakkautta. Suomentanut Liisa Viitanen. Helsinki: Otava.

Marinina, Aleksandra 2000 [1995]: Smertinemnogo IjubvL Moskva: EKSMO. — 2003 [1992]: Stetšenije obstojatelstv. Moskva: EKSMO.

Pasternak, Boris 1958: TohtoriŽivsgo. Suomentanut Juhani Konkka. Helsinki: Tammi.

Röyhkä Kauko & Juha Metso 2013: Ville Haapasalo. «Et kuitenkaan usko…»

Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä. Jyväskylä: Docendo.

Tolstai, Leo 1946: Sota ja rauha. Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo: WSOY.

1

Koska artikkelia mahdollisesti käytetään myös venäjän opetuksessa, siinä on otsikkoa ja internet-osoitteita lukuun ottamatta alleviivattu venäläisten sanojen painollinen vokaali. Ellei alleviivausta ole, paino on sanan ensimmäisellä tavulla.

2

Vaikka tässä artikkelissa muutoin käytetään suomalaista translitterointi-kaavaa, informanttini nimi on poikkeus, sillä hän itse käyttää nimeä f/gna eikä Jelena.

3

Poikkeuksena on Julia Ekmanin 29-vuotiaan tuttavan kuvaus työpaikkansa puhuttelukäytänteistä. Kyseisessä rekrytointifirmassa, jossa työskentelee paljon nuoria ihmisiä, kaikki sinuttelevat toisiaan. Vain yrityksen 60-vuo-tiasta johtajaa teititellään.

4

Tämä on vallitseva käsitys. Kirkin (1979: 37) mukaan Tsernyh (1949) esittää kuitenkin todisteita siitä, että teitittelyä on esiintynyt jo ainakin 200 vuotta ennen ranskalaisvaikutusta.

5

Haastateltavat olivat pietarilaisia ja vironvenäläisiä korkeakouluopiskelijoita.

6

Helsingin yliopiston kääntäjänkoulutuslaitoksessa/käännöstieteen laitoksessa Kouvolassa ja nykykielten laitoksessa Helsingissä.

7

Ks. esim. www.knigge.ru/povsednevni_etiket.html tai http//etiquetterules. ru/etiket-obscheniya.

8

Joidenkin lähteiden (esim. Gvozdev 1968: 197) mukaan puhekielessä käytetään ns. uutta vokatiivia. Sen muodostamiseksi poistetaan nominatiivin pääte -a tai -ja eräistä kutsumanimistä, esim. nimistä Masa tai Vanja (Mas, Van) tai muista ensimmäisen deklinaation substantiiveista, esim. mama tai papa (mam, pap), Useimmiten tällaiset muodot kuitenkin katsotaan nominatiivimuodoiksi, joista pääte vain on poistettu (ks. esim. Russkaja grammatika 1982: 164).

9

Sanakirjan johdannon mukaan kirjan runko-osassa on annettu vain ensimmäisen asteen johdokset ja liitteessä seuraavien asteiden johdokset. Sama johdos saattaa kuitenkin esiintyä kummassakin sanakirjan osassa.

10

Nämä nimet ovat pejoratiivisia johdoksia nimistä Ivan, Vasili, Aleksei ja Grigori.

11

Tämän työpaikkaansa koskevan tiedon on JE:lle antanut 29-vuotias rekry-tointifirman työntekijä.

12

Katsottavissa osoitteessa oko-kino.ru/load/onlain_2010/podrugi…/ 43-1-0-3319.

13

Järjestyksenvalvojien nimitys militsija on 1.3.2011 korvattu nimityksellä po-Iļtsija (Falalejev 2011).

14

Venäjän poliisin virka-asemat vastaavat puolustusvoimien sotilasarvoja.

15

Osan nimi oli Ostorožno! Lapusik! NTV-kanavalla 5.2.2013.

16

Näin on tehty ainakin blinikahvilaketjussa Tšainaja loška Pietarissa ja Puš-kin-kahvilassa Moskovassa.

17

ET:n naapurin kommentti.

18

Ohjelma kuului sarjaan Govorim po-russki 'Puhumme venäjää'. Sarja tulee radiokanavalta Eho Moskvy 'Moskovan kaiku' sunnuntaiaamupäivisin.

19

Ilmeisesti italian sanasta fratello 'veli'.

20

Esimerkkinä vieraannuttavan strategian käytöstä käännettäessä venäjään päin on Raymond Chandlerin teoksen Playback käännös. Siinä englanninkieliset puhuttelusanat on siirretty venäjänkieliseen tekstiin transkriboimalla ne kyrillisillä kirjaimilla (esim. Ser<- Sir, Mister Marlou <- Mister Mar-low) tai käyttämällä niiden suoria vastineita (esim. staritsgk <- o/с/ man, kapitan <- captain). (Ks. Ambrosiani 2000: 20-27.)

21

Venäläisessä kielitieteessä on perinteisesti käytetty aineistona 1800- ja 1900-luvun klassikoita.

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2016/12/16/inkeri-vehmas-thesslund-kunnioitettu-aleksei-sergejevits-statya/

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *