«

»

Май 16 2016

Распечатать Запись

Leena Lehtolainen * Basistin tapaus * Рассказ

art4

Oli kesäkuun seitsemäs vuosituhannen kolmantena vuonna, kun sain vanhalta bändikaveriltani viestin, että Dee Dee Ramone oli liittynyt yläkerran bändiin. Se tuntui hurjalta, eihän Joeyn kuolemastakaan ollut kuin reilu vuosi. Kun Antti kysyi miksi poskellani oli kyynel, aloin muistella.

— Mähän tapasin ne kerran, Dee Deen ja Joeyn. Enkö muka ole kertonut?

— No et. Missä?

— Provinssissa, kasikasi.

Keväällä 1988 olin lopen kyllästynyt elämääni. Olin lempannut poikaystäväni Kristianin pääsiäisen aikaan, sillä väsyin siihen, että hän pummi minulta luentomuistiinpanoja ja tuli kiukkuiseksi, jos sain tenteistä paremmat arvosanat kuin hän. Soluasuminen Itäkeskuksessa ei kiinnostanut, koska muissa huoneissa asui joko kiihkouskovaisia tai lemmenpareja. Oikeustieteen opinnot tuntuivat tuskastuttavan teoreettisilta. Kaipasin takasin vanhaan ammattiini poliisiksi, edes yhden kesän ajaksi.

Aloin tiedustella kolmen kuukauden sijaisuutta. Ensimmäiseksi tärppäsi paikassa nimeltä Nurmo. Jouduin katsomaan kartasta, missä se oli. Pohjanmaalla, Seinäjoen lähellä. Kuinka minä pohjoiskarjalaistyttö Pohjanmaalla selviäisin?

Kesä alkoi räväkästi, sillä yksi ensimmäisiä työtehtäviäni oli lähteä valvomaan järjestystä Provinssirockiin. Olin tottunut olemaan rock-festivaaleilla pogoamassa, mutta kai kerta menisi töissäkin, etenkin kun festivaaleilla esiintyisi yksi lempibändeistäni, Ramones. En ollut aiemmin onnistunut näkemään bändiä livenä, niinpä yritin sopia kollegoitteni kanssa, että pääsisin asemiin mahdollisimman lähelle lavaa.

Aamulla vedin poliisihaalarin ylleni, vaikka se tuntui sopimattomalta asulta. Kaipasin punaisia Converseja ja nahkatakkia. Hiuksien sentään annoin olla pörrössä. Alkuilta meni yllättävän rauhallisesti, sillä sää oli sen verran kylmä, ettei isoja järjestyshäiriöitä sattunut. Diggailin hajamielisesti musiikkia, hoidin ensiapuryhmän kanssa sammuneita säilöön, otin salakuljetettuja pulloja alaikäisiltä. Festivaalikenttä alkoi muuttua yhä mutaisemmaksi, olin iloinen raskaista saappaistani. Koko ajan odotin illan huippuhetkeä.

Tuntia ennen kun bändin keikan piti alkaa, huolestunut festivaalijärjestäjä ilmestyi poliisien taukopaikkaan, jossa istuin yhdessä kenttätyötä johtavan ylikonstaapeli Perälän kanssa.

— Nyt on ongelma. Päätähtien pitäisi aloittaa pian, mutta basistia ei löydy mistään.

— Mitä? Onko Dee Dee kadonnut? Pomoni vilkaisi minua kummissaan, ilmeisesti hänen mielestään Ramoneksien basistin nimi ei kuulunut yleissivistykseen. Dee Dee oli kauan ollut yksi basisti-idoleistani, samastumiskohde meille, joista veisteltiin vielä enemmän vitsejä kuin rumpaleista.

— Sinä siis tiedät minkä näköinen hemmo on kyseessä? pomoni jatkoi.

— Kyllä. Näin Dee Deen silmissäni. Kirveellä veistetyt kasvot, tummat hiukset.

— Ota sitten etsinnät hoidettavaksesi, saat kolme ryhmä B:n käyttöösi, ja järjestysmiehet tietysti auttavat, Perälä ilmoitti. Tiesin heti, mitä olisi tehtävä ensiksi: puhutettava muita bändin jätkiä.

Olin vuosia haaveillut tapaavani Joeyn, Johnnyn ja kumppanit. Päiväunelmoinnissa olin aina ollut hyvä. Minut vietiin lavan taakse VIP-tiloihin, yritin näyttää pätevältä ja viralliselta, vaikka minua jännitti niin kuin fania jännittää aina, kun hän tapaa idolinsa.

Joey oli helppo erottaa väkijoukosta, sillä hän oli selvästi muita pidempi, pelkkiä nahkahousujen verhoamia jalkoja ja paksua mustaa tukkaa. Silmät olivat suurten aurinkolasien kätköissä.

— Maria Kallio poliisista, päivää, sanoin niin pätevästi kuin ikinä osasin, vaikka olin varma että englannissani kuului pohjoiskarjalainen aksentti. — Milloin viimeksi näit Dee Deen?

— Lähdettiin samalla autolla Sorsanpesältä. Hän tuli tänne VIP-tiloihin ja sanoi menevänsä vessaan. Tämä oli tunti sitten. Sen jälkeen ei mitään havaintoa. Joey koukisti polviaan, että pystyisi puhumaan minulle. Ajattelin, että olisi ehkä parasta nousta tuolille seisomaan.

С-tilat oli tutkittu moneen kertaan ja hotellin henkilökunta tarkisti parhaillaan, ettei Dee Dee ollut palannut takaisin majapaikkaan. Minun oli vaikea uskoa, että Dee Dee voisi liikkua festivaalialueella tuntemattomana, sen verran ramopunkkareita oli alueelle pakkautunut. Vaikka hän ei ollut yhtä huomiota herättävä hahmo kuin Joey, silti hänet tunnettiin.

— Onko hänellä tapana katoilla tällä tavalla?

Joey irvisti. — Ei… No, paitsi silloin kuin…

Silloin kuin hän on ottanut liikaa jotakin, täydensin lauseen mielessäni. Ramot olivat vanhoja Suomen-kävijöitä, he tiesivät maamme tiukat huume- ja alkoholilait.

— Kärsiikö hän esiintymisjännityksestä?

— Kukapa ei kärsisi. Mutta ei hän koskaan ole jättänyt meitä pulaan. Hänet on löydettävä, ei me muuten voida soittaa!

Yritin rauhoitella Joeyta. Aaltonen tutki takseja, järjes-tysmiehet kävivät läpi festivaaliyleisöä. Dee Dee saattoi olla leirintäalueella tai missä tahansa. Ihmettelin hieman Joeyn hätää: ehkä Dee Dee oli vain halunnut olla hetkisen yksin ennen keikkaa. Itse olin säännönmukaisesti sulkeutunut vessaan ennen Rotanmyrkyn esiintymisiä, mutta minulla ei ollutkaan sellaista keikkakokemusta kuin Ramoilla.

Koska festivaalialueen haravointi oli hallinnassa, päätin pistäytyä sen ulkopuolella. Olisin mieluummin liikkunut siviiliautolla, mutta nyt oli tyytyminen koppiautoon. Mitä ulkomaalainen halusi nähdä Suomesta? Poroja ei Seinäjoella ollut, mutta järviä kyllä. Ainakin tekojärvi.

Pohjoisranta ei ollut lian kaukana festivaalialueesta. Olin käynyt itsekin ihmettelemässä järvenrantaa heti Nurmoon muutettuani, joten reitti oli tuttu. Minun ei tarvinnut kulkea rantaa kuin sata metriä, kun näin, että kauempana rannalla istui joku, tummatukkainen nahkatakkinen hahmo, jonka ympärillä leijaili savua.

Kävelin Dee Deen luokse tahallani rymistellen, niin että hän varmasti kuuli jonkun olevan tulossa. Sateli hiljakseen, Dee Deen tukka oli kostea. Hän ei kääntänyt päätään ennen kuin puhuttelin häntä.

— Hei. Sinua kaivataan soittamaan.

Dee Dee katsoi sinistä haalariani.

— Kyttäkö minun perääni lähetettiin?

— Joo. Ja fani.

Istahdin hänen viereensä. Festivaalialueen meteli kuului vain vaimeana, ilman täytti lintujen lauluja puiden humina.

— Täällä on hiljaista, Dee Dee sanoi. — En jaksaisi taas kiivetä lavalle. Aina sama juttu. Koskaan ei tiedä revitäänkö kappaleiksi vai rakastetaanko kuoliaaksi.

— Tuolla sinua ainakin rakastetaan. Te ette ole olleet Suomessa vuosikausiin.

— Mutta pystynkö minä täyttämään odotukset?

— Soitat. Se riittää.

— Basisti on turhin jätkä bändissä.

— Tai mimmi. Niin minäkin luulin, ennen kuin kerran kuulin meidän bändin treenaavan ilman minua. Ei siinä ole samaa täyteläisyyttä.

— Soitatko säkin bassoa?

— Sheena is a punk rocker menee vaikka keskellä yötä herätettynä.

Juttelimme jonkin aikaa basistin roolista bändissä. Vaikka tiesin, että aika kului, en halunnut kiirehtiä Dee Deetä. Kyllä yleisö jaksaisi jonkin aikaa odottaa. Dee Dee sytytti vielä yhden, en kysellyt mitä siinä oli. Halusin Dee Deen lavalle, en putkaan.

— Nyt siellä ei soita kukaan. Dee Dee huomasi yhtäkkiä. Pitäisikö meidän olla seuraavina? Helvetti, en taida enää ennättää!

— Minulla on auto metsän reunassa. Kyllä sinä ennätät, lupasin. Dee Dee tarttui käteeni, kävelimme toisistamme kiinni pitäen metsän reunaan ja autoon. Ilmoitin radiopuhelimella, että kadonnut oli löytynyt ja että olimme tulossa. Ajoin sisään festivaaliportista, läpi mudan ja keskisormea näyttävien ihmisten. Kyttä on natsisika, aivan. Sitä minäkin olin joskus laulanut. Tällä natsisialla oli kyydissään kalliimpi lasti kuin koskaan aiemmin.

Jätin Dee Deen VIP-ovelle managerin ja järjestysmiehien huomaan. Sitten ajoin auton takaportille ja painelin takaisin partioimaan lavan läheisyyteen.

Se oli lopulta uskomaton keikka, vaikka bändi oli ehkä hieman väsynyt kaiken sähellyksen jälkeen. Jengi tuli aivan hulluksi, oli kuin liikkeellä olisi ollut tuhansia mutapainin ystäviä. Mutta eivät he aggressiivisia olleet, vaan iloisia siitä, että Ramot olivat taas Suomessa. Arvaa oliko vaikeaa vain seistä paikoillaan, univormussa kun ei saa pogota?

Lopetin kertomukseni, sillä ääni puristui kurkkuun. Olisit saanut soittaa vielä monta keikkaa, Dee Dee, ja samoin sinä, Joey. Astelin levyhyllylle, kaivoin tutun levyn esiin. Sheena is a punk rocker rävähti huoneeseen, sormeni alkoivat veivata bassokuviota. Yläkerran bändissä oli jo monta tuttua. Siellä minäkin kerran soittaisin, basistien rivissä yhdessä Dee Deen kanssa. Ajatus tuntui lohduttavalta.

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2016/05/16/leena-lehtolainen-basistin-tapaus-rasskaz/

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *