«

»

Ноя 27 2015

Распечатать Запись

Arto Paasilinna * Kylmät hermot, kuuma veri * Адаптированный текст

kylmat-hermot-kuuma-veri-selkokirja


Linnea Lindemanin uni

Lokit paiskautuivat aaltoihin ja tiirat itkivät. Meri myrskysi.

Linnea Lindeman, 50-vuotias eukko oli tarkistamassa kalaverkkojaan Perämerellä Ykspihjalan edustajalla. Oli tuulinen päivä syksyllä vuonna 1917.

Linnea Lindeman oli kalastaja. Hän oli myös lapsenpäästäjä, joka synnytyksessä auttoi lapset maailmaan. Ennen muuta Linnea oli ennustaja. Hän näki tulevia asioita unessa ja ennusti ihmisten elämänkohtaloita.

Nyt Linnea oli soutanut merelle varhain aamulla. Päivän aikana tuuli oli yltynyt. Linnea ei silti pelännyt kovaakaan merenkäyntiä. Oikeastaan hän iloitsi ronskeista syysmyrskyistä.

Linnea oli jo paluumatkalla. Hänen veneensä ajelehti myötätuuleen kotirantaa kohti. Silloin Linnea sulki silmänsä ja alkoi nähdä unta tulevista tapahtumista. Unessa Linnea sai varman tiedon: Seuraavan vuoden alussa, tarkalleen kahdeksas päivä tammikuuta 1918, hän päästäisi maailmaan poikalapsen. Sama poika kuolisi vasta kesällä vuonna 1990!

Linnea asui Ykspihlajan kylässä, lähellä Kokkolan kaupunkia. Hänellä oli hyvä talonpaikka melkein meren rannalla. Kalamatkoilla Linnealla oli yleensä soutukaverina Hanna Kokkoluoto. Hanna oli kokkolalaisen kauppiaan Tuomas Kokkoluodon vaimo. Hanna oli ollut opettajana, mutta kun lapsia oli alkanut syntyä, hän oli päättänyt jäädä kotiin. Nytkin Hanna oli raskaana.

Siksi hän ei voinut olla mukana tällä kalamatkalla. Viimeisillään raskaana oleva nainen ei voinut soutaa isoa venettä. Arveltiin, että lapsi syntyisi viimeistään tammikuussa. Kokkoluodon perheessä oli ennestään jo viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä.

Linnea ohjasi veneensä turvallisesti kotirantaan. Hän tiesi, että unessa saatu tieto tarkoitti Hannan tulevaa lasta. Nyt Linnealla oli kiire puhelimeen kertomaan Hannalle lapsen syntymästä. Pojan kuolinpäivänkin Linnea oli nähnyt. Poika olisi silloin jo komea vanha mies. Hän istuisi pitkän pitopöydän ääressä hauskana isäntänä suurissa juhlissa.

Kokkoluodon perheessä Kokkolassa Hanna leikki ja nauroi lasten kanssa. Kaikki olivat kontallaan lattialla, kun puhelin soi. Tuomas Kokkoluoto meni vastaamaan.

— Hanna, sinulle tuli puhelu Linnealta, siltä noita-akalta, Tuomas tuhahti muka ärtyneenä.

Kaikki kyllä tiesivät, ettei isä-Tuomas ollut oikeasti ollenkaan vihainen.

Tuomas auttoi vaimonsa lattialta ylös ja likisti siinä ohessa syliinsä. Hanna Kokkoluoto oli raskaudesta huolimatta ällistyttävän kaunis nainen. Hymykuopat ja valkoiset hampaat loivat kasvoille valloittavan ilmeen. Hannan ääni oli lämmin ja jotenkin viisaalta kuulostava. Älykäs Hanna olikin, ja hauska.

Linnea Lindeman oli tohkeissaan:

— Linnea täällä, mulla on hyviä uutisia. Näin sellaisen unen, että vauvasi syntyy tammikuun kahdeksantena päivänä. Ja se on poika!

Linnea ei halunnut puhelimessa enempää selvitellä näin tärkeää asiaa.

Hän sanoi, että ellei Tuomas tykkäisi pahaa, Linnea voisi tulla aamujunalla Kokkolaan. Hän voisi tuoda kaloja myyntiin ja samalla kertoa vauvasta enemmän.

Seuraavana aamuna Linnea Lindeman nousi junaan ja matkusti Kokkolaan Hanna Kokkoluodon luo.

Kokkoluodon kaupassa

Suomi oli itsenäistynyt joulukuun kuudes päivä vuonna 1917. Enää venäläiset eivät hallinneet suomalaisia. Kuitenkin ajat olivat levottomat. Työväestö oli perustanut punakaartin. Porvaristo taas kokosi omia joukkojaan, joista syntyi valkokaarti. Näin Suomi jakaantui punaisiin ja valkoisiin.

Syksyn aikana työläiset olivat useaan kertaan olleet lakossa, eivätkä he olleet menneet työhön. Helsingissä ja Tampereella työläiset olivat perustaneet punakaarteja. Kokkolassakin puuhattiin punajoukkoa suojelemaan satamaa ja kaupunkia.

Huhuttiin, että Saksasta tulisi jääkäreitä. He olivat suomalaisia sotilaita, jotka olivat olleet Saksan sotajoukoissa oppia saamassa. Suomi oli itsenäinen, mutta täällä oli yhä venäläisiä. Jääkärien tavoitteena oli ajaa venäläiset joukot pois Suomesta.

Varma tieto oli myös siitä, että Vaasassa oltiin perustamassa valkoista armeijaa. Sen avulla porvaristo aikoi turvata Suomen itsenäisyyden. Joka puolella varustauduttiin sotaan, ja joka puolella siihen oli intoa.

Kokkoluodon kauppa oli pieni ja kodikas. Se oli oikea sekatavarakauppa. Sieltä sai ostaa sokeria ja jauhoja, nahkasaappaita, työkaluja ja nauloja. Vähän kaikkea mitä ihmiset tarvitsivat. Myymälän takana oli varasto ja konttorihuone. Talon yläkerrassa oli kaksi asuinhuonetta. Niistä kuului lasten ääniä ja pienten jalkojen töminää. Pihalla oli vielä hevostalli, jossa kauppias Kokkoluoto piti hevostaan ja paria lammastaan.

Kauppa oli jo auki, kun Linnea saapui sinne kalakoriensa kanssa. Kaupassa satamajätkät puhuivat innoissaan, että kohta koittaisi uusi aika. Silloin sorretut työläiset ottaisivat vallan. Tämä olisi vain ajan ja voiman kysymys.

Tuomas Kokkoluoto kysyi, aikovatko satamajätkät ostaa jotain. Miehet tunnustivat, että heillä ei ollut rahaa. Jos sopisi, he ottaisivat mukaansa muutaman leivän ja suolakalaa. He lupasivat maksaa sitten, kun lakko loppuisi. Kokkoluoto kääri pakettiin kolme leipää ja kilon suolakalaa. Tämä riitti miehille, ja he lähtivät ulos.

Kun miehet olivat menneet, kauppaan tuli vanhempi miesopettaja Oskari Pihlaja. 

— Joko ne menivät, hän kysyi?

Kysymys oli turha, sillä Pihlaja oli nähnyt miehet ulkona.

Hän kertoi, että miehet olivat naureskelleet hölmölle kauppiaalle, joka antoi heille ilmaiseksi ruokaa. Tähän Hanna huomautti, että miehet olivat kyllä luvanneet maksaa leipänsä ja kalansa.

Opettaja Pihlaja totesi, että moinen roskasakki saisi mennä töihin. Satamassa oli laivoja, jotka pitäisi purkaa. Nyt elettiin maan kohtalonhetkiä. Opettaja Pihlaja pauhasi, että kun oli päästy vapaaksi Venäjän vallasta, pahimmat punaiset eivät saisi tuhota kaikkea sitä hyvää, mitä oli jo saatu aikaan.

Opettaja Pihlaja jatkoi intomielistä puhettaan:

— Tulette näkemään, että terveet suomalaiset miehet astuvat esiin.

Heillä on ladatut aseet, joilla he taltuttavat tuollaiset punaiset roskasakit!

— Aamen, tuhahti Hanna opettajan vuodatukseen.

Kauppaan alkoi tulla lisää asiakkaita. Hanna ja Linnea lähtivät kalakorien kanssa torille. Nyt Linnealla oli hyvä tilaisuus kertoa ennustuksesta, jonka hän oli unessa nähnyt. Ensin Linnea kuvaili poikavauvaa. Sitten hän kertoi, että oli nähnyt saman pojan vanhana miehenä upeissa juhlissa. Linnean mieleen oli tarttunut pojan kuolinvuosi, vuosi 1990. Hanna laski, että lapsi eläisi yli 70-vuotiaaksi, jos vain Linnean uneen voisi luottaa.

— Epäiletkö? En minä ennenkään ole valeunia nähnyt. Tämä uni oli vielä niin ihmeen selvä, Linnea vakuutti.

Hanna sanoi, että hän kyllä luotti Linnean uneen. Hyvähän se vaan olisi, jos lapsi syntyisi terveenä ja eläisi vanhaksi.

Torilla Hanna ja Linnea alkoivat myydä kalojaan. Puoleen päivään mennessä kalat oli myyty ja naiset poistuivat torilta.

Hanna lähti kotiinsa, ja Linnea meni odottamaan iltapäiväjunaa. Molemmista tuntui hyvältä ajatella, että syntyvä poikalapsi olisi terve ja eläisi vanhaksi. Se oli lohdullinen ajatus nyt, kun Suomeen oli tulossa levottomat ajat.

Poikavauva syntyy

Heti uudenvuoden jälkeen ilmaantui Kokkolan torille sotilaita, joilla oli valkoiset nauhat käsivarsissaan. He olivat valkoisen armeijan sotilaita, suojeluskuntalaisia.

Oli kireä pakkasaamu ja tuuli puhalsi luoteesta. Valkoiset sotilaat alkoivat järjestelmällisesti tarkastaa Kokkolan taloja. He etsivät aseita. Kokkoluodon kauppaankin tuli kolmen miehen joukko, jota johti opettaja Oskari Pihlaja.

— Luvattomat aseet otetaan pois.Armoton rangaistus seuraa, jos vastustatte! Pihlaja huusi.

— Höhlä! Häivy heti tästä talosta, Hanna komensi.

Raskaana olevaa kaunista rouvaa ei kuunneltu, vaan kotitarkastus alkoi.

Muita aseita ei löytynyt, paitsi pyssy roikkumassa varaston seinällä. Se oli kivääri, jolla Tuomas Kokkoluoto oli ampunut hylkeitä. Sitä Kokkoluoto ei aikonut luovuttaa. Kivääri oli vanha ase, jonka jo Tuomaksen isä oli ostanut. Keväällä sitä taas tarvittaisiin, kun Tuomas lähtisi ampumaan hylkeitä.

Tuomas otti kiväärin käteensä. Hän latasi aseen ja komensi tarkastajat ulos talosta. Valkoiset sotilaat valahtivat naamaltaan valkoisiksi ja lähtivät tiehensä. Tuomas seurasi heitä portaille ja laukaisi pyssynsä. Kiväärin jyrähdys pani vauhtia valkoisiin sotilasiin. Sotilaat päättivät, että nyt on parempi lopettaa kotitarkastukset.

Illalla Hanna sanoi Tuomakselle, että hänestä tuntuu kuin lapsi alkaisi syntyä.

Pitäisi valjastaa hevonen ja lähteä Ykspihlajaan Linnean luokse. Kokkolan sairaalassa olisi kyllä ollut lääkäreitä ja kätilö, mutta Hannalla oli tapana synnyttää lapsensa tutun lapsenpäästäjän Linnean luona. Hänen mielestään Linnea oli pätevämpi auttamaan synnytyksissä kuin kaiken maailman lääkärit ja kätilöt!

Maantie Ykspihlajaan oli aurattu. Hevonen ravasi keveästi. Se liikkui pimeällä tiellä mielikseen. Hanna ja Tuomas juttelivat hiljaisella äänellä. Kiirettä ei ollut. Näin Hanna vakuutti hieman hermostuneelle Tuomakselle.

Linnean pienen talon pihaa valaisi nuotio. Se oli merkkinä, että Linnea oli valmis ottamaan synnytäjän vastaan. Hanna ja Tuomas menivät kiireesti tupaan. Takassa paloi iloinen tuli.

Hellan kannella porisi kattila täynnä kiehuvaa vettä. Linnea otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi, että Tuomas sai poistua.

Tuomas lähti kotimatkalle, ja Linnea sanoi:

— Aamulla saat Tuomas pojan. Semmoiset ovat merkit.

Linnea peitteli Hannan synnytysvuoteeseen. Aikaa oli vielä koko yö. Niinpä naiset rupesivat juoruamaan. Hanna kysyi, uskoiko Linnea itse ihan oikeasti ennustajan kykyihin. Linnea kertoi, että ei hän mikään noita ollut. Hän oli tavallinen ihminen, joka jostain syystä vain näki tulevia asioita unissa.

Koko yön naiset puhelivat. Kumpaakaan ei nukuttanut. Välillä juotiin kahvia, ja sitten alkoikin olla jo aamu.

Kello oli melkein tarkalleen kuusi, kun pienessä talossa parahti poikavauvan ääni. Lapsi syntyi juuri siihen aikaan, kun Linnea oli ilmoittanut. Poika ei pitänyt kiirettä, mutta ei myöhästynytkään.

Verinen veljessota

Hanna viipyi Linnean luona kolme päivää. Tosin lapsen syntymän vuoksi ei olisi niin kauan tarvinnut olla. Poika oli terve, eikä Hannallakaan ollut synnytysvaivoja.

Kansalaissota oli syttymässä. Niinä päivinä Ykspihlajan asemalta lähti paljon punaisia satamajätkiä ja muuta työväkeä Etelä-Suomen taisteluihin. Junan veturissa oli suuri punainen lippu, jossa luki:

Työkansa voittoon! Vapaus ja veljeys on ihanteemme!

Linnea, Hanna ja vastasyntynyt lapsi olivat väkijoukon mukana saattamassa miehiä, jotka lähtivät sotaan. Väkeä oli paikalla ainakin 500 ihmistä. Veturi vihelsi monta kertaa, kuin sekin olisi ollut työväen asialla. Väkijoukko lauloi työväenmarssin.

Illalla naiset istuivat vakavina Linnean tuvassa. Linnea sanoi, että hänellä on varma tunne, ettei kaikki tämä pääty hyvin.

— Näen, kuinka miehiä ammutaan.

Kaikkialle maahan tulee orpoja nälkäisiä lapsia, joilla ei ole isää eikä äitiä.

Naapurista lähtivät rintamalle Jaakkolan veljekset. Linnea ennusti, että he kuolevat sodassa.

— Ei sille mitään mahda, molemmat näen kuolleina. Kummallakin reikä otsassa.

Hanna kysyi, paljonko hän oli synnytyksestä velkaa. Linnea sanoi, että Tuomas voi maksaa Jaakkolan veljesten hautauksen, kun heidät olisi ensin tapettu ja tuotu ruumisarkuissa Ykspihlajaan. Tämä sopi Hannalle. Tuomaskin hyväksyi sopimuksen, kun kuuli siitä hakiessaan Hannaa kotiin. Sellaista on maailman meno — yksi syntyy, kaksi haudataan.

Sota siitä tulikin, verinen veljessota. Vaasassa nousivat maihin suomalaiset sotilaat, jääkärit. He olivat olleet Saksassa sotaoppia saamassa. Jääkäreiden avulla alettiin koota valkoista armeijaa. Taistelut olivat ankaria. Ruumiita tuli kummallakin puolella, samoja suomalaisia kaikki.

Kokkoluotojen uusi vauva oli koko perheen lemmikki. Lapsi oli aika kastaa. Hanna halusi lapselle nimeksi Hjalmar. Se ei sopinut Tuomakselle.

— Antti on pojan nimi, ilmoitti vauvan isä Tuomas vakaalla äänellä. Niinpä lapselle päätettiin antaa nimeksi Antti Jalmari.

Maaliskuussa alkoi Kokkolaan ja Ykspihlajaan tulla kaatuneitten ruumiita. Valkoiset sankarit haudattiin juhlavasti kaupungin hautausmaalle.

Heille pidettiin muistopuheita. Sotilaiden kivääreistä kajahtelivat laukaukset kuolleiden kunniaksi.

Sitten tuli tieto, että myös punaiset Jaakkolan veljekset olivat kaatuneet Toijalan rintamalla. Tuomas Kokkoluoto soitti Toijalan ruumishuoneelle. Siellä säilytettiin niin punaisia kuin valkoisiakin sankareita. Tuomas ilmoitti, että hän maksaa veljesten ruumisarkut ja kuljetuksen Ykspihlajan asemalle. Tuomaksen sanaan luotettiin.

Oli myöhäinen ilta, kun ruumisarkkuja kuljettava juna saapui Ykspihlajan asemalle. Tieto synkästä ruumislastista oli levinnyt laajalle. Niinpä asemalla oli vastassa lähes 200 ihmistä. Arkut nostettiin Tuomaksen rekeen.

Pimeässä talvi-illassa surusaatto vaelsi hautausmaalle, sen syrjäisimmälle reunalle. Sinne oli kaivettu hauta, johon arkut laskettiin.

Oljysoihdut valaisivat pimeydessä. Väkijoukko paljasti päänsä. Työväenyhdistyksen nuori puheenjohtaja Vihreälä alkoi puhua. Hän ei uhannut kostolla. Sen sijaan hän ennusti, että tulee aika jolloin työväki pystyy puolustamaan oikeuksiaan ilman, että tarvitsee ryhtyä sotaan.

— Me täällä emme näe sitä aikaa. Mutta me raivaamme tien uudelle ajalle, jolloin tasa-arvo vallitsee Suomen kansan keskuudessa.

Puheen jälkeen arkut laskettiin hitaasti hautaan yksi kerrallaan. Väkijoukosta kuului hiljaista nyyhkytystä.

Hautaus oli ohi.

Hanna ja Tuomas olivat lähdössä paluumatkalle kotiin. Silloin joku tarttui Tuomaksen käteen.

— Sinun poikasi elää vanhaksi. Ei kuole tauteihin eikä sotiin, älä pelkää. Minä näin selvän unen, että Antin kuolinpäivä on 12. heinäkuuta vuonna 1990.

Puhuja oli tietysti Linnea Lindeman. Ääni levollisena ja pehmeänä hän asian ilmoitti. Sen jälkeen Linnea katosi surevaan kansaan.

Linnean ennustus vaivasi Tuomasta. Miksi tuo merkillinen nainen sekaantui hänen poikansa elämään? Mikä naista semmoiseen riivasi?

Paluumatkalla Tuomas kertoi huolensa Hannalle. Tuomas ei voinut käsittää, kuinka nykyaikaiset naiset olivat kuin vanhan ajan noidat. Hanna hymähti miehelleen.

Hän selitti, ettei Linnea tarkoittanut mitään pahaa. Ei Linnea ollut mikään noita, vaan järkevä kansannainen. Hannan mielestä Tuomaksen ei tarvinnut olla huolissaan. Sitä paitsi Tuomaksen kannatti pitää suunsa kiinni, kun naiset keskustelivat sielukkaista asioista. Paksukalloiset miehet kun eivät mitenkään voineet niitä käsittää.

Tuomas oli tyytyväinen Hannan selitykseen, ja matka jatkui.

Yllättäen Hanna ja Tuomas osuivat tiesululle. Sulkua vartioi kaksi valkoista sotilasta kiväärit kädessä. Sotilaat olivat kotoisin jostain kauempaa, eivätkä tunteneet kauppias Kokkoluotoa. 

— Paperit! Näyttäkää paperit ja kulkuluvat! sotilaat huusivat.

Tuomas Kokkoluoto pysäytti hevosensa. Hän oli kylmähermoinen mies eikä pienistä häkeltynyt. Tuomas kaivoi reestä heinien seasta kirveen. Hän esitteli sotilaille kiiltävää kirveen terää.

— Pankaas pojat kaulanne reen aisalle, niin minä isken teiltä kummaltakin päät irti. Että ollapa hyvä.

Sotilaat pötkivät kauhuissaan pakoon. Tiesululle jäi heiltä kaksi kivääriä. Tuomas Kokkoluoto korjasi ne talteen ja nousi takaisin rekeen. Kotimatka saattoi jatkua.

Hanna mietti mielessään, että olipa hänellä kuumaverinen mies. Ei uskoisi kokkolalaiseksi.

Antti karkaa ulkomaille

Antti Kokkoluoto täytti 10 vuotta. Nyt poika oli tarpeeksi vanha lähtemään mukaan kalamatkoille. Hanna ottikin Antin mukaan soutumatkoille Linnea Lindemanin kanssa. Perheen nuorimpana Antti oli äidin lempilap: Antti ei käynyt koulua, vaan äiti-Hanna opetti häntä itse, opettaja kun oli. Muut lapset auttoivat isää kaupan pidossa, hoitivat kotia ja tietenkin kävivät koulua.

Linnea ja Hanna lähtivät soutumatkoilleen loppukesästä, kun illat ja yöt pimenivät. He lastasivat veneeseen kalaverkkoja sekä eväitä. Antti piti perää, kun Linnea ja Hanna vuorotellen soutivat raskasta venettä. Anttia hieman ihmetytti, ettei verkkoja juuri koskaan laskettu veteen. Naiset vain katselivat koko ajan kauas merelle. He etsivät suurta kauppalaivaa, jonka nimi oli Mathilda.

Kun he sen löysivät, he soutivat heti laivan viereen. Laivasta veneeseen pudotettiin peltisiä kanistereita.

Vasta myöhemmin Antti ymmärsi, että kanistereissa oli väkevää viinaa eli pirtua. Suomessahan oli siihen aikaan kieltolaki. Viinaa ei saanut missään laillisesti myydä eikä ostaa. Siksi sitä salakuljetettiin eri tavoin Suomeen. Näissä salakuljetuspuuhissa myös Hanna ja Linnea touhusivat!

Kun lastia oli saatu tarpeeksi, se maksettiin ja lähdettiin paluumatkalle. Kotiin tultiin vasta, kun oli täysin pimeää. Kanisterit piilotettiin Linnean kaivoon. Yöllä, kun Antti nukkui, talossa kävi viinan ostajia. Heitä Antti ei koskaan nähnyt, mutta yleensä aamuun mennessä koko lasti oli myyty.

Äiti vannotti Anttia:

— Et sitten kerro isälle mitään näistä soutumatkoista. 

Jos joku utelisi soutumatkoista, Antin piti vain sanoa, että oli oltu kalastamassa ja saaliiksi oli saatu ainakin sata kiloa kalaa!

Jostakin syystä poliisit saivat vihiä, että Linnean talossa on pirtukätkö. Linnea sai kuitenkin tietää, että poliisit olivat tulossa. Nopeasti Hanna ja Linnea nostivat kaivosta kaikki pirtukanisterit. He piilottivat viinat synnytysvuoteen alle. Kanistereita oli paljon. Jos poliisit katsoisivat sängyn alle, he varmuudella löytäisivät kätkön.

Naiset keksivät ovelan juonen. Hanna riisui vaatteet yltään ja meni makaamaan synnytysvuoteeseen. Poliisit tulivat talolle.

Ensin he tutkivat kaivon, mutta eivät löytäneet mitään. Lopulta poliisit tulivat sisään taloon. Kamarissa Hanna valitti suureen ääneen. Kun poliisit kurkistivat huoneeseen, he luulivat, että siellä oli nainen juuri synnyttämässä. Linnea hääri huoneessa kuumien vesien kanssa. Hän jopa pyysi poliiseja auttamaan, koska synnytyksestä näytti tulevan tavallista vaikeampi. Tästä poliisit pelästyivät ja häipyivät kiireesti talosta. He eivät löytäneet pirtukätköä.

Joulukuussa Linnean taloon tuli ihan oikea synnyttäjä. Anttia kiinnosti kovasti tietää, miten lapset tulevat maailmaan. Niinpä Antti piiloutui komeroon. Siellä hän oli valmiina, kun synnytys alkoi.

Kiinnostuneena Antti seurasi oven raosta, miten kaikki tapahtui. Kun hän näki, miten rankkaa ja veristä lapsen maailmaan tulo on, hänen hermonsa pettivät. Anttia alkoi oksettaa. Varovasti hän avasi komeron oven ja yritti kontata huomaamatta ulos huoneesta. Eihän Antti päässyt ulos niin, ettei Linnea olisi häntä huomannut.

— Mitä sinä riivattu täällä teet!

Linnea kiljaisi ja heitti Antin ulos huoneesta.

Tuvan puolella odotti äiti-Hanna. Temppunsa vuoksi Antti saikin aikamoisen selkäsaunan.

Lopulta Antti pääsi ulos. Hän oli järkyttynyt selkäsaunasta ja synnytyksen näkemisestä. Raikkaassa ulkoilmassa Antti kuitenkin tokeni. Nyt hän päätti nostaa kaivosta kanisterin pirtua.

Aikamiehet olivat kehuneet, että viina auttaa hädän hetkellä. Antti nosti kaivosta yhden kanisterin. Kädet vapisten hän avasi korkin. Hän nosti kanisterin huulilleen ja otti ryypyn.

Ensimmäinen ryyppy poltti suussa. Urhollisesti Antti nieli juoman. Sydän hakasi ja silmissä kipunoi, mutta Antti ei luovuttanut. Hän ryyppäsi vielä kaksi tai kolme tulista kulausta. Enempää hän ei kestänyt väkevää viinaa, vaan kaatui pihalle ja alkoi oksentaa. Ohikulkija löysi Antin ja talutti humalaisen pojan sisälle Linnean taloon.

Antin ryypiskelystä nousi Ykspihlajassa suuri kohu. Asiasta kirjoitettiin myös sanomalehdessä. Oliko tosiaan mahdollista, että pikkupojat ryyppäsivät pirtua?

Myös Hanna Kokkoluötoa arvosteltiin pojan ryyppäämisen vuoksi. Ei auttanut, vaikka Hanna sanoi, että hän oli antanut pojalle selkäsaunan ja vannottanut, ettei poika enää koskaan juo viinaa. Juorut kantautuivat myös Kokkolaan Antti-paran isän korviin. Tästä oli seurauksena, että Tuomas-isä antoi pojalle vielä kovemman selkäsaunan kuin äiti.

Katkerana Antti pohti mielessään maailman kovuutta. Miten on mahdollista, että lasten syntymästä kerrottiin niin kauniita asioita? Olihan hän omin silmin nähnyt, kuinka tuskallinen ja verinen tapahtuma se oli. Entäpä juopottelu? Miksi niin monet ihmiset joivat viinaa ja kehuivat, että tapa on terveellinen ja hauska? Äiti ja isäkin olivat juoneet viinaa iltaisin.

Kaikkien moitteiden ja kurituksen jälkeen Antille tuli katkera olo. Hän ajatteli, että kukaan ei häntä kotona ymmärtänyt eikä myöskään kaivannut. Antti tunsi, että hän on maailman murjoma yksinäinen susi. Hän päätti karata kotoa.

Antti päätti mennä ensiksi meren yli Ruotsiin. Sieltä hän menisi vaikka Saksaan tai vielä jopa Amerikkaan asti. Antti hyppäsi Kokkolassa tavarajunan vaunuun, joka oli menossa Ykspihlajaan. Kaiken lisäksi hän oli vielä vilustunut ja saanut korkean kuumeen. Antin tarkoituksena oli ottaa Linnean vene ja soutaa sillä meren yli Ruotsiin.

Kuumeinen Antti jaksoi tuskin kävellä. Sisukkaasti hän pääsi Linnean venerantaan. Antin mieli oli levollinen, vaikka kuume ravisteli koko ruumista.

Pojalla olikin kylmät hermot ja kuuma veri.

Antin voimat eivät kuitenkaan riittäneet työntämään venettä jäätä pitkin sulaan kohtaan. Poika löysi potkukelkan ja lähti etenemään jäällä Ruotsia kohti.

Samaan aikaan Linnea Lindeman ihmetteli jälkiä pihallaan. Linnea lähti seuraamaan potkukelkan jälkiä meren jäälle. Oli jo seuraavan päivän ilta, kun Linnea löysi jäältä pienen ja laihan Antti Kokkoluodon. Poika oli käpertynyt potkukelkan istuimelle ja nukahtanut siihen. Kun Linnea löysi Antin, hän luuli pojan jo jäätyneen hengiltä. Linnea kääri pojan lämpimän takkinsa sisään ja toi hänet kelkalla taloonsa.

Takkatulen ääressä Linnea sulatteli onnettoman henkiin. Linnea rukoili, että poika jäisi eloon. Samalla hän näki uudestaan näyn, että ei Antti tähän kuolisi, vaan eläisi yli 70-vuotiaaksi. Tämän Linnea tiesi nyt varmasti.

Linnea peitteli kuumeisen Antin lämpöiseen vuoteeseen. Sitten hän soitti Kokkolaan Hannalle ja Tuomakselle, että poika oli löytynyt. Hän käski äidin ja isän tulla hevosella hakemaan pojan kotiin. 

— Löysin Antin jäältä. Ei poika tähän kuole, mutta heikossa kunnossa on, Linnea kertoi hädissään oleville Hannalle ja Tuomakselle.

Linnea pesi vielä pojan pirtulla. Illalla isä ja äiti tulivat lääkärin kanssa. Tohtori tutki Antin ja totesi, ettei hengenvaaraa enää ole.

Kokkoluodon perhe palasi kotiin vasta seuraavana päivänä. Hevonen kulki hiljaa eteenpäin. Sateli lunta, olo oli apea. Kukaan ei puhunut juuri mitään Antti nukkui lämpimässä reessä peitteiden alla.

Pula-aika

— Amerikassa New Yorkissa on sattunut ihan hirveitä! Ihmiset ovat menettäneet omaisuutensa. Yhdysvalloissa koko maan talous on romahtanut, Hanna Kokkoluoto luki sanomalehdestä.

Tuomas Kokkoluoto tempaisi lehden itselleen ja luki koko uutisen. Sitten hän lausui vakavalla äänellä:

— Tämä tietää hirveää pula-aikaa koko maailmalle. Ihmisiltä loppuu ensin työ, sitten raha ja lopuksi leipä.

Valitettavasti Tuomas oli oikeassa. Yhdysvaltojen talous romahti yhdessä päivässä, lokakuun 29. vuonna 1929. Ei kulunut kuin vuosi, kun puute saavutti syrjäisen Suomenkin. Tehtaista irtisanottiin väkeä. Työttömien laumat vaelsivat toivottomina pitkin maanteitä.

Maanviljelijät menettivät tilojaan. Monista entisistä isännistä tuli nälkäisiä ja katkeria renkejä.

Kaupankäynti hiljeni myös Tuomas Kokkoluodon kaupassa. Onneksi Hannalla oli omassa säilössään rahoja, jotka hän oli hankkinut viinanmyynnillä.

— Ota. Sinä tarvitset rahaa, Hanna sanoi ja ojensi miehelleen aika läjän seteleitä.

Tuomas Kokkoluoto tajusi, että nyt kannattaa ottaa riskejä ja ostaa tavaroita, hevosia ja maata. Kaikkea oli myytävänä.

Tuomas lähti kauppamatkoille ympäri Suomea. Hän otti mukaansa Antin, joka oli melkein 13 vuoden ikäinen. Poika oli toipunut hyvin karkumatkansa paleltumisesta. Hän oli kasvanut reilusti pituutta viimeisen vuoden aikana.

Isä ajatteli, että kun poika kulkisi hänen matkassaan pitkin Suomea, hän oppisi maailman tapoja. Sitten ei enää juolahtaisi mieleen lähteä potkukelkalla ulkomaille.

Tuomas ja Antti matkustelivat ympäri maata. Ihmisten hätää oli tuskallista seurata, varsinkin kun Tuomas hyötyi siitä. Hän ei kuitenkaan voinut auttaa kurjuuteen syöksyvää kansaa. Hänen oli itsekin yritettävä toimia niin, ettei joutuisi yhtä kurjaan tilanteeseen. Tuomas osteli halvalla koneita, moottoreita, työkaluja ja vaatteita. Hän osti ja vaihtoi hevosia. Tavarat hän kuljetti köyhiltä seuduilta etelään paremmin pärjääville alueille. Siellä hän myi tavarat suurella voitolla.

Kauppamatkoilla Tuomas opetti Antille liikemiestaitoja. Outoa ihmistä ei sopinut tuijottaa suoraan silmiin.

Tosin suora katse sinällään oli merkki rehellisyydestä. Liian tiukka katse saattoi pelästyttää ihmisen varuilleen. Silloin häntä ei ollut helppo puhua puolelleen. Tuomas painotti pojalleen, että liikemiehen piti pysyä sanassaan ja toimia rehellisesti, vaikka tällä alalla se usein oli ylivoimaisen vaikeaa.

— Toisaalta on kehuttava myytäviä tavaroita, vaikka ne eivät olisikaan kovin hyviä. Toisaalta pitää myös saavuttaa asiakkaiden luottamus, Tuomas neuvoi.

Tuomas Kokkoluoto painotti, että liikemiehen oli autettava köyhiä. Leskien ja orpojen kohtaloa kannatti sopivissa tilaisuuksissa helpottaa. Tämä tuli tehdä huomaamatta, mutta siten että lahjan antaminen tuli kuitenkin kaikkien tietoon. Varsinkin oli tärkeää, että kilpailevat kauppiaat saisivat käsityksen, että Tuomas Kokkoluoto oli kunnon mies!

Antti painoi isän opetukset mieleensä. Hän päätti aikuisena noudattaa isän kieroja periaatteita. Köyhiä auttamalla avautuu ovi omaan vaurauteen.

Tuomas antoi Antin yksinäänkin osallistua kaupantekoon. Eräässä huutokaupassa Antti osti itselleen pienen maatilan. Maata ja peltoja tilalla oli vähän. Navetassa ammui neljä laihaa lehmää ja tallissa oli hevonen varsansa kanssa. Tilalla asuva köyhä perhe kulki huutokauppaväen joukossa. Äiti, humalainen isä ja viisi lasta itkivät kaikki omaa kohtaloaan. Missä he asuisivat ja eläisivät, kun koti myytiin? Huutokaupan jälkeen Antti ilmoitti, että perhe saa asua talossa ainakin koko pula-ajan. Lehmiäkään hän ei huolinut, mutta hevoset hän otti mukaansa.

Antti piti huolen, että hänen hyvä tekonsa huomattiin. Näinhän isä oli opettanut. Itkuinen perhe kiitti Anttia ja toivotti hänelle Jumalan siunausta. Kun Antti palasi kotiin, häntä hieman pelotti, mitä kotiväki sanoisi hänen kaupoistaan. Pelko oli turha. Antti otettiin vastaan kuin sankari.

— Kuinka moni tuon ikäinen poika on menestynyt maailmalla näin hyvin! isä ylpeili. Erityisesti kaikki olivat ihastuneita upeaan hevosenvarsaan. Isä-Tuomas sanoi tekevänsä siitä hyvän kilpahevosen.

Parhaimman kauppansa Tuomas teki Hangossa. Siellä hän osti kahdeksan puimakonetta. Ne oli tuotu Suomeen Yhdysvalloista. Koneiden alkuperäisellä ostajalla ei ollut enää varaa maksaa niitä. Koneiden palautus Yhdysvaltoihin olisi maksanut paljon.

Niinpä Tuomas sai ne hyvin halvalla. Puimakoneet piti kuljettaa Kokkolaan. Kuljetusta varten Tuomas vuokrasi neljä junanvaunua.

Puimakoneiden sisällä oli paljon tyhjää tilaa.

— Mitähän sinne voisi lastata? Tuomas mietti. Hän keksi saman liiketoimen, jota myös Hanna ja Linnea olivat harjoittaneet, viinan oston ja myynnin.

Kieltolaki oli edelleen voimassa. Merellä Hangon edustalla oli paljon ulkomaisia laivoja, joista myytiin viinaa. Yöaikaan Tuomas ja Antti hakivat monta kanisteria väkevää pirtua. He piilottivat viinat junan vaunuihin puimakoneiden sisään. Kaikkiaan puuha kesti melkein viikon ajan.

Lopulta puimakoneet olivat täynnä pirtukanistereita. Matka kohti Kokkolaa sai alkaa.

Viinat ja koneet myytiin Hämeessä, Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla. Yksi vietiin aina Rovaniemelle asti. Näiden kauppojen jälkeen kauppias Tuomas Kokkoluoto oli varakas mies.

Lapualaisten kyydissä

Työttömien laumat kuljeskelivat pitkin maata. Kaikki etsivät epätoivoissaan tilapäisiä töitä. Monet saivat palkakseen työstä vain päivän ruoka-annoksen. Se oli orjuutta!

Ihmisten välinen vastakkainasettelu kärjistyi uudelleen. Verisestä kansalaissodasta oli kulunut vain vähän yli kymmenen vuotta, ja taas oltiin yhtä hirveässä tilanteessa. Oikeisto ja vasemmisto olivat jälleen vastakkain. Vasemmisto, ennen muuta kommunistit, järjestivät lakkoja. Heitä vastustamaan syntyi lapuanliike. Se oli oikeistolainen ja kiihkeä isänmaallinen liike.

Lapualaiset pitivät vasemmistolaisia isänmaan vastaisina henkilöinä. Lapualaisten mielestä vasemmistolaiset halusivat liittää Suomen Neuvostoliittoon.

Lapualaiset vainosivat ja uhkailivat vasemmistolaisia. He vangitsivat monia henkilöitä, joita epäilivät kommunisteiksi. Yön pimeydessä lapualaiset sitten kuljettivat epäiltyjä kommunisteja Neuvostoliiton rajalle.

Tuomas Kokkoluoto oli varakas mies. Siksi monet pyysivät häneltä rahaa ja avustuksia. Kaikkein kurjimpia Tuomas auttelikin. Monet suojattomat orvot, piiat ja lesket saivat häneltä rahaa. Ykspihlajan työväentalon korjaukseen ja myös talonmiehen palkkaan häneltä liikeni rahaa. Sekin muistettiin, että Tuomas oli maksanut punaisten Jaakkolan veljesten hautauksen. Näistä syistä Tuomas Kokkoluotoa alettiin pitää vasemmistolaisena kommunistina, vaikka hän oli porvarillinen kauppias.

Lapualaiset järjestivät vuonna 1930 suuren marssin Helsinkiin.

Myös Tuomakselta he pyysivät rahaa marssin kuluja varten. Tuomas ei antanut markkaakaan koko hankkeeseen. Hän sanoi:

— Lapualaisilla ei ole asiaa Helsinkiin pelottelemaan laillista esivaltaa. Sitä paitsi isomahaisilla isännillä on itselläänkin rahaa kustantaa matkansa.

Näiden sanojen jälkeen Tuomakselle alkoi sadella tappouhkauksia.

Uhkailijoita tuli jopa sisälle kauppaan asti. Eräs heistä oli opettaja Oskari Pihlaja, Hannan vanha työtoveri. Pihlaja tuli kauppaan kertomaan, että tällä menolla Tuomas vielä pääsee hengestään ja samalla rahoistaan. Silloin Tuomas otti vanhan pyssynsä ja ajoi Oskari Pihlajan ulos kaupasta. Kaupan pihamaalla Pihlaja uhkasi, että kommunisti Tuomas Kokkoluoto tuntisi vielä nahoissaan lapualaisten koston!

Lapualaisten uhkailut kävivät kuukausien myötä yhä kiivaammiksi. Hanna ehdotti, että Tuomas muuttaisi joksikin aikaan Ruotsiin tai vaikkapa Amerikkaan asti. Tuomas ei suostunut ehdotukseen. Hän luotti, että ei hänelle kukaan mitään tekisi.

— Kunhan vain uhkailevat, Tuomas rauhoitteli Hannaa.

Vuoden 1932 elokuu oli harvinaisen kaunis. Hanna ja lapset viettivät lomaa Ykspihlajassa Linnea Lindemanin luona. Tuomas ja Antti jäivät hoitamaan kauppaa. Isän mielestä 14-vuotias Antti oli liian vanha pitämään koko kesän lomaa.

Eräänä päivänä opettaja Oskari Pihlaja ilmaantui kauppaan. Hänellä oli lapualaisten vaatteet eli saapashousut jalassa, musta paita yllä ja sininen solmio kaulassa. Opettaja Pihlaja teki ostoksensa.

Sitten hän alkoi kysellä, aikoiko Tuomas tehdä kesällä kauppamatkoja. Tuomas kertoi, ettei nyt ollut tarvetta matkustella.

— Matkojahan saattaa ilmaantua yllättäen, opettaja sanoi ja hymyili ovelasti.

Aamuyöstä Oskari Pihlaja palasi kaupalle. Nyt hänellä oli mukanaan vahva työnjohtaja Ruben Leppänen. Ruben omisti komean Studebaker-henkilöauton. Sen takapenkille oli varattu köyttä ja säkkejä. Miehet ryskyttivät kaupan ovea ja komensivat Tuomas Kokkoluotoa tulemaan ulos. Uninen kauppias pukeutui ja kiroili öistä herätystä. Kaupan portailla Pihlaja laittoi säkin Kokkoluodon päähän. Samalla Leppänen sitoi hänen kätensä. Sidottu Tuomas työnnettiin Studebaker-auton takapenkille.

Antti heräsi ulkoa kuuluvaan meluun. Hän ryntäsi yläkerrasta pihalle.

Kaikessa kiireessä Antti oli ehtinyt vetää housut ja saappaat jalkaansa. Antti riuhtaisi auton takaoven auki ja koetti väkisin vapauttaa isänsä. Oskari Pihlaja löi nyrkillä Anttia kasvoihin ja veti hänet mukaan auton takapenkille. 

— Tulkoon poikakin mukaan. Pääsee samassa kyydissä Neuvostoliittoon! Oskari Pihlaja huusi.

Leppänen ajoi Jyväskylän tielle. Tuomas Kokkoluoto ähki tuskaisena säkki päässään. Kun oli ajettu puolisen tuntia, Tuomas sanoi, ettei häntä tarvinnut tukehduttaa. Kyllä hän sieppaajansa tunsi. Oskari Pihlajakin huomasi saman asian ja vapautti Tuomaksen säkistä. Tuomas Kokkoluoto katsoi Pihlajaa halveksuvasti silmiin. Hän rupesi ihmettelemään, oliko opettaja nyt seonnut lopullisesti. Miksi Tuomas oli napattu? Mihin oltiin matkalla? Miksi viaton Antti oli kaapattu mukaan?

Osakari Pihlaja hätääntyi. Näytti siltä kuin hän olisi hetken katunut koko kyyditystä. Hän rupesikin vapisevalla äänellä puhumaan itsenäisen Suomen kalliista asiasta, joka vaatisi uhrinsa.

— Älä puhu roskaa, Tuomas vastasi tylysti. Pihlaja jatkoi puhettaan ja todisti, että Tuomaksen kaltaiset kommunistit on parempi kyyditä Neuvostoliittoon. Näin he eivät pääsisi pilaamaan tervettä suomalaista yhteiskuntaa. 

— Emme ole omalla asiallamme, vaan isänmaan asialla, Pihlaja puhui ylevästi.

Seinäjoen ja Ähtärin välillä Ruben Leppänen pysäytti auton.

— Rupesi kusettamaan, hän sanoi ja katosi metsään. Äkkiä Leppänen huomasi, että tien yli kulki kaksi lihavaa teertä. Maittavia riistalintuja. Leppänen otti pistoolinsa esiin ja syöksyi lintujen perään.

Myös Pihlaja innostui linnuista ja juoksi metsään Leppäsen perään.

Antti huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän sieppasi käteensä iso kiven ja lähti Pihlajan perään. Antti löi kivellä Pihlajaa niskaan, ja opettaja tuupertui maahan. Nopeasti Antti sieppasi Pihlajan pistoolin ja lähti Leppäsen perään. Läheltä kuului kaksi laukausta. Pian Leppänen palasi kädessään ammuttu teeri. Leppänen häkeltyi aika tavalla, kun hän kohtasikin Antin eikä kaveriaan, opettaja Pihlajaa. Antti uhkasi Leppästä aseella ja mies antautui heti.

Tuomas Kokkoluodon riemu oli suuri, kun hän näki metsästä tulevan joukon. Edellä kulkivat Leppänen ja Pihlaja kädet ylhäällä. Perässä tuli pistooleja heilutteleva Antti. Tuomas ja Antti köyttivät nyt vuorostaan kyyditsi) ät heidän omilla köysillään.

Leppäsen ja Pihlajan päähän vedettiin vielä varmuuden vuoksi säkit. Tuomas ryhtyi ajamaan. Hän käänsi auton, ja paluumatka takaisin Kokkolaan alkoi.

— Palataan takasin länteen. Ei teitä sinne suureen Neuvostoliittoon kannata kyyditä, Tuomas sanoi.

Hän ajoi nopeasti takaisin samaa tietä, mitä he juuri olivat tulleet. Matkalla sekä Pihlaja että Leppänen olivat hiljaa. Heillä ei enää ollut isänmaallisia aatteita esiteltävänä.

Oli varhainen aamu, kun oltiin taas Kokkolassa. Tuomas ajoi auton keskelle toria. Vangit hän komensi istumaan säkki päässä penkille keskelle toria. Antti ja Tuomas sitoivat kaverukset kiinni toisiinsa. Tuomas ilmoitti, että toriaika alkaa tunnin päästä. Silloin miehet pääsisivät vapaaksi.

Leppänen kysyi, aikoiko Kokkoluoto viedä hänen autonsa mukanaan. Tuomas keksi, että voisi ostaa auton.

— Rikokseen käytetty auto voidaan kyllä ottaa valtionkin haltuun, mutta minä mieluummin ostan sen, Tuomas lupasi.

Leppänen ilahtui. Hän mutisi säkin sisältä hinnan. Tuomas piti sitä kohtuullisena, ja he sopivat kaupan heti. Tuomas ja Antti nousivat autoon.

— Meillä syödään tänään teeripaistia, Antti huusi köytetyille miehille ja heilutti kädessään teertä.

Oskari Pihlaja ja Ruben Leppänen löydettiin myöhemmin torilta toisiinsa köytettyinä. Kauppiaat kyselivät, miten miehet olivat torille joutuneet. Pihlaja ja Leppänen eivät puhuneet mitään. He kävelivät päät painuksissa koteihinsa. Leppänen palasi töihinsä, mutta Pihlajalle kävi huonommin.

Hän sairastui, ja myöhemmin hänellä todettiin aivohalvaus. Ruben Leppästä kukaan ei uskaltanut pilkata kyyditysmatkasta. Hänhän oli iso ja riski mies. Leppänen oli oikeastaan iloinen, kun oli päässyt autostaan eroon. Sen pito kun kävi kovin kalliiksi hänen palkallaan.

Antti pilkkoi vielä puita Oskari Pihlajalle talon lämmitystä varten. Pihlajan vaimo hoivasi hellästi sairasta miestään. Vaimo kertoi Antille, että Oskari oli ollut nuorena luonteeltaan hyvin herkkä. Nyt aivohalvaus kuitenkin sammutti vanhentuneen miehen aatteen palon.

Antin ja Kertun kihlaus

Keväällä 1934 Antti oli jo miehen mittainen. Hän oli nyt 16-vuotias komea poika, johon monet tytöt ihastuivat. Antti kuitenkin rakasti vain Kerttu Björkbackaa.

Kerttu oli myös 16-vuotias. Hän asui pienessä kylässä meren rannalla. Antilla oli polkupyörä, jolla hän ajeli tapaamaan tyttöystäväänsä. Kerttu oli vaaleatukkainen, Antin ja monen muun muunkin mielestä oikein sievä tyttö. Samoin kuin Anttia, Kerttua pidettiin jo aikuisen oloisena nuorena.

Antti hakeutui töihin Ykspihlajan satamaan. Kotonakin kaupassa olisi töitä ollut, mutta ne eivät enää Anttia kiinnostaneet. Hän halusi tehdä miesten töitä ja hankkia omaa rahaa. Näin Antista tuli satamajätkä.

Hän purki ja lastasi tavaroita laivoihin. Se oli kovaa työtä, eikä siinä laiska tai heikko mies pärjännyt.

Aamuisin satamajätkät kokoontuivat laiturille. Siitä miehet jaettiin eri laivoihin. Meno oli karkeaa ja työtahti kova. Hyvin Antti porukoissa pärjäsi. Yleensä laivoihin lastattiin puutavaraa — parruja, lankkuja ja lautaa. Piti olla tarkkana, että lautaniput nousivat ehjinä auton lavalta tai junan vaunuista ja laskeutuivat laivan kansiluukusta alas ruuman syvyyksiin. Kun päivä päättyi, joka mies oli niin loppuun väsynyt työstä, että hyvä kun kotiin jaksoi horjua.

Vaan Anttipa riisui haalarinsa, pesi itsensä meressä ja lähti illaksi suloisen Kerttunsa luo.

Kerttu asui pienessä talossa isänsä ja äitinsä kanssa.

Isä oli kalastaja ja juonut koko ikänsä viinaa Kyläläiset kutsuivat häntä juopoksi. Äiti taas oli pieni ja ujo ihminen. Ihmiset juorusivat, että hän oli hullu. Kertun äiti oli mennyt järjiltään, kun juoppo mies oli häntä monta vuotta hakannut ja muutenkin kiusannut. Kerttu oli perheen nuorin lapsi. Vanhemmat sisarukset olivat jo muuttaneet kotoa pois maailmalle.

Kun Antti saapui Kertun luo, nuoret lähtivät heti rantaan. Antti työnsi Kertun isän veneen vesille ja souti rivakasti läheiseen saareen. Siellä heillä oli salainen leiripaikka. Kerttu levitti huovan niitylle, ja siihen molemmat kävivät pitkälleen. Antti nuuhki tytön ihmeellistä tuoksua. Tällä tavalla he lepäsivät hiljaa, joskus aamuun saakka. He suunnittelivat yhteistä elämää. Kerttu aikoi mennä johonkin kouluun, kun tulisi aikuiseksi.

Lapsia hän ei vielä halunnut synnyttää, ei ihan vielä. Sitä toivomusta Antin oli toteltava. Kertulla oli heikot keuhkot. Siksi hän ei uskaltanut ajatella lasten hankkimista.

Oli lämmin kesäyö. Meri oli tyyni. Vaalea utu leijui merellä ja merilinnut nukkuivat. Juuri kun aurinko alkoi nousta tummien kuusimetsien takaa, nuoret päättivät mennä salakihloihin. Aamuyöllä he palasivat saaresta. Antti ajoi pyörällä satamaan ja meni muiden satamajätkien kanssa raskaaseen työhön.

Koko kesänä Antti ehti käydä kotonaan Kokkolassa vain muutaman kerran. Työt satamassa ja yöt Kertun kanssa veivät kaiken ajan. Kun poika kävi kotona, hän saunoi ja söi hirveästi.

Muuten hänen ajatuksensa leijuivat Kertussa. Isä ja äiti ihmettelivät, mikä poikaan oli mennyt. Antista oli ajateltu isän seuraajaa kauppaan. Nyt hänestä näytti tulevan vain satamajätkä, joka oli vieläpä rakastunut juopon kalastajan tyttäreen. 

Antti pahastui isän ja äidin moitteista. Silloin hänelle tuli mieleen, että pitäisi rakentaa oma talo, kun kerran kotona ei häntä ymmärretty. Myöskään Kertun luo hän ei voinut muuttaa. Haave omasta talosta alkoi kiehtoa myös Kerttua. Miten ihanaa olisikaan asua tulevan aviomiehen kanssa somassa pikku talossa! Sitä ei voinut todeksi uskoa. Antti kuitenkin vakuutti, ettei urakka ollut lainkaan ylivoimainen. Puutavaraa oli saatavilla. Jos löytyisi sopiva tontti, niin siitä vain töihin.

Mökki olisi valmis seuraavana kesänä ja sinne voitaisiin muuttaa, kun oltaisiin ihan virallisesti kihloissa.

Antti ryhtyi heti toimeen. Hän sai puhuttua itselleen tontin. Tosin se piti vuokrata isän nimissä, koska Antti oli vielä alaikäinen. Välit isään olivat viilentyneet, mutta Antti uskoi niiden taas paranevan, kun talo olisi valmis. Satamajätkien kanssa hän hankki puutavaraa ja kuljetti sen rakennuspaikalle. Rakentaminen voisi alkaa ennen tulevaa talvea.

Ykspihlajan kokoisella paikkakunnalla juorut leviävät nopeasti. Tuomas Kokkoluoto sai selville rakennushankkeen todellisen syyn. Uskomattoman röyhkeää! Miten Antti luuli voivansa perustaa perheen? Hänhän oli itsekin vielä melkein lapsi! Tuomas päätti tehdä lopun tästä hullutuksesta.

Tuomas lähti ajamaan Ykspihlajaan. Hän löysi nuoret, jotka istuivat tulevan kotinsa tontilla. Tuomas tervehti asiallisesti Kerttua ja pyysi Anttia sitten sivummalle. Tuomas ihmetteli, kuinka Antti saattoi alkaa rakentaa taloa, vaikka ei ollut kertonut siitä omalle isälleen. Lisäksi Tuomas piti sopimattomana, että Antti alkaisi asua samassa talossa Kertun kanssa, koska he eivät olleet naimisissa.

Sitten Tuomas alkoi haukkua Kertun vanhempia. Hän totesi, että Kertun isä oli juoppo ja äiti taas oli mielisairas. Kaiken lisäksi niin Antti kuin Kerttukin olivat alaikäisiä. Tuomas vaati, että älyttömästä talohaaveesta tuli luopua. Seurustelua nuoret kyllä saisivat hänen puolestaan jatkaa.

— Pidä sinä vaan huolta omista naisistasi. Minä vastaan omistani, ärjäisi Antti isälleen.

— Tolvana! Hannahan on sinun äitisi, ärisi isä ja kävi sitten kiinni Anttiin.

Syntyi ankara ottelu. Lopputulos jäi kuitenkin avoimeksi, sillä Kerttu riensi erottamaan painijat toisistaan Hän retuutti Anttia tukasta ja kiljui tätä päästämään isänsä irti.

Hölmistyneinä isä ja poika päästivät irti otteensa. He alkoivat puhdistaa likaantuneita vaatteitaan. Sitten he huomasivat Kertun. Kiihtyneen tytön suupielestä alkoi valua verta. Kerttu piteli sydäntään. Hänen kasvonsa valahtivat harmaiksi. Kertun oli pakko istua alas maahan. Tytön suusta alkoi jo valua runsaasti verta. Se oli keuhkotautisen verensyöksy.

Isä ja poika kantoivat tytön autoon. He ajoivat nopeasti sairaalaan. Kerttu otettiin heti sisään.

Hänen tilansa oli niin heikko, että kotiin pääsyä ei voinut ajatellakaan. Seuraavana päivänä sairaalasta ilmoitettiin, että Kerttu täytyi kuljettaa keuhkotautiparantolaan. Antti ja Tuomas lähtivät raskaalle matkalle.

Neljä kuukautta myöhemmin, juuri joulun aikaan Kerttu menehtyi parantolassa keuhkotautiin. Hänen hento ruumiinsa haudattiin hiljaisuudessa. Antti ei rohjennut tulla hautajaisiin, mutta hän kävi usein Kertun haudalla. Pojan silmät olivat kuivat, mutta koko vartalo vapisi, kun hän suri rakastaan.

Kertusta ei ollut julkaistu kuolinilmoitusta eikä haudalle ilmestynyt ristiä. Antti osti komean rautaisen ristin, johon kaiverrettiin Kertun nimi, syntymäaika ja kuolinaika. Antti myös julkaisi sanomalehdessä kuolinilmoituksen. Hän lisäsi omankin nimensä surijoiden joukkoon.

Sovinto Karjalan korvessa

Vuoden 1939 alussa Antti Kokkoluoto täytti 21 vuotta. Hän tuli näin täysi-ikäiseksi. Ei siinä suuria juhlia pidetty, asia vain todettiin. Saman vuoden helmikuussa Antti joutui armeijaan Ouluun. Hän oli pitkä ja notkea veikko, joka kesti armeijan rasitukset keveästi.

Antti oli hyvä ampuja. Hän osui pitkänkin matkan päästä vaivatta maalitaulun keskelle. Hyvänä ampujana Antti sai mitalin, jonka luovutti vanha tuttu Ruben Leppänen. Leppänen toimi nykyisin vapaaehtoisessa maanpuolustustyössä. Antti sai myös lomaa palkkioksi hyvästä ampumasuorituksesta.

Tuomas haki Antin autolla kotiin loman ajaksi. Ruben Leppänen pääsi samaan kyytiin.

Vanhoista ajoista ja reissuista ei enää puhuttu. Leppänen kertoi, että Suomen ja Neuvostoliiton välistä rajaa oli alettu linnoittaa. Suomessa pelättiin, että Neuvostoliitto hyökkäisi tänne. Siksi rajalle piti rakentaa esteitä ja kaivaa juoksuhautoja, jotka suojasivat viholliselta. Leppänen houkutteli Anttia ja Tuomasta mukaan linnoitustöihin.

— Linnoitustöistä saa hyvän palkan, Leppänen lupasi.

Tuomas ja Antti rupesivat tosissaan miettimään Leppäsen puheita. Tuomas kertoi myös Hannalle ja Linnealle, että Leppänen oli kysellyt häntä ja Anttia sekä talon kahta hevosta töihin rajalle. Linnea Lindeman oli varma, että sota syttyy.

— Venäläinen sieltä tulee ja pian, Linnea ennusti varmalla äänellä.

Hannan mielestä linnoitustöihin ei pitänyt lähteä.

— Jospa siellä menee henki, Hanna pelkäsi.

Linnea rauhoitteli Hannaa:

— Ei Antti sotaan kuole, älä sitä pelkää. Tuomaksesta en ole ihan varma, enkä hevosista. Mutta Tuomashan on jo vanha ja hevosia saa aina uusia.

— Älä naurata, Tuomas hörähti Linnealle.

— Me lähdemme rajatöihin heti, kun Antti pääsee armeijasta, Tuomas päätti.

Antti Kokkoluoto pääsi armeijasta kesäkuun alussa. Heti tämän jälkeen Tuomas ja Antti lähtivät rajalle linnoitustöihin. Kokkolan asemalla otettiin oikein valokuva, jossa Tuomas ja Antti ovat kahden hevosen kanssa lähdössä. Tosin vain hevoset menivät junalla. Antti ja Tuomas ajoivat rajalle hienolla Studebaker-autollaan.

Sinä kesänä Tuomas ja Antti hankkivat hyvät rahat linnoitustöissä. Rajalla kaivettiin juoksuhautoja.

Kallioista louhittiin isoja kiviä, joista rakennettiin estelinjaa vihollisen panssarivaunuille.

Rajalla oli miesten lisäksi töissä myös naisia, lottia. Lottien tehtävänä oli ennen muuta laittaa ruokaa työmiehille. Yleensä he tarjosivat hernekeittoa tai perunoita ja kastiketta. He myivät myös tupakkaa, limonadia ja kahvia. Myyntipaikkana toimi itse tehty pieni rakennus, kanttiini. Lepotaukojen aikana sen ympärillä oli usein pitkä jono miehiä ilman paitaa.

Antti teki asiaa kanttiiniin muita useammin. Hän oli iskenyt silmänsä erääseen punatukkaiseen tyttöön, jonka iloinen nauru raikui metsän rajassa. Antti osti limonadia enemmän kuin koskaan. Vihdoin tyttö älysi, että ei Antti limonadista ollut kiinnostunut, vaan hänestä.

Tämän jälkeen tuttavuus syntyikin helposti ja nuoret alkoivat seurustella. Tyttö oli 19-vuotias ja nimeltään Suoma Oinonen.

Antin ja Suoman seurustelua auttoi Tuomas-isän komea auto. Iltaisin Antti ruokki ensin hevoset ja jäi sitten odottamaan tyttöä. Pian Suoma kävelikin Antin ja auton luo. Antti oli mielestään pätevä ja hyvä autokuski. Antti ja Suoma ajelivat lähikylissä ja vähän kauempanakin. Bensiiniähän siinä kului, mutta elämä tuntui molemmista ihanammalta kuin koskaan.

Tuomas Kokkoluoto huomasi, että poika oli ruvennut ajelemaan lähes joka ilta autolla jollain oudoilla retkillä. Hän kovisteli Anttia asiasta. Lopulta Tuomas sai tunnustuksen, että tämä oli tavallista vakavampi juttu: Suoma ja Antti olivat menneet kihloihin.

Antti lupasi maksaa bensiinit isälleen, kunhan vain saisi ajaa edes lyhyen matkan illassa johonkin sopivaan rauhaisaan paikkaan. Nuorilla oli paljon puhuttavaa, kun nyt sotakin oli syttymässä. Suoma oli kotoisin Kajaanista, mutta sinne Antti ei aikonut morsiantaan lähteä viemään.

Isä ymmärsi ja hyväksyi nyt Antin naimahankkeen. Olihan Antti jo täysi-ikäinen, toisin kuin Kerttu-poloisen aikoihin. Tuomas muisti oman nuoruutensa. Kokkolasta hän oli hevosella ajanut joka ilta Ykspihlajaan tapaamaan kaunista opettajaa. Ei hänkään silloin laskenut, kuinka paljon siihen kului rahaa. Kaunishan Hanna oli vieläkin, vaikka oli jo kuuden lapsen äiti. Antissakin oli vähän äitinsä näköä. Mutta sen Tuomas kyllä huomasi, että otteet olivat hänen omiaan. Isänsä poika.

Tuomas mietti, että jokohan olisi sopiva aika ottaa puheeksi Kertun aikainen tappelu. Kahakasta oli kulunut jo viisi vuotta. Isän ja pojan suhde oli ollut näinä vuosina viileämpi kuin isä olisi toivonut. Antti huomasi, että isällä oli jotakin vaikeaa puhuttavaa. Äkkiä poika oivalsi:

— Sitä Kertun aikaista juttuako rupesit miettimään?

Tuomas ilahtui ja rupesi nopeasti kertomaan, että se asia oli häntä painanut monta vuotta. Isän ja pojan suhteet olivat olleet liian lujilla. Antti tunnusti, että yhteenotto oli painanut myös häntä koko ajan.

— Tehtäisiinkö sovinto? ehdotti Tuomas.

— Ilman muuta, tehdään vaan, Antti suostui.

Isä ja poika kättelivät. Viisi vuotta ja reilu sovinto, suomalainen tapa.

Niihin aikoihin rajalle alkoi ilmaantua tuhansia sotilaita suuriin sotaharjoituksiin.

Mielialat olivat pelokkaan uhmakkaat. Miehet vannoivat, että Neuvostoliiton puna-armeija ei helpolla yllättäisi heitä. Hannalta tuli kirje, jossa hän pyysi Tuomasta tulemaan pikaisesti kotiin. Euroopassa oli jo syttynyt sota. Linnea oli nähnyt unen, että ellei Tuomas pian palaisi kotiin, hän jäisi sille tielleen, sotatielle.

Antti määrättiin armeijaan. Hän menisi hevosmieheksi Karjalaan, Summan alueelle. Suoma joutui huolehtimaan evakoista eli ihmisistä, jotka joutuivat muuttamaan kodeistaan sodan alta pois. Ennen sodan alkua Suoma ja Antti kävivät Kajaanissa Suoman kotona. Antti oli yötä matkustajakodissa. Sen pienessä huoneessa nuoret kokeilivat ruumiittensa alastonta yhteensopivuutta ujoina mutta innoissaan. Kuitenkin he toimivat varoen, ettei syntyisi lasta ennen vihkimistä.

Aamulla Kajaania pommitettiin. Kumpikaan ei tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Ei sitä tiennyt kukaan. Nuoret olivat sodan syttymisestä järkyttyneitä ja peloissaan. Kuitenkin he olivat päättäneet mennä naimisiin. Siksi he olivat onnellisempia kuin koskaan.

Talvisota

Talvisota syttyi marraskuun lopussa vuonna 1939. Silloin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Sota kesti koko talven, aina maaliskuulle 1940 asti. Siksi sotaa kutsutaankin talvisodaksi. 

Antti Kokkoluoto taisteli Karjalassa Summan alueella. Hänestä tuli hevosmiesryhmän johtaja, jolla oli kuusi alaista. Antin ja hänen alaistensa tehtävänä oli kuljettaa öisin aseita, ammuksia ja ruokaa sotilaille etulinjaan. Paluukuormissa tuotiin haavoittuneita turvaan ja kuolleita sotilaita pois taistelukentiltä.

Vihollinen oli ylivoimainen. Sillä oli käytössään runsaasti tykistöä, panssareita ja lentokoneita. Joulun aikoihin Summan alueella käytiin verisiä taisteluja. Ensin vihollinen ampui tykeillä. 

Sitten venäläiset hyökkäsivät panssareitten tukemina suomalaisten kimppuun. Suomalaiset joukot olivat lopen väsyneitä. Kaatuneita ja haavoittuneita oli paljon. Talvisodan aikaan oli myös kylmä. Hirmuisen kovat pakkaset palelluttivat sotilaiden käsiä ja jalkoja. Myös venäläisten tappiot olivat suuria, suurempia kuin suomalaisten.

Joulun jälkeen venäläiset yrittivät jälleen läpimurtoa Summassa. Silloin kaikkien Suomen sotilaiden oli mentävä rintamalle ase kädessä vastustamaan vihollista. Antti Kokkoluotokin ryömi aivan etumaisiin asemiin. Vakaalla kädellä, rauhallisena hän laukoi kivääriään. Tarkkana ampujana Antti surmasi suuren joukon venäläisiä. Lisäksi sinä päivänä hän tuhosi heitettävillä panoksilla kolme panssarivaunua. Melkoinen suoritus!

Neuvostoliitto lisäsi joukkojaan. Suomalaisten oli annettava periksi. Suomi hävisi talvisodan. Rauha saatiin kovilla ehdoilla. Suomalaisia oli kuollut ja haavoittunut sodassa paljon. Mutta mikä tärkeintä, Suomi säilyi itsenäisenä maana.

Kuten Linnea Lindeman oli ennustanut, Antti Kokkoluoto selvisi talvisodan taisteluista hengissä. Hän ei edes haavoittunut. Antti alkoi luottaa Linnea Lindemanin merkilliseen kykyyn nähdä tulevia asioita.

Suoman ja Antin häät

Suoma Oinonen oli rakennusmestari Reino Oinosen ja hänen vaimonsa Liljan tytär. Suoma oli kertonut, että isä oli miellyttävä mies, mutta äiti oli ylpeä. Kovin ollakseen, kuten sanottiin.

Kun Suoma oli kertonut, että hän menee naimisiin pikkukauppiaan pojan kanssa, Lilja-äiti vastusti tätä. Äidin mielestä Suoma ansaitsi paremman sulhasen.

Pian talvisodan jälkeen Antti ajoi isänsä ja äitinsä kanssa Kajaaniin tapaamaan Oinosia. Tuomaksen Studebaker-loistoauto oli edelleen hyvässä kunnossa. Kajaanissa Kokkoluodot asettuivat asumaan hotellin parhaimpaan huoneistoon. Hanna oli laittanut itsensä oikein viehättäväksi. Tuomas ja Antti olivat pukeneet ylleen uudet komeat puvut.

Perhe oli sävähdyttävä näky, kun se kulki pikkukaupungin katuja. Kokkoluodot ajoivat kiiltävällä autollaan ensivierailulle Oinosten luo. He tekivät erityisen upean vaikutuksen Suoman äitiin eli Antin tulevaan anoppiin. Suoman äiti ei oikein tiennyt, miten olisi näytellyt sivistynyttä ja vaurasta, kun näki minkälaisia vieraat olivat. Ei puhettakaan, että äiti olisi enää vastustanut tyttärensä naimisiinmenoa.

Suoma Oinonen ja Antti Kokkoluoto vihittiin Kajaanin kirkossa syksyllä 1940. Päivä oli sateinen ja tuulinen, mutta tunnelmaan se ei vaikuttanut. Vihkimisen suoritti seurakunnan entinen kirkkoherra. Ukko oli jo varsin iäkäs, mutta se ei estänyt häntä pitämästä reipasta vihkipuhetta. Hän vertasi avioliiton riemuja taivaallisiin iloihin.

Hänen mielestään vastanaineet saattoivat nyt nauttia sekä henkisestä että ruumiillisesta rakkaudesta, vaikka elettiin ankaraa sota-aikaa.

Hääpuhe luiskahti lopuksi politiikkaan. Kirkkoherra sanoi, että nykyinen rauha oli hänen mielestään pelkkä välirauha. Pian alkaisi hyvityssota. Silloin urhoollisissa joukoissa taistelisivat sotasankari Antti ja lottasankari Suoma!

Hääateria nautittiin pihalla. Siinä oli monia kainuulaisia herkkuja, hirvipaistia, kääryleitä, ja lopuksi tietysti hääkakku. Aterian välissä Reino Oinonen ja Tuomas Kokkoluoto kävivät saunan takana. Siellä miehet joivat muutamat ryypyt, kuten suomalaisissa häissä oli tapana. Hääpöydässä ei tarjottu alkoholia. Sellainen kun oli Lilja Oinosen vakaumus.

Häämatkan nuoripari teki tietenkin Tuomaksen autolla.

Aluksi Suoma ja Antti ajoivat Kajaanista Ouluun, ja sieltä Kemiin ja Tornioon. Yötä he olivat matkustajakodeissa. Torniosta matka jatkui Ruotsiin, Uumajan kaupunkiin. Tulomatkalla he yöpyivät vielä Oulussa, ja sieltä oli enää lyhyt matka kotiin Kokkolaan. Väsyneinä mutta onnellisina Suoma ja Antti alkoivat järjestellä yhteisen kodin ja elämän alkua.

Linnea Lindeman hommasi pariskunnalle mukavan huoneen Ykspihlajasta. Se oli puisen talon piharakennus. Talvella se oli aika kylmä, mutta rakkaus lämmitti pariskuntaa hyvin. Pitkin talvea Antti lastasi puutavaraa Ykspihlajan satamassa. Vapaa-aikanaan hän kalasteli. Antti uitti verkot jään alle avannosta avantoon. Yleensä hän sai kelpo saaliin. Suoma myi ylimääräiset kalat Kokkolan torilla.

Suoma oli jo lopputalvesta viimeisellään raskaana. Siksi hän ei voinut tehdä raskasta työtä.

Kun Suoman synnytyksen aika tuli, hän lähti Linnean luo. Linnea kuumensi tavan mukaan riittävästi puhdasta vettä. Synnytysvuoteeseen hän levitti pehmeät hylkeennahat. Linnea rauhoitti tulevaa äitiä ja kuvaili hänelle synnytyksen vaiheet. Mitään vaaraa ei ollut. Syntymä oli luonnollinen tapahtuma, tosin usein aika kivulias. Suoman ei tarvinnut pelätä edessä olevaa ponnistelua. Linnea oli saattanut maailmaan satoja lapsia.

Suoman ja Antin ensimmäinen lapsi oli pitkähiuksinen tyttö. Vauva piti kovaa ääntä. Linnea ennusti, että tytöstä tulee komea ja määräilevä nainen.

Lapsi kastettiin toukokuun ensimmäisellä viikolla Helinä Sanelmaksi.

Seuraavalla viikolla Antti Kokkoluoto joutui taas armeijaan. Huhuttiin, että nyt syttyy sota, joka kestää vain kolme viikkoa. Keskikesäksi miehet palaisivat jo sodasta kotiin.

Jatkosota

Suomi oli ystävystynyt Saksan kanssa. Kun Saksan johtaja Hitler aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon, hän ilmoitti, että myös suomalaiset tukevat tässä sodassa Saksaa. Näin Suomi lähti uuteen sotaan Neuvostoliittoa vastaan vuonna 1941. Tätä sotaa kutsutaan jatkosodaksi.

Antti Kokkoluoto komennettiin nyt sotimaan pohjoiseen Ilomantsiin. Hän oli jälleen hevosmies. Nyt Antin ja hevosten vastuulla oli vetää isoa tykkiä. Teltassa sotilaat kuuntelivat presidentti Risto Rytin puhetta. Ryti ilmoitti, että suomalaiset tarttuivat aseisiin isien uskon ja isänmaan vapauden puolesta.

Antti Kokkoluodon ja hänen hevostensa tie kulki Ilomantsista Tohmajärvelle, sieltä Sortavalaan ja vielä kauas Äänisjärven rannoille. 

Tykki jyrisi matkalla sadat kerrat. Venäläiset perääntyivät. Taistelut riehuivat erämaissa ja pienissä kylissä. Venäläiset aiheuttivat tappioita myös suomalaisille, mutta hyökkäystä he eivät pystyneet lamaannuttamaan. Antti mietti moneen kertaan, mahtoiko Linnean kummallinen ennustus hänen pitkästä iästään pitää paikkaansa. Talvisodasta Antti oli palannut hengissä, mutta säilyisikö henki uudessa sodassa?

Antti päätti kokeilla, pitikö Linnean ennustus todella paikkansa. Hän alkoi hakeutua järjettömän vaarallisiin tilanteisiin. Antti vei tykkinsä aivan etulinjaan ja eteni jopa vihollisen puolelle tiedustelemaan. Välillä hän taisteli etulinjassa, ampui ja otti vankeja. Kaikesta tästä hän selviytyi hengissä ja loukkaantumatta.

Taistelutoverit pitivät varmana, että ennen pitkää Antti kuolee. Heistä näytti, että Antti tahallaan etsi turhaa kuolemaa.

Linnean ennustus oli pitänyt paikkansa, ainakin vielä. Suomalaisten monen kuukauden pituinen hyökkäysvaihe oli päättynyt, ja Antti oli yhä hengissä. Nyt alkoi asemasota. Molemmat osapuolet pysyivät paikoillaan ja vartioivat toisiaan. Asemasotavaiheen alussa Antti laski, että hänellä olisi vielä elinaikaa melkein 50 vuotta. Jotenkin se tuntui huojentavalta tässä sotaa käyvässä maailmassa.

Suomen ja Neuvostoliiton väliset rintamalinj jäivät paikalleen pariksi vuodeksi. Antti eli nämä vuodet rintamalla muiden sotilaiden tavoin. Miehet rakensivat joukoille tilapäisiä asumuksia, korsuja.

Antti pärjäsi rintamalla järjestetyissä ampumakilpailuissa. Palkkioksi hän sai kotilomaa. Sodan aikana hänelle syntyi yksi lapsi lisää. Vauva oli pieni iloinen poika. Suoma opiskeli kahden sotatalven ajan Raahen kauppakoulussa. Sillä aikaa lapset olivat Hannan hoidossa. Suoman opinnot sujuivat hyvin. Hän valmistui vuonna 1942 ja sai heti työpaikan. Suoma pääsi Ykspihlajan sahalle kirjanpitäjäksi.

Myös Antti oli ottanut Suoman kirjoja mukaan kauas rintamalle. Hänkin opiskeli niistä taloutta ja kirjanpitoa. Pariskunnan kirjeenvaihto oli vilkasta. Käytännön asioita tosin ei paljon käsitelty, vaan enemmänkin rivit täyttyivät rakkauden viesteistä.

Asemasotavaihe ei voinut kestää loputtomiin. Se saikin karmean lopun, kun venäläisten suurhyökkäys alkoi kesäkuun alussa vuonna 1944.

Se alkoi käsittämättömän voimakkaalla tykkitulituksella. Pahin tilanne oli Karjalan kannaksella. Myös Antti sai määräyksen siirtää tykkinsä sinne.

Kannaksen torjuntataistelut olivat uskomattoman ankarat. Talin ja Ihantalan suunnilla Antin tykki valjakko jäi hyökkäyksen jalkoihin.

Oli kuuma hellepäivä, ja koko Karjalaa peitti sininen savu. Tykit jylisivät taukoamatta. Joukot perääntyivät kohti uusia puolustusasemia. Antti Kokkoluodon ryhmä jäi tällöin vihollisten armoille. Heidän tykkivaljakkoonsa osui vihollisen ammus.

Antin taistelutoveri Aaretti Huhtala haavoittui ja jäi makaamaan metsään. Häntä ei voitu ottaa mukaan, vaan pikavauhtia jatkettiin kohti omia joukkoja. Vastassa oli pieni joki.

Sen ylittävä silta oli ehditty jo räjäyttää. Antti ajoi hevoset ja tykin suoraan jokeen. Pillastuneet hevoset syöksyivät joen ylitse. Samaa vauhtia matka jatkui, ja muutaman kilometrin päässä oltiin taas omien joukkojen luona. Nopeasti tykki pantiin kuntoon, ja ammunta alkoi taas.

Näissä Ihantalan taisteluissa suomalainen tykistö ampui yhden vuorokauden aikana enemmän kuin koskaan aikaisemmin!

Illalla joukot saivat viimein ruokaa. Antti söi nopeasti. Hän ilmoitti palaavansa takaisin metsään. Antti halusi pelastaa sinne jääneen taistelutoverinsa Aaretti Huhtalan. Häntä kiellettiin lähtemästä. Antti kuitenkin arveli, että hän selviää tästäkin. Olihan hän jo niin monesta pahasta paikasta selvinnyt. Antti lähti kulkemaan ammusten ruhjomissa metsissä.

Pian hän löysikin haavoittuneen Aaretti Huhtalan. Mies makasi maassa selällään. Hänen rintakehänsä oli veren peitossa. Aaretti oli vielä tajuissaan, mutta ei jaksanut enää paljon puhella.

— Taitaa tulla lähtö, Aaretti henkäisi hiljaa.

— Minä kannan sinut omien tykö. Usko pois Aaretti, Antti vastasi. Varovasti Antti nosti Aaretin selkäänsä.

Vartalo kyyryssä Antti lähti palaamaan takaisin. Taistelun savujen suojassa hän uskoi selviytyvänsä.

Toisin kuitenkin kävi. Vähän ennen puroa vastaan tuli venäläisten partio. Helposti se otti Antti Kokkoluodon van Onneksi Aaretti Huhtala oli hetkeä aikaisemmin ehtinyt kuolla auttajansa selkään. Näin kunnon Aaretti ei joutunut pahasti haavoittuneena sotavankeuteen.

Sotavangin kova kohtalo

Antti Kokkoluoto näki nyt ensimmäistä kertaa vihollisia silmästä silmään. Venäläiset sotilaat olivat aivan tavallisia poikia. Väsyneitä, peloissaan ja epävarmoja. Joka miehellä oli konepistooli. Ruskeat univormut olivat uusia, ja kypärät kiiltelivät. Nämä olivat valiojoukkoja, jotka oli lähetetty valtaamaan Suomea.

Pojat tyrkkivät Antin liikkeelle. Antin kädet sidottiin selän taakse. Lähdettiin marssimaan venäläisten joukkojen luo. Puolen tunnin kuluttua ohitettiin venäläisen tykistön asemat. Tykkien järeät putket ampuivat suomalaisten asemiin. Välillä partion piti heittäytyä maahan, kun suomalaiset tykit vastasivat.

Antti ajatteli, että vaikka hän oli aseeton, hänen tykkinsä puhui vielä.

Tunnin marssin jälkeen saavuttiin vankien kokoontumispaikalle. Se oli suuri teltta, jossa haavoittuneita suomalaisia sidottiin. Veren tahrimat venäläiset hoitajat tekivät työtään ääneti. Osa vangeista pantiin kantamaan haavoittuneita tovereitaan paareilla. Loput joukosta komennettiin riviin. Taas lähdettiin marssimaan kauemmaksi rintaman taakse.

Lopulta saavuttiin rintaman esikuntaan. Se oli pieni karjalaistako Vangit sullottiin talon kellariin. Myöhään illalla Antti haettiin kuulusteluihin. Venäläiset kuulustelijat istuivat huoneessa, joka oli täynnä tupakansavua. Miehet olivat tavattoman väsyneitä. Raju hyökkäysvaihe oli jättänyt heihin jälkensä.

Ilmeisesti he eivät olleet nukkuneet moneen yöhön. Antilta kysyttiin nimi ja mihin joukko-osastoon hän kuului. Kuulustelijat tekivät vielä joitakin lisäkysymyksiä. Sen jälkeen Antti vietiin pois.

Antin kuulustelut eivät kuitenkaan vielä olleet ohi. Hänet ja muut suomalaiset vangit kuljetettiin läheiselle vankileirille. Leirissä majoituttiin isoihin taloihin. Vangit joutuivat nukkumaan lattialla vieri vieressä. Peitteenä heillä oli risainen huopa. Vaatteekseen Antti oli saanut likaisen paksun takin.

Vankileirillä kuulustelut alkoivat uudestaan. Nyt kuulustelut olivat perinpohjaisia. Antin sotasankaruus tunnettiin hyvin. Hänen koko sukutaustansa selvitettiin. Hänen poliittiset mielipiteensä kirjattiin huolellisesti muistiin.

Anttia pidettiin kovana oikeistolaisena ja työläisten vihollisena Suomessa. Antti yritti selittää, että asia oli päinvastoin. Hänhän oli jopa joutunut lapualaisten kyydityksen uhriksi.

Välillä Antti uhattiin tappaa. Kuulustelijat kohottivat aseensa ja aikoivat ampua Antin. Näin he yrittivät murtaa hänet ja saada hänet tunnustamaan. Kuulustelut kestivät kuukauden. Päivisin Antin oli käytävä työssä, ja yöt kuluivat kuulusteluissa. Kuukauden aikana Antti laihtui lähes 20 kiloa.

Lopulta kuulustelut loppuivat. Antti ja muutama muu suomalainen marssitettiin junan tavaravaunuun. Pian juna lähti liikkeelle, ja kolkko junamatka kesti kaksi viikkoa. Antti vietiin kauas Siperiaan vankileirille numero 158.

Kun Antti viimein pääsi perille, hän oli todella huonossa kunnossa. Onneksi hän pääsi leirin sairaalaan. Siellä hän sai toipua muutaman päivän. Se pelasti Antin hengen.

Leirillä sai jo hieman parempaa ruokaa. Leipää, perunoita ja kalaa oli tarjolla. Riittävästi niitä ei kuitenkaan ollut, ja vangit laihtuivat entisestään. Monet sairastelivat ja kuolivat. Päiväjärjestys oli ankara: herätys aamulla kello viisi, aamutoimien jälkeen töihin. Työmaalla saatiin ruokaa ja leiriin palattiin kello kuuden aikaan. Illalla korjattiin varusteita, ja nukkumaan piti mennä kello 21.00.

Suomalaiset vangit olivat useimmiten metsätöissä tai suolla nostamassa turvetta. Antti joutui turpeennostoon. Siitä oli se etu, että soilla saattoi pyydystää lihavia tarhakäärmeitä ja kerätä sieniä.

Vartijat ihmettelivät, kun suomalaiset keittivät peltipurkeissa sieniä ja käärmeitä!

Ehkä oli käärmekeiton syytä, että Antti ja muut keittoa syöneet sairastuivat kuumetautiin.

Vankileiri oli kova koettelemus muutenkin heikoille miehille. Antti laihtui entisestään. Pahimmillaan hän painoi vain 50 kiloa. Kuolema tuntui olevan lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Monet vangit kuolivatkin sotavankeudessa.

Onneksi Antti sai lääkettä, joka käynnisti paranemisen. Loppuvuodesta hän oli silti niin huonossa kunnossa, että hän pystyi tekemään vain kevyttä työtä. Helpommat työt pelastivat Antin. Niiden myötä hänen kuntonsa alkoi elpyä.

Antti palaa kotiin

Suoma Kokkoluoto oli taas viimeisillään raskaana. Hän oli edelleen työssä Ykspihlajan sahan konttorissa. Kaikki säälivät nuorta äitiä, jonka mies oli sodassa kadonnut. Monet tulivat sanomaan, että varmasti Antti oli päässyt sotavangiksi eikä häntä ollut tapettu. Siihen Suomakin halusi uskoa. Miten nyt Antti olisi kuollut, kun Linneakin oli ennustanut hänelle pitkän elämän.

Hanna vieraili usein Linnean luona. Hän kyseli, mitä rakkaalle ja urhoolliselle pojalle kuului. Linnea kertoi, että ei Antti ollut kaatunut, vaan hän oli joutunut sotavangiksi. Linnea lohdutti, että vaikka olot vankeudessa olivat kovat, poika oli hyvässä kunnossa.

Kesän ja syksyn mittaan Antti oli laihtunut, mutta muuten ei ollut mitään hätää.

Antti Kokkoluoto vapautui sotavankeudesta vuoden 1944 lopulla. Hän pääsi Suomeen joulupäivänä. Antin sotavankeus oli kestänyt puolen vuoden ajan. Mies oli laihtunut. Hänen ihonsa oli aivan harmaa. Kävely oli horjuvaa ja olemus kuin haamulla.

Kotimaassa Antti joutui ensin uudelle leirille Hankoon. Siellä vangit tutkittiin. Oliko heissä tarttuvia tauteja? Vankeja myös kuulusteltiin. Haluttiin selvittää, oliko heidän joukossaan vakoojia, joita oli lähetetty Neuvostoliitosta Suomeen. Antti Kokkoluodon kohdalla ei ollut mitään ongelmaa. Koko sodan ajan hän oli taistellut kunnolla.

Muutenkin Antti tunnettiin umpirehtinä miehenä.

Tammikuun puolivälissä Antti oli vihdoin kotona. Hän oli nyt 27-vuotias mies, ikäisekseen paljon kokenut ja monessa mukana ollut. Ensi töikseen hän otti syliin vaimonsa ja lapsensa. Suoman keittämä kalasoppa maistui ihanalta.

Paluupäivän iltana Antti käveli Kokkolan hautausmaalla. Hän seisoi kauan Kertun haudalla. Antilla ei ollut kukkia eikä muitakaan tuomisia. Mistäpä keskellä talvea hautakukkia saisikaan?

Antti ajatteli, että hän sentään oli elossa, vaikka niin monet ihmiset olivat sodassa kuolleet.

Antti, laiha soturi, ajatteli Kerttua ja sitten vaimoaan Suomaa. Jotenkin hän tuli hyvälle mielelle. Jostain syvältä Antin sydämestä kumpusi äänetön toivomus, melkein kuin rukous: kunpa Suoma eläisi kauan, eläisi vanhaksi mummiksi saakka.

Parin viikon levon jälkeen Antti alkoi totutella töihin. Hän ilmoitti Ykspihlajan satamaan, että hän perustaa oman yhtiön. Yhtiö alkaisi hoitaa laivojen purkausta ja lastausta. Yhtiön nimi olisi Ahtausliike Antti Kokkoluoto. Kumppaniksi tähän firmaan tuli oma isä. Myös Linnea Lindeman osallistui yritykseen melko muhkealla summalla. Eukko oli pitkän elämänsä aikana koonnut pankkiin suuren summan rahaa.

Antti haaveili vielä pääsevänsä pitkälle liike-elämässä.

Kovalla työllä hän aikoi tulla rikkaaksi. Antti palkkasi firmaansa töihin juuri sodasta palanneita sotilaita. Sinä talvena Antin ahtausliike purki ja lastasi jo 16 laivaa. Seuraavina vuosina menestys jatkui.

Vuonna 1948 Antti täytti 30 vuotta. Suoma oli jättänyt työnsä satamassa. Nyt hän hoiti ahtausliike Antti Kokkoluodon kirjanpidon ja laskutuksen. Lapsia Antille ja Suomalle oli ehtinyt syntyä jo neljä. Antti taas oli jo saavuttanut vakaan aseman Ykspihlajassa liikemiehenä. Ahtausliikkeessä oli töissä vakinaisesti 20 miestä. Usein töitä oli tavallista enemmän. Parhaimmillaan Antin porukoissa purki ja lastasi laivoja jopa 100 satamajätkää!

Linnea Lindeman kuolee

Talvella 1956 Linnea Lindeman ei enää ottanut vastaan synnyttäviä äitejä. Hän sanoi olevansa jo liian vanha hoitamaan synnytyksiä. Ei ihme, sillä olihan Linnea jo täyttänyt 86 vuotta.

Synnytyksien lopettamiseen oli toinenkin syy. Viranomaiset olivat tehneet tarkastuskäynnin Linnean luo. He käskivät Linneaa heti lopettamaan synnytykset. Ellei Linnea sitä tekisi, hän joutuisi oikeuteen ja saisi sakot. Linnea hämmästyi. Näinkö häneltä nyt vietäisiin työ, jota hän oli vuosikausien ajan harjoittanut? Viranomaiset totesivat kylmästi, että Suomessa on riittävästi koulutettua henkilökuntaa, lääkäreitä kätilöitä, jotka kyllä hoitavat synnytykset.

— Yhden lapsen minä vielä maailmaan päästän, Linnea ilmoitti viranomaisille, jotka poistuivat ihmeissään mökistä.

Oli siinä topakka eukko! Aikamoinen nainen, joka oli 60 vuoden aikana päästänyt maailmaan yli 500 lasta. Jos hän olisi ollut koulutettu kätilö, hänet olisi palkittu kunniamerkillä. 

Tuo viimeinen lapsi syntyi tammikuussa vuonna 1956. Synnyttäjä oli Suoma Kokkoluoto. Silloin syntyi Suoman ja Antin seitsemäs lapsi. Olisihan Suoma voinut mennä Kokkolaan sairaalaan, jossa oli lääkäri ja kätilöitä. Heihin Suoma ei kuitenkaan oikein luottanut. Kaiken lisäksi olihan Linnea auttanut maailmaan kaikki Suoman ja Antin lapset. 

Hyvissä ajoin ennen lapsen syntymää Suoma siirtyi Linnean mökkiin. Linnea ja Suoma innostuivat järjestämään synnytyksestä tavallista juhlallisemman. Ja olihan siihen syytäkin. Lapsi olisi viimeinen, jonka Linnea auttaisi maailmaan ja myös Suoman ja Antin viimeinen lapsi. Hanna leipoi tilaisuuteen mahtavan täytekakun. Viinaa löytyi Tuomaksen vanhoista pirtuvarastoista. Antti toi mereltä ampumiaan lintuja, joista saatiin herkullista ruokaa. Kynttilöitä oli tehty sinisiä ja punaisia: siniset poikaa ja punaiset tyttöä varten.

Synnytys onnistui hienosti. Uusin tulokas oli tyttövauva. Linnea ja Suoma juhlivat saavutusta kaksi päivää ja melkein kaksi yötäkin. Kun juhlat olivat ohi, molemmat olivat niin väsyneitä, että nukkuivat lähes koko vuorokauden. He näkivät onnellisia ja haikeita unia, koska lapsen synnytykset olivat molemmilta nyt ohi.

Sinä talvena meri jäätyi rannasta rantaan. Linnea pyysi Anttia kaverikseen jäälle. Hän selitti, että oli liian vanha eikä enää jaksanut yksin työntää isoa venettä. Linnea kuitenkin halusi vielä katsella aavaa merta ja jättää jäähyväiset hylkeille.

Veneessä Antti peitteli Linnean lämpimiin hylkeennahkoihin. Mukaan Antti otti voileipiä ja tietysti viinaa isänsä varastosta. Oli keskipäivä, ja rannoilla leijui sumua. Kauempana merellä sumu katosi ja talvinen aurinko alkoi loistaa. Antti työnsi venettä jäätä pitkin. Linnea hyräili tyytyväisenä. Talvinen meri oli tuttu ja rakas. Tunnelma oli hiljainen ja hyvä.

Äkkiä jostain kaukaa kuului kaameaa ulvahtelua. Ääni vahvistui jyrinäksi ja jää alkoi avautua.

Syntyi railo, josta meri tuli esiin. Vene laskeutui nyt veteen kuin arvokas merilintu. Väylä laajeni yhä. Antti souti väylää pitkin avomerelle. Siellä nähtiin monta hyljettä, jotka leikkivät aalloilla. Linnea katseli niiden kisailua ja naurahti mielessään. Näin luottavaisia otuksia hän ei ennen ollut tavannut. Olivatkohan ne jotenkin arvanneet, että nyt niitä ei ammuttu?

— Hyvästit vain, Linnea puhui hellästi hylkeilleen.

Talvinen päivä on lyhyt. Kotimatkalla Antti souti veneen niin lähelle rantaa kuin vedessä pääsi. Lopun matkaa mökille asti hän kantoi Linneaa. Linnea oli tullut jo hauraaksi ja kevyeksi. Haavoittunut sotakaveri Aaretti oli aikoinaan painanut paljon enemmän.

Muutaman päivän päästä Linnea pyysi Anttia vielä luokseen. Hänellä oli viimeinen hyvä näky Antin elämän varalle. Linnea makasi vuoteella takkatulen lämmössä. Hän oli jo hyvin heikko. Vuoteessa Linnean silmät olivat kiinni. Askelista hän tunsi, että tulija oli Antti.

— Istu siihen sängyn reunalle, Linnea pyysi hiljaisella äänellä.

— Nyt, kun minä kuolen, niin sitä ennen saat tietää, millaisena päivänä sinä kuolet.

Linnea muistutti, että Antti kuolisi heinäkuun 12. päivänä vuonna 1990.

— Lähtö tulee iltapäivällä, ihan tarkkaa kellonaikaa en osaa sanoa.

Kuolinvuoteellaan Linnea kuvaili näkyä: Antti asuu komeassa huvilassa Ykspihlajassa. Talo on täynnä arvokkaita vieraita. Oikeat vanhan ajan rikkaan miehen juhlat, joiden huippuhetkellä Antti kuolee kesken juhlamaljojen kohotuksen.

Ruumishuoneelle Antti kuljetetaan vanhalla Studebaker-autolla.

Kun Linnea oli saanut tämän sanotuksi, hän huokasi kevyesti viimeisen kerran. Sitten hän iski silmää ja kuoli.

Linnea Lindemanin hautajaisissa Hanna Kokkoluoto piti puheen:

— Linnean eläessä häntä arvosteltiin hävyttömästi ja hänen työtään moitittiin. Jopa viranomaiset olivat hänen kimpussaan. Vaan nyt kun tämä rohkea ja auttavainen ihminen makaa ruumisarkussaan, häntä saattamassa on yli 300 surijaa.

Hanna ennusti, että enää tämän jälkeen ei Ykspihlajassa yksikään vainaja saisi liikkeelle näin suurta saattojoukkoa. Tässä hän kuitenkin oli väärässä.

Hanna itse ja hänen miehensä tulisivat kokoamaan hautojen ääreen vielä enemmän surupukuista kansaa.

Kansanedustaja Antti Kokkoluoto

Antti ja Suonia Kokkoluodon elämä vakiintui vakaille urilleen. Lapset olivat aikuistuneet ja muuttaneet pois kotoa. Suoma ja Antti eivät aina jaksaneet ymmärtää lapsiaan. Lapset kun puhuivat vain maailmanlaajuisista ongelmista.

— Eiköhän heistä lopulta kunnon ihmisiä tule, Suoma ja Antti ajattelivat.

Antti oli erityisen suosittu työväen keskuudessa. Vaikka hän oli työnantaja, hänet valittiin mukaan sosialidemokraattiseen puolueeseen. Hän toimi puolueen paikallisosastossa. Myös ammattiyhdistysliikkeessä hän oli mukana.

Tuomas Kokkoluoto hoiti liiketoimia pitkälle 1970-luvulle asti. Hänellä ei ollut velkaa, ja kaupanpito ja muut liikeasiat sujuivat hyvin. Tuomas oli jo 80 vuoden ikäinen.

Hän ja Hanna seurasivat edelleen valppaasti kotikaupungin ja koko maailman tapahtumia. Kaupan tiskin takana he eivät täyspitkiä päiviä tehneet. Tuomas ja Hanna alkoivat olla vanhoja.

Tuomas sairastui 1970-luvun puolivälissä syystalvella flunssaan, joka kaatoi hänet vuoteeseen. Siinä maatessaan hän sai keuhkokuumeen. Se vei Tuomaksen mennessään.

Hanna oli muutaman vuoden Tuomasta nuorempi. Melkein 80-vuotias oli hänkin. Enää hän ei ollut hätkähdyttävän kaunis. Kasvot olivat jo uurteiset. Mutta jollakin kummallisella tavalla hän oli soma vanhus, jota oli mukava katsella ja jonka kanssa oli miellyttävää keskustella. Hanna muisti paljon asioita vanhoilta ajoilta. Yleisesti Kokkolassa veikkailtiin, että Hanna eläisi ainakin 100-vuotiaaksi. Mutta eipä elänyt.

Kevättalvella vuonna 1975 Hanna souteli Ykspihlajassa Linnean vanhalla veneellä. Hanna laski mereen katiskoita, joilla hän pyydysti kaloja. Niin siinä sitten kävi, että Hanna keikahti veneen keulasta mereen ja hukkui. Ruumis löydettiin pari päivää myöhemmin.

Kokkoluodon kaupalle ei löytynyt omasta suvusta jatkajaa, joten kauppa myytiin. Tuomaksen ja Hannan tavaroiden joukosta Suoma ja Antti saivat paljon rakkaita esineitä: huonekaluja, Tuomaksen vanhan pyssyn, ja parhaimpana perintönä vanhan Studebaker-auton. Autolla saattoi vielä ajaa, vaikka ei sitä jokapäiväisessä ajossa voinut enää käyttää. Käyttöautona Antilla oli iso Volvo.

Myös viinaa löytyi vielä Tuomaksen varastoista. Antti sai neljä isoa viinakanisteria, jotka olivat täynnä väkevää pirtua.

Antti laski, että hänellä olisi vielä elinaikaa 15 vuotta. Tuomaksen viinat hän päätti säilyttää aina vuoteen 1990 asti. Silloin hän järjestäisi omana kuolinpäivänään suuret juhlat.

Antti asetettiin ehdokkaaksi vuoden 1975 eduskuntavaaleihin. Hän ei itse uskonut menestykseen. Suoma sen sijaan oli varma, että Antti menee läpi ja pääsee kansanedustajaksi. Antti oli hyvin pidetty työväen keskuudessa. Siksi Suoman mielestä oli ihme, jos vaalivoittoa ei tulisi. Anttia moinen luulo huvitti. Mutta kun äänet oli laskettu, ilmeni että Antti oli saanut 3 218 ääntä. Se riitti valintaan. Antti Kokkoluodosta oli tullut kansanedustaja.

Komeat kuolinjuhlat

Antin poliittinen ura oli pitkä. Toukokuussa vuonna 1983 Antti pääsi työministeriksi hallitukseen. Pääministerinä oli silloin Kalevi Sorsa ja ulkoministerinä oli Paavo Väyrynen. Kolmen vuoden aikana hallitus sai paljon hyvää aikaan. Erityisen tärkeänä Antti piti työllisyyden hoitoa. 

Kuolinpäivänsä aamuna, 12. heinäkuuta vuonna 1990 Antti Kokkoluoto heräsi virkeänä. Hän oli nukkunut yönsä levollisesti. Vanha kunnon vaimo Suoma oli jo valmistanut kelpo aamiaisen. Aamiaisen jälkeen Antti otti kuuman suihkun. Hän tunsi olevansa elämänsä kunnossa. Toisaalta huolestutti, jos Linnea Lindemanin ennustamasta kuolemasta ei tulisikaan totta.

Kello oli vasta yhdeksän aamulla. Ehkä päivän mittaan olo alkaisi rapistua ja henki lähtisi iltaan mennessä. Niin sopi toivoa, sillä Antti oli kylmähermoinen mies. Turhan takia hän ei järjestäisi Ykspihlajan suurimpia kesäjuhlia. Edelleen hän luotti Linnean ennustukseen.

Aurinko paistoi ja ilma oli tyyni. Meri välkehti levollisena. Kaukaa saariston takaa näkyi muutamia laivojen savupiippuja. Lokit ja tiirat kirkuivat kotoisasti. Suoma ja Antti olivat pukeutuneet parhaimpiin vaateisiinsa. He olivat todella tyylikäs vanha pariskunta. Autotallista vedettiin ulos vanha Studebaker-auto. Antti oli antanut laittaa sen hyvään kuntoon. Kyllä sillä kelpaisi Antin lähteä viimeiselle matkalleen.

Juhlan viralliseksi aiheeksi Antti oli päättänyt ahtausliikkeensä 50-vuotisjuhlat. 

Vieraita alkoi saapua pian puolenpäivän jälkeen. Heitä tuli niin paljon, että autoja oli pysäköitävä satamaan asti, kadun molemmin puolin. Sukulaisia saapui paikalle melkein sata. Liikuttuneina Suoma ja Antti silmäilivät nyt jo keski-ikäisiä jälkeläisiään.

Todella ilahtunut Antti oli, kun monet vanhat kansanedustajatoverit ja myös ministeritoverit tulivat. He saapuivat itse Kalevi Sorsan johdolla. Papiston pöydässä istui kokkolalainen arkkipiispa Mikko Juva. Hänen vieressään taas istui Kokkolassa koulunsa käynyt pappi John Wickström, tuleva arkkipiispa. Monet julkisuuden henkilöt olivat noudattaneet kutsua. Paikalla oli nyrkkeilijä Olli Mäki, näyttelijä Pia Hattara, estejuoksija Jouko Kuha, laulaja Anita Välkki ja monet muut.

Ohjelma oli samanlainen kuin kaikissa kesäjuhlissa. Oli puheita, naisten voimistelunäytös, runojen lausuntaa, torvisoittoa ja tietenkin yltäkylläinen päivällinen. Pihalla oli 40 pitkää pöytää. Tuomaksen vanhasta viinasta oli sekoitettu juhlajuomaa, boolia.

Tasan kello 13.13., kun vieraat olivat asettuneet juhlapöytiin, Antti Kokkoluoto kohotti isänsä vanhan pyssyn. Antti ampui kolme laukausta. Nyt ateriointi saattoi alkaa. Koko pitkä päivä nautittiin pöydän antimista. Yksimielisesti suuri vierasjoukko totesi, etteivät he koskaan olleet saaneet osallistua näin hienoihin kesäjuhliin.

Illan tullen Antti Kokkoluoto alkoi tosissaan huolestua. Hänen vointinsa oli mitä parhain, ja tunnelma oli korkealla. Äkillistä sairauskohtausta tai kuolemaa ei tuntunut tulevan.

Oliko Linnea Lindeman lopultakin pitänyt häntä pilkkanaan?

Toisaalta juhlat olivat onnistuneet yli odotusten. Antti oli monta kertaa mielessään kuvitellut, miten hän kaatuu nurmikolle. Viimeisellä hetkellä olisi sopivaa hymähtää elämälle ja vasta sitten sulkea silmät. Nyt tuo viimeinen näytös jäi esittämättä.

Antti ei kuitenkaan vastoinkäymisestä masentunut. Hänellä oli kylmät hermot ja kuuma veri.

Vähän ennen keskiyötä Antti latasi isänsä vanhan pyssyn ja ampui yötaivaalle 13 laukausta. Koko tienoo jylisi. Juhlavieraat käsittivät, että nyt juhlat olivat päättyneet. Pikkuhiljaa he alkoivat poistua. Jäähyväiset kestivät toista tuntia.

Kun vieraat olivat lähteneet, Antti vaelsi kesäyössä hautausmaalle. Ensin hän meni nuoruuden rakastettunsa Kertun haudalle. Hän seisoi siinä kauan. Antti yritti muistella tytön hentoa olemusta, katsetta ja luonnetta. Kaikkea ei voinut mieleen palauttaa, mutta se ei tuntunut pahalta.

Sitten Antti meni Linnea Lindemanin haudalle. Antti katseli Linnean hautakiveä. Olikohan Linnea itsekään uskonut kummallisiin näkyihinsä? Ehkäpä.

Ehkä Linnea kuitenkin oli hauskalla tavalla kiero ihminen. Naiset aina nauttivat, kun he saavat huijata miesväkeä.

Paluumatkalla Antti vilkaisi myös omaa hautapaikkaansa.

Se oli tuuhean puun varjossa, levollisen oloinen paikka. Vielä siihen ei hänelle hautaa kaivettaisi. Harmi. Lähtöjuhlat olivat tulleet kalliiksi. Niin se on. Elämä ei ole halpaa.

Antti päätti, että kun hänen aikansa lopulta tulisi kuolla, hänet haudattaisiin hiljaisuudessa. Juhlat oli nyt juhlittu.

Antti Kokkoluoto elää vielä tänäkin päivänä.


Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2015/11/27/arto-paasilinna-kylmat-hermot-kuuma-veri-adaptirovannyj-tekst/

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *