«

»

Янв 30 2014

Распечатать Запись

Leena Lehtolainen * Tuliainen Vilnasta * Рассказ (на финском языке)

Рассказ популярнейшей в Финляндии писательницы Леены Лехтолайнен, несколько романов которой переведены и на русский язык.


Puhelin soi kaksi päivää sen jälkeen, kun olin palannut Vilnasta.

— Teidän on palautettava se, mikä ei teille kuulu, ääni kähisi murteellisella suomen kielellä ennen kuin ehdin edes sanoa nimeäni. — Saatte kaksi päivää aikaa — sitten…

— Kuka siellä on?

— Kyllä te tiedätte kuka.

— En tiedä. Teillä taitaa olla väärä numero. Minä olen Julia Leivo. Kenelle te yrititte soittaa?

— Älkää viitsikö. Juuri teille. Tiedämme, mitä toitte Vilnasta, mutta se ei ole teidän. Palauttakaa se, tai…

Puhelu katkesi. Jäin hämmentyneenä tuijottamaan matkapuhelimeni näyttöruutua. Painoin näppäintä, joka vei minut vastattujen puhelujen valikkoon. Minulle oli soitettu tuntemattomasta numerosta, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, kuka soittaja oli tai mistä hän puhui, mutta hän tuntui olevan tosissaan.

Olin ollut viikon Liettuassa, Vilnassa ja Kaunasissa. Teen väitöskirjaa suomenruotsalaisesta runoilijasta Henry Parlandista, joka oli kuollut Kaunasissa 1930, vain kaksikymmentäkaksivuotiaana. Väitöskirjastani ei tulisi täydellistä, jollen saisi nähdä kaupunkia, jossa Parland oli viettänyt viimeiset puolitoista vuotta elämästään. Olin ansainnut matkarahoja myymällä isolle naistenlehdelle artikkelin Liettuan kaikkien aikojen kuuluisimmista taitoluistelijoista, jäätanssipari Margarita Drobiaskosta ja Povilas Vanagaksesta, jotka olivat jättäneet amatöörijäät muutama vuosi sitten, mutta tekivät paluuta Torinon olympialaisiin. Ne olisivat parin viidennet peräkkäiset olympialaiset.

Matka oli sujunut suunnitelmien mukaan. Olin aloittanut sen Kaunasista ja seisonut paikalla, jossa Henry Parlandin hauta oli ollut ennen kuin valloittajat tuhosivat hautausmaan. Olin tosin unohtanut netistä tulostamani Kaunasin kartan kotiin, ja paikan päältä oli karttaa ollut melkein mahdotonta löytää, mutta viimein olin onnistunut. Vilnassa ei tätä ongelmaa ollut. Olin nautiskellut Liettuan pääkaupungin kapeista kujista ja kauniista rakennuksista ja iloinnut siitä, että maa oli taas itsenäinen. Jäätanssipari oli miellyttävä ja antoi hyvän haastattelun. Olin tavannut muitakin mukavia ihmisiä, mutta ei kukaan ollut antanut minulle mitään sellaista, jota minulla ei saisi olla.

En pystynyt ymmärtämään, mitä salaperäinen soittaja oli koettanut minulle viestiä.

Olin toki ostanut muutamia matkamuistoja ja liettuankielisen runokokoelman Akademine Knygasta. Saatoin maistella kielen rytmiä ja äänteitä vaikka en sitä ymmärtänytkään. Meripihkaiset korvakorut olivat kauniit, mutta ei kai niillä mitään erityisarvoa kenellekään voinut olla, sillä olin ostanut ne aivan tavallisesta kaupasta, jossa oli toistakymmentä täsmälleen samanlaista koruparia. Soittajan oli täytynyt erehtyä. Tai ehkä joku ystävistäni pilaili kanssani. Paulilla oli joskus omituinen käsitys hauskuudesta. Mutta soittajan ääni ei ollut Paulin, tämä ääni oli matalampi ja jotenkin vaarallisempi.

Olin purkanut tavarani heti tultuani ja ehtinyt jo pestä likaiset vaatteet. Olisiko matkalaukkuuni tai käsimatkata varaan voitu sujauttaa jotakin minun huomaamattani? Kauhujuttuja kerrottiin ihmisistä, jotka viruivat vuosikymmenkaupalla jossakin itämaisessa vankilassa koska olivat joutuneet huumekuriirin muuliksi ja jääneet kiinni. Kolmekymppinen, huomaamattoman siististi pukeutuva kirjallisuuden jatko-opiskelija, joka näytti keskiluokkaisuuden perikuvalta, oli ollut sopiva valinta uhriksi. Minua ei koskaan pysäytetty tullitarkastuksissa, minulla ei ollut rikosrekisteriä.

Minun oli täytynyt jättää matkalaukkuni moneksi tunniksi säilytykseen hotelliini, sillä lento takaisin Helsinkiin oli lähtenyt vasta varttia vaille kuusi iltapäivällä. Silloin joku olisi tietenkin saattanut sujauttaa sinne jotakin. Matkalaukkuni oli kova, jo vähän kolhiutunut, ja siinä oli numerolukko. Olisihan sen joku voinut saada hyvällä tuurilla auki. Nimeni, osoitteeni ja puhelinnumeroni olivat tietysti sekä laukun sisä- että ulkopuolella siltä varalta, että laukku katoaisi.

Olin vienyt laukun jo säilöön vinttikomeroon. Mielestäni se oli ollut tyhjä, mutta päätin lähteä tarkistamaan. Asun Kalliossa kuusikerroksisen talon ylimmässä asuinkerroksessa, joten vintille tarvitsi kiivetä vain yhden kerroksen portaat. Kun avasin porrashuoneen oven ja näin edessäni odottavan pimeyden, aloin epäröidä. Entäpä jos tämä olikin ansa, ja salaperäinen soittaja oli halunnut houkutella minut yksin vinttikomeroon? Pitäisikö käydä pyytämässä naapurin Leo avuksi? Hän oli ystävällinen mies, joka auttoi minua toisinaan remonttihommissa, ja minä puolestani vahdin joskus Leon ja Birgitan lapsia.

Ei, hölmöhän minä olin. Kyllä uskaltaisin mennä vinttiin ilman Leoakin, niin kuin olin ennenkin mennyt. Ei siellä mitään vaaraa ollut. Talomme alaovi oli aina lukossa, ja portaikkoomme eksyi harvoin kutsumattomia vieraita. Ehkä olisi parasta kuitenkin ottaa jotakin kättä pitempää. Palasin takaisin asuntooni. Leipäveitsen sijaan turvauduin valkopippuripurkkiin, jonka kannen vetäisin auki. Sitten astuin uudestaan portaikkoon ja avasin vintin oven. Askeleeni kopisivat pitkin portaiden betonia. Sytytin vinttihuoneen valot ennen kuin astuin sisälle.

— Onko täällä ketään? kysyin varmuuden vuoksi, mutta en saanut muuta vastausta kuin ilmaventtiilissä ulisevan tuulen kimeän, pilkkaavan äänen. Säilytyskomeroni oli suuren huoneen perällä. Kanaverkkojen läpi näkyi ihmisten ylimääräisiä tavaroita sekä kesäsäilöön tuotuja talviurheiluvälineitä ja paksuja takkeja. Tuttuja, kotoisia esineitä, mutta nyt tuntui siltä kuin jokaisen takana olisi piillyt vaara.

Minulla oli vaikeuksia saada verkko-ovea kiinni pitävää munalukkoa auki, mutta viimein se onnistui. Laukku oli varaston nurkassa luistimieni alapuolella. Se näytti aivan samalta kuin aina ennenkin. Otin laukun, lukitsin oven ja kävelin takaisin käytävään niin ripeästi kuin itsekunnioitukseni antoi myöten. Parinkymmenen metrin matka nosti jo hien otsalle.

Eteisessä avasin laukun. Se oli tyhjä, kuten olin olettanut. Tarkistin vielä molemmat osat ja sivutaskut, mutta en löytänyt muuta kuin paperiliittimen. Se nyt ei voinut olla tärkeä kenellekään. Laukun vuorit olivat ehjät, ja kun hölskyttelin sitä, mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei kuulunut. Mielessä pyörivät mikrofilmit ja muut vakoilutarinoista tutut tavarat, nehän olivat pienen pieniä. Ne saattoi piilottaa mihin tahansa.

Reppu — sitä en ollut tyhjentänyt niin huolellisesti kuin matkalaukkua! Päiväkirjani oli edelleen repussa, olin kirjoittanut sitä lentokoneessa, samoin lompakko, ja passikin. Entä pellavajakun ja -housujen taskut, niitä en ollut laittanut pyykkiin. Toilettilaukun olin tyhjentänyt jo tuloiltanani.

Pengoin reppuni läpikotaisin, mutta siitä ei löytynyt mitään kummallista, vain kalenteri, puuterirasia, päiväkirja ja jokunen Vilnan rakennuksia esittävä postikortti. Sitten oli lompakon vuoro. Olin jättänyt muutaman litan matkamuistoksi. Lompakko tuntui kevyeltä, sillä ennen matkaa olin tyhjentänyt siitä ylimääräiset kirjasto- ja etukortit. Ne olisi aika laittaa takaisin.

Puhelin soi taas, ääni sai minut säpsähtämään. Katsoin näyttöruutua: taas tuntematon numero. Uskaltaisinko vastata? Kun soittoääni oli jo loppumassa, painoin vihreää puhelimenkuvaa näppäimistössä ja aloin sanoa nimeäni.

— Oletteko jo tullut järkiinne? Se oli äskeinen käheä miesääni, joka alkoi puhua suoraan ääneni päälle. — Kai ymmärrätte, että se mikä teillä on, on paljon teidän henkeänne arvokkaampi.

Kyyneleet nousivat silmiini. En enää ymmärtänyt yhtään mitään.

— Te erehdytte! Ei minulla ole mitään muille kuuluvaa! Lopettakaa minun kiusaamiseni tai otan yhteyttä poliisiin!

Mies oli hetken hiljaa, mutta kun hän alkoi uudestaan puhua, hänen äänensä oli entistä pelottavampi.

— En suosittele sitä oman turvallisuutenne kannalta. Luuletteko, että teitä uskotaan? Kuulkaahan nyt, neiti Julia Leivo. Palauttakaa se, mikä ei teille kuulu, niin teille ei käy kuinkaan.

— Minä en tiedä mistä te puhutte!

— Älkää yrittäkö. Amerikkalainen toimittaja, joka tuli teidän jälkeenne haastattelemaan jäätanssijoita, kertoi kaiken. Hän on nyt sairaalassa Vilnassa, ja saa palata Delawareen ilman vasenta pikkusormea.

Yhteys katkesi. En enää pysynyt jaloillani, vaan vajosin lattialle ja aloin itkeä. Miten minulle tapahtui tällaista, kiltille ja rauhalliselle kirjallisuudentutkijalle, jolle oli aivan riittävästi seikkailua siinä, että hän sai kulkea Henry Parlandin jäljillä ja tavata maailmankuuluja taitoluistelijoita? Toki minä muistin amerikkalaistoimittajan, sillä olimme asuneet Vilnassa samassa hotellissa. Mies oli tullut juttelemaan kanssani haastattelun jälkeisenä aamuna, kun huomasi minun tutkailevan saksankielistä taitoluistelulehteä Pirouettenia. Hän oli ollut todella mukava, ja olimme olleet suloisen yksimielisiä siitä, että liettualaisparia oli kohdeltu törkeän epäoikeudenmukaisesti vuoden 2002 taitoluistelun maailmanmestaruuskisoissa, kun heidät oli tuomaripelin takia pudotettu mitaleilta. Mikä ihme miehen nimi oli ollut? Hänhän oli antanut minulle korttinsa. Dave Fleming tai jotakin. Missä se kortti oli?

Avasin lompakkoni etsiäkseni korttia, mutta silloin puhelin soi taas. Olin purskahtaa uudestaan itkuun. En kestäisi enää yhtään uhkaussoittoa. Päätin, etten vastaisi, jos soittaja olisi tuntematon numero. Helpotuksekseni näytössä luki Pauli.

— Moi, huokaisin puhelimeen ja koetin olla nyyhkimättä. Pauli hössötti muutenkin turhaan. Hän ei olisi millään antanut minun lähteä yksin Liettuaan, vaan koetti tuppautua mukaani. Sain hänet viimein uskomaan, että kyseessä oli työmatka, että halusin iltaisin tehdä muistiinpanoja hotellihuoneessa enkä juhlia hänen kanssaan. Siitä oli tullut suorastaan riita.

— Oletko jo saanut hommasi tehtyä? Olen Hakaniemessä, voisin tulla piipahtamaan, jos se neidille sopii.

— Tule vaan, myönnyin, sillä kaipasin syliä, johon käpertyä. Olimme Paulin kanssa seurustelleet puolisentoista vuotta, viime kuukausina tosin vähän vähemmän tiiviisti ja intohimoisesti kuin alkuaikoina. Olin uppoutunut väitöskirjaani ja Paulilla oli kova kiire töissä it-firmassa. En oikein ymmärtänyt, mitä hän siellä teki, mutta muutaman humanistipoikaystävän jälkeen diplomi-insinööri oli tuntunut virkistävän järkevältä ja turvalliselta. Pauli oli minun tapaani kunnianhimoinen. Emme olleet sen tarkemmin suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta, sillä halusin saada väitöskirjani valmiiksi ennen sitoutumista mieheen tai lapsiin. Henry Parlandin runot, esseet ja proosapätkät olivat vieneet mukanaan niin, että välillä väitöskirjani kohde tuntui elävämmältä kuin todelliset ihmiset.

Pauli oli ollut minua vastassa lentokentällä, mutta hänellä oli sinä iltana työhön liittyvä edustustilaisuus, ja minun taas oli ollut saatava Drobiaskon ja Vanagaksen haastattelu valmiiksi heti palattuani, joten olimme tavanneet vain ohimennen. Tänäänkin olisi vielä ollut purettava Parland-muistiinpanojani, mutta tiesin, etten enää kykenisi töihin. Kello oli sitä paitsi jo yli kuusi, olin ansainnut vapaa-aikaa.

Kun alaoven summeri soi, en painanut sitä automaattisesti, vaan kurkistin yhdistetyn olo- ja makuuhuoneeni ikkunasta ulos. Ovella seisoi Pauli eikä kukaan tuntematon ja pelottava. Painoin helpottuneena ovenavausnappia. Kuulin hissin lähtevän käyntiin ja kulkevan alas, kolina kaikui hyvin vanhan talon kiviseinistä. Avasin Paulille oven valmiiksi ja heittäydyin hänen syliinsä.

— Moi Julia, hauska nähdä, että sinulla on ollut ikävä! hän sanoi ja suuteli minua niin, etten ollut saada henkeä. Tunsin Paulin tutun tuoksun, lämpimän mausteisen partaveden, jonka olin itse valinnut. Hän oli minua vain kymmenisen senttiä pidempi, sata seitsemänkymmentäsenttinen, mutta lihaksikas ja hyväkuntoinen. Pauli kävi kuntosalilla, pelasi tennistä ja lasketteli. Silmälasit Pauli vaihtoi usein piilolaseihin, ettei häntä pidettäisi liian nörttinä, varsinkin kun hänen tumma tukkansa oli jo alkanut väistyä ohimoilta.

— Mikä hätänä? hän kysyi sitten, ja työnsi minut käsivarrenmitan päähän itsestään. — Oletko sinä sairas?

Pudistin päätäni ja purin huultani, jotten alkaisi taas itkeä. Sekavasti soperrellen kerroin Paulille koko jutun. Hänen kasvonsa tulivat entistä punaisemmiksi, hän oli raivoissaan minun puolestani. Se tuntui hyvältä. Kun olin lopettanut kertomukseni, Pauli alkoi kysellä. Toisin kuin minä, hän katseli mielellään televisiosta poliisisarjoja ja jännitysfilmejä, ja oli oppinut niistä paljon. Minä en pitänyt tarinoista, joissa lyötiin ja ammuttiin, ja tosielämässä siedin sitä vieläkin vähemmän.

— Se, mitä mies tarkoittaa, ei voi olla mitään kovin suurta. Mikä voisi olla niin arvokasta, että sen vuoksi voisi vaikka tappaa? Kun voihkaisin, Pauli taputti minua olalle.

— Anteeksi, Julia, mutta minä otan nämä uhkaukset vaka­vasti. Sinä olet minulle tärkeä. Näytähän niitä korvakoruja. Etteivät ne vaan olisi muuta kuin miltä ne näyttävät.

Toin korvakorut Paulille, joka tutki niitä tarkkaan, hais­telija lopulta maistelikin toista. Sitten hän pudisti päätään.

— Sievät. Sinulla on hyvä maku korujen suhteen, mutta eivät nämä mitään arvotavaraa ole. Katsotaanko vielä sitä sinun reppuasi? Jos vuorissa vaikka on jotakin?

Reppu oli tavallinen urheilukaupasta ostettu reppu, jossa oli useita taskuja ja verkko juomapullolle. Se oli kätevä niin luontoretkillä kuin kaupungissakin. Yleensä pidin lompakon ja passin povitaskussa tai passipussissa, mutta selässäni olevaan reppuun joku olisi tietysti tungoksessa voinut sujauttaa jotakin. Ja reppu oli ollut mukanani aamiaispöydässä, kun olin jutellut amerikkalaisen toimittajan kanssa. Olin jopa pyytänyt häntä vahtimaan sitä, kun hain lisää kahvia ja appelsiinimehua. Silloin hänellä olisi ollut hyvä tilaisuus laittaa sinne mitä tahansa. Pauli tunnusteli reppua huolellisesti, näytti sitten pettyneeltä.

— Ei täällä ole mitään. Hän laski repun käsistään.

— Oletko tarkistanut kaikki ihovoidepurkkisi, ja sampoon ja hoitoaineen?

— En. Kuka nyt niihin… Ja olen minä jo käyttänyt puhdistusmaitoa ja kosteusvoidetta kotiin palattuani.

Pauli nousi mitään sanomatta ja käveli kylpyhuoneeseen. Kuulin hänen kolistelevan purkkejani, jotka hän oli seurusteluaikanamme oppinut tuntemaan.

— Ei näissä mitään ole, hän sanoi, ja tuli ulos kylpyhuoneesta. — Pitäisikö kuitenkin ratkoa repun saumat? Jos sinne on piilotettu vaikkapa mikrosiru.

— Miten se olisi mahdollista? Reppu on ollut minulla koko ajan. Sitten muistin taas, että olin jättänyt Dave Flemingin hetkeksi yksin reppuni kanssa. Olisiko hän ehtinyt siinä ajassa ratkoa sauman ja ommella sen taas? Ei olisi.

— Katsoitko myös jalkavoiteen? kysyin Paulilta. Käytin luontaistuotekaupan paksua jalkarasvaa, ja Liettuanmatkalla jalat olivat olleet koetuksella, kun olin kävellyt ympäri Vilnan vanhaa kaupunkia, mutta kotona en ollut rasvapurkkia avannut. Se oli sampoon vieressä suihkukopin hyllyllä.

— Äh, se unohtui. Pauli nousi, mutta minä olin nopeampi. Hetkessä olin kylpyhuoneessa ja avasin desilitran vetoisen paksun lasipurkin. Se oli täydempi kuin Vilnassa. Työnsin sormeni rasvaan ja tunsin pinnan, joka ei kuulunut purkkiin.

— Pauli! Täällä on jotakin… Muovipussi.

Pauli oli takanani, hän näki, mitä vedin purkista. Pussi oli tavallinen pieni pakastepussi, joita sai ostaa ruokatavarakaupoista. Sen sisällä oli folioon kääritty mötikkä.

— Onko sinulla keittiöhansikkaita? Pauli kysyi ääni täristen. — En halua sotkea sormenjälkiä.

Hain hansikkaat Paulille ja katsoin, kuinka hän varovaisesti avasi folion. Kun sen sisällys paljastui hänelle, hän huudahti. Odotin näkeväni jalokivien hohteen, mutta folion päällä oli tiivis kasa ruskeaa, oudon hajuista jauhetta.

— Mitä se on?

Pauli haistoi varovasti. — En minä mikään huumeiden asiantuntija ole, mutta minusta tuntuu, että tämä on poltettavaa heroiinia. Se on kova sana Helsingin kaduilla.

Vaikka olin asunut koko elämäni Helsingin seudulla, en ollut nähnyt kenenkään koskaan edes polttavan hasista. Minä liikuin piireissä, joissa ajateltiin, että huumeista piti pysyä kaukana. Ja nyt omassa asunnossani oli niin iso määrä heroiinia, että joku oli valmis tappamaan sen vuoksi. Sen täytyi olla mielettömän arvokasta.

— Mutta miten se on saatu voidepurkkiini?

— Sinähän sanoit, että se amerikkalainen asui samassa hotellissa. Kai hän on jollakin tekosyyllä tunkeutunut huoneeseesi ja kätkenyt kaman.

— Mutta miten sellaisen voisi tuoda… Eikös kaikki matkatavarat tutkita kamalan tarkkaan?

— Mieti nyt. Oliko lentokentällä huumekoiria? Paulin ilme oli keskittynyt, hän paneutui ongelmaani koko insinöörimäisellä perusteellisuudellaan, ja minä olin tyytyväinen siitä, että en ollut tässä yksin. Vilnassa oli kyllä ollut sotilaita koirineen, mutta vasta porttialueelle menevän turvatarkastuksen luona. Helsingissä olin kävellyt tavaroineni läpi tyhjän tullialueen. Janotti. Menin keittiöön hakemaan vettä ja join saman tien kaksi lasillista. Ruumiini tuntui olevan kuiva kuin aurinkoon jäänyt teepussi.

— Sen amerikkalaisen journalistin kortti — katso, onko se lompakossani! huikkasin Paulille keittiöstä. Oli pakko saada teetä, se piristäisi. — Siinä oli sähköpostiosoite. Tarkistetaan, onko mies todellakin sairaalassa, vai… En halunnut jatkaa lausetta loppuun.

Kuulin Paulin tulevan keittiöön, hän tarttui minua takaapäin vyötäisiltä kiinni. — Olen pahoillani, Julia. En löytänyt mitään korttia. Oletko kenties pannut sen muistiinpanopapereittesi sekaan?

En ehtinyt vastata, kun puhelin soi taas, mutta se oli Paulin puhelin. Hän tarttui siihen rivakasti.

— Terve. Selvä. Sopii. Hyvä juttu, kiitos. Huomiseen! Kuuntelin hänen lyhyitä, napakoita vastauksiaan pää humisten. Tunsin itseni jänikseksi, jota ilves jahtasi.

— Anteeksi. Työasia. Alaiseni eivät näköjään osaa tehdä päätöksiä ilman minua. Kerro lisää miehestä, joka soitti sinulle. Miten hän puhui?

Minusta oli tärkeää, että mies teititteli minua. Suomalaiset teitittelivät nykyään todella harvoin. Puhuttelumuoto viittasi siihen, että mies oli ulkomaalainen, samoin hänen aksenttinsa. Eikö huumekauppa Suomessa ollut paljolti venäläisten ja virolaisten käsissä? Kai liigat saattaisivat toimia Liettuassakin?

Kerroin tämän Paulille, joka kuunteli vakavana.

— Ilmeisesti tämä Fleming yritti vetää välistä. Sovitteko, että tapaatte vielä iltapäivän aikana ennen kuin lennät Suomeen?

Koetin muistella, mutta mistään sellaisesta ei ollut puhetta. Dave Fleming oli ollut nuori kaveri, hieman päälle kahdenkymmenen, ja ensimmäistä kertaa Euroopassa. Hän oli entinen jäätanssija, mutta oli joutunut lopettamaan selkävammojen vuoksi. Pauli avasi tietokoneeni ja haki Flemingin nimeä googlesta.

— Kaksitoistatuhatta osumaa, hän sanoi synkästi, ja koetti sitten erilaisia hakusanoja, mutta ei löytänyt sitä miestä, joka minulle oli sanonut nimekseen Dave Fleming. Ehkä nimi oli ollut väärä. Mutta ei kai ihan kuka tahansa olisi päässyt haastattelemaan Margarita Drobiaskoa ja Povilas Vanagasta? Ainakin mies oli tiennyt taitoluistelusta vakuuttavan paljon.

— Pitäisikö meidän soittaa vilnalaisiin sairaaloihin ja koettaa selvittää, onko Fleming jossakin niistä? ehdotin Paulille.

— Eihän me olla lähiomaisia, hän tyrmäsi ideani.

— Valehdellaan, että ollaan, ehdotin, sillä aloin olla epätoivoinen. Pauli ei vastannut, vaan jatkoi tietokoneen kimpussa puuhailemista. Annoin hänen touhuta ja kävin laittamaansa teen hautumaan. Kaipasin rauhoittavaa kamomillan ja laventelin sekoitusta. Maisema keittiön ikkunasta oli aivan sama kuin ennen: neliön muotoinen vaaleankeltaiseksi rapattujen talojen rajaama sisäpiha, pari roskalaatikkorivistöä, kitulias pihlaja, jossa ei vieläkään ollut kuin aavistus lehdistä, vaikka oli jo toukokuun puoliväli. Vilnassa oli ollut jo täysi kesä. Miksen ollut jäänyt sinne, miksi olin tullut tähän painajaiseen? Vaikka ei kai painajaista olisi ollut ilman Vilnanmatkaani.

— Pitäisikö meidän ilmoittaa poliisille? kysyin, kun hunajalla maustettu tee viimein tuoksui kupissani.

— Ai tuntemattomista miehistä, jotka kätkevät satojen tuhansien eurojen arvosta huumeita sinun matkatavaroihisi? Luuletko, että sinua uskottaisiin? Pauli siemaisi omasta teekupistaan, vaikka hän oli enemmän kahvimiehiä.

— Varaton kirjallisuudenopiskelija, joka tekee väitöskirjaa minimistipendillä. Juuri sinun kaltaisesi olisi helppo värvätä huumekuriiriksi.

Kummastelin terävää sävyä Paulin äänessä. Luuliko hän, että olin vapaasta tahdostani sekaantunut huumekauppaan? Jos Pauli ei uskoisi minua, miten sitten poliisikaan uskoisi? Ajatteliko Pauli, etten ollut halunnut hänen lähtevän kanssani Vilnaan siksi, ettei hän estäisi rikostani?

Katsoin itseäni eteisen peilistä. Näin tavallisen suomalaisen naisen, jolla suorat vaaleat polkkahiukset ja pyöreät posket, nykerönenä ja yleensä innostuneet siniset silmät. Minulla oli päärynän muotoinen vartalo niin kuin monilla suomalaisilla naisilla, Marimekon turvallinen tasaraitapaita ja korvissa Kalevala-korut. Minä olin niin arkipäiväinen ihminen kuin vain voi olla. Miten juuri minun elämästäni oli jonkun tuntemattoman amerikkalaisen toimittajan ansiosta tullut painajainen, jollaisesta en olisi ikinä osannut uneksia?

Puhelin soi taas, nyt se oli minun puhelimeni. Ääni tuntui rikkovan tärykalvoni. Pauli tarttui kännykkään ja katsoi näyttöruutua.

— Tuntematon numero. Parasta, että sinä vastaat. Älä kerro sille miehelle, että joku muukin kuin sinä tietää huumeesta.

En tietenkään kertoisi, enhän halunnut saattaa Pauliakin vaaraan! Ääneni tärisi, kun sanoin nimeni puhelimeen. Tällä kertaa mies jaksoi kuunnella sen, sitten hän aloitti:

— Neiti Leivo, oletteko viimein tullut järkiinne? Haluatteko antaa meille sen, mikä ei kuulu teille?

Minusta pääsi pieni vikinä. Ilves oli saavuttanut saaliseläimensä, ja jänis voihki nyt kivusta.

— Kyllä… sain viimein sanottua.

— Hyvä. Arvasinkin, että olette järkevä tyttö. Kunhan teette täsmälleen niin kuin sanon, teille ei tapahdu mitään pahaa. Eihän kukaan muu tiedä tästä?

— Ei, vastasin niin kuin Pauli oli käskenyt.

— Hyvä. Muistakaa, että poliiseja ei missään tapauksessa saa sekoittaa tähän! Jos ilmoitatte heille, me saamme teidät kyllä. Aivan missä vaan. Ymmärrättekö?

Sain kurkustani ulos jonkinlaisen äännähdyksen. Miksi olohuoneeni seinät olivat äkkiä alkaneet vihertää, niillähän piti olla lämpimän kermanvalkoinen tapetti?

— Täytyy odottaa kunnes tulee pimeää. Tiedättekö Hanasaaren kulttuurikeskuksen pysäköintipaikan Espoossa?

— Kyllä kai… Länsiväylän varrella.

— Aivan. En tarkoita sitä, joka on bussipysäkin luona, vaan itse keskuksen pysäköintipaikkaa sisemmällä saaressa. Tulkaa sinne tänään kello yksitoista. Me tunnistamme teidät kyllä. Kunhan saamme haluamamme, jätämme teidät rauhaan. Ja vielä kerran: ei sanaakaan tästä kenellekään!

Puhelin vaikeni. Pauli katsoi minua kysyvästi.

— Yhdeltätoista Hanasaaren kulttuurikeskuksen parkkipaikalla. Sitten tämä painajainen on ohi.

Pauli ei miettinyt kauan. — Minä lähden sinne heti. Haen auton kotoa ja piiloudun siihen. On vielä kolme tuntia tapaamiseenne. Eivät he keksi epäillä autoa, joka on ollut Hanasaaressa jo tuntikausia. Ymmärräthän Julia, että en voi päästää sinua yksin kohtaamaan niitä roistoja, ja näin meillä on mahdollisuus yllättää heidät.

Pauli asui Kulosaaressa, jonne pääsi kätevästi metrolla. Hänellä oli kuitenkin auto kaupungin ulkopuolelle suuntautuvia matkoja varten.

— Sinun on parasta tulla bussilla, taksi herättäisi liikaa epäilyksiä. Älä huoli, Julia rukka. Minä suojelen sinua. En anna sinulle tapahtua mitään pahaa. Pauli veti minut taas syliinsä. En olisi millään halunnut antaa hänen lähteä ja jättää minua yksin pelkäämään monta pitkää tuntia, mutta ei auttanut. Soittaja ei saanut nähdä Paulia minun seurassani.

— Panen kännykän äänettömälle. Tekstaa, kun lähestyt Hanasaarta, Pauli vannotti ennen kuin lähti.

Tietokone oli jäänyt auki, koetin jatkaa muistiinpanojeni purkamista, mutta eihän siitä mitään tullut. Lokit kirkuivat vastapäisen talon katolla, auringon valo osui sohvalleni. Yhdeltätoista olisi jo hämärää. En ollut pimeänpelkoinen, mutta päätin ottaa olkalaukkuuni taskulampun, koska en muistanut, kuinka hyvin valaistu Hanasaaren pysäköintipaikka oli.

Sitä mukaa kuin minuutit etenivät, paniikkini kasvoi. Entä jos vetäisin heroiinin vessanpöntöstä alas? Jos väittäisin, että joku oli ryöstänyt sen minulta? Ei, se kostettäisiin. Saisin pelätä loppuelämäni. Mutta mikä takaisi sen, että minut jätettäisiin rauhaan sen jälkeen, kun olin luovuttanut heroiinin?

Tunsin olevani yhtä irti todellisuudesta kuin Henry Parlandin Rikkiromaanin sankari, joka ei enää tiennyt, mikä oli todellista, mikä kuviteltua. Hän pohdiskeli, pitikö hänen toimia vai pysyä sivustakatsojana. Minä en ollut saanut valita itse, vaan minun oli pakko toimia jonkun toisen määräysten mukaan.

Kun ajattelin sitä, pelon vierelle alkoi nousta viha. Mikä oikeus Dave Flemingillä oli ollut valita juuri minut ja pilata elämäni? Tiesin, että tämän jälkeen mikään ei koskaan palaisi entiselleen, vaan tulisin aina elämään pelossa, sanoipa Pauli mitä tahansa. Inhosin pelkäämistä.

Lapsena olin aina nenä kiinni kirjassa, ja se harmitti joitakin oman luokkani ja ylemmän luokan tyttöjä. Heidän mielestään pidin itseäni muita parempana, koska luin mieluummin kuin leikin heidän kanssaan. Kirjojen mukana pääsin uusiin maailmoihin. Siksi minua alettiin kiusata. Se oli lähinnä nälvimistä ja kirjojeni kähveltämistä, mutta minä aloin pelätä koulumatkoja ja kirjastokäyntejä. Se, että pelkäsin ja koetin karttaa tyttöjä, taisi olla heille innostavampi kiihoke kiusaamiseen kuin mikään muu.

Kun viimein uskaltauduin kertomaan asiasta vanhem­milleni, he eivät ottaneet minua tosissaan. Äiti jopa kehotti minua olemaan enemmän muiden tyttöjen kanssa ja lukemaan vähemmän. Kun tajusin, ettei vanhemmistani ollut hyötyä, nousin itse kiusaajiani vastaan, sanoin heille muutaman kerran suorat sanat ja ilmoitin, että minua ei saanut kohdella niin kuin he tekivät. Ihme kyllä se tepsi.

Olin tyytyväinen siihen, että onnistuin suojelemaan itseäni. Aiemmista poikaystävistänikään ei ollut löytynyt ritarillisuutta. Ihastuin Paulissa juuri siihen piirteeseen. Hän oli huolehtivainen ja varjeli minua kaikelta pahalta.

Hän oli jopa tarjoutunut soittamaan professorilleni ja moittimaan tätä, kun tämä oli hänen mielestään ollut tutkijaseminaarissa liian kriittinen minun työtäni kohtaan. Jos olin tyttöjen kanssa ulkona, minun piti ilmoittaa hänelle, että olin päässyt turvallisesti kotiin. Pauli ei antaisi kenenkään kiusata minua. Liettuastakin minun piti soittaa joka päivä ja kertoa, että kaikki oli hyvin. Se oli alkanut jo hieman ärsyttää minua. Ja nyt Pauli odotti Hanasaaressa val­miina hoitelemaan roiston, mutta en ollut ollenkaan varma, tiesikö hän todella, mitä hän teki.

Pakkasin olkalaukkuuni lompakon ja avainten lisäksi taskulampun ja hetken mietittyäni myös valkopippurirasian. Minun oli pakotettava itseni lähtemään ulos. Tuntui kuin kävelisin ilmatyynyn päällä, askeleeni olivat oudon huojahtelevat. Ihmiset luulivat varmaan, että olin humalassa. Oli kuohuttavaa ajatella, että laukussani oli satojen tuhansien eurojen arvoinen huume-erä. Puristin sitä tiukasti, kun astuin metroon. Vaunu oli tyhjähkö, vain ikäiseni nainen, korvalappustereoita kuunteleva somalipoika ja vartija. Hätkähdin, kun vartija katsoi minuun.

Ympärilleni vilkuilematta ajoin Kamppiin ja nousin ensimmäiseen Länsiväylää pitkin menevään bussiin, joka oli juuri lähdössä. Ne kaikki pysähtyivät Hanasaaressa. Matka oli paljon lyhyempi kuin olin kuvitellut, olin Hana­saaressa jo puoli yhdentoista aikaan. Helsingistä päin tulevan bussin pysäkki oli toisella puolella tietä kuin Hana­saaren kulttuurikeskus, minun oli mentävä alikulkutunnelin kautta. Siellä minulle voitaisiin tehdä ihan mitä tahansa, eikä Pauli näkisi mitään, koska hän oli autossaan. Vaikka liikenne humisi ympärilläni, tunnelissa olisin yksin.

Lausuin mielessäni Henry Parlandin koottujen runojen valikoiman nimirunon Hamlet sanoi sen kauniimmin, jossa runoilija korosti ihmisen vapautta valintaan. Helkkari, en minä halunnut, että joku rikollinen valitsi puo lestani! En tahtonut olla nyyhkyttävä pelkuri, joka aina joutui turvautumaan toisiin. Oli järjetöntä jättäytyä rikollisjoukon armoille. Maailmastahan tulisi viidakko, jos kaikki tekisivät niin.

Tunsin ajattelevani järkevämmin, kun Pauli ei ollut luonani sanomassa, mitä minun piti tehdä. Pyysin numerotiedustelusta poliisin rikosilmoitusnumeron ja näppäilin sen. Ääni, joka vastasi, oli asiallinen ja ystävällinen. Kun sanoin haluavani tehdä rikosilmoituksen uhkaussoitoista, minut ohjattiin seuraavalle poliisille, jonka nimi oli Puupponen. Hän suhtautui tilanteeseen vakavasti.

— Tuollaiset uhkailusoitot on aina otettava tosissaan, vaikka minun onkin vaikea uskoa, että olisitte onnistunut kuljettamaan poltettavaa heroiinia Suomeen. Kyllä lentokentillä koirat ovat työssään, ja niiden hajuaisti on tuhat kertaa tarkempi kuin ihmisen. Kuinka paljon sanoittekaan
ainetta olevan?

— En minä tiedä. Ehkä sata grammaa.

Poliisi oli pitkään hiljaa.

— Valitettavasti en saa teidän teletunnistetietojanne selvitettyä näin pian, ja jos kyseessä on ammattirikollinen, hänellä voi olla pimeä puhelin. Te siis olette jo siellä Hana­saaressa? Lähetän sinne partion välittömästi.

— Mutta sittenhän mies säikähtää ja häipyy, ja uhkailu jatkuu, enkä minä tahdo sitä. Hänen on jäätävä kiinni! Jos minä menen ja lupaan antaa huumeen miehelle, ja teidän partionne ottaa hänet kiinni sitten. Yritän vähän viivyttää häntä, ehdotin. Hampaani olivat alkaneet kalista, meren rannalla kävi kylmä viima.

— Me emme halua saattaa sinua vaaraan, Julia. Puupponen oli siirtynyt sinutteluun. Kuulin, kuinka kännykässäni piippasi tekstiviesti. Pahus. Olin kokonaan unohtanut, että minun piti viestittää Paulille, kun olin perillä.

— Mene poikaystäväsi auton luo niin, että voit tarvittaessa mennä sen sisälle suojaan, Puupponen komensi. — Partio lähtee heti. Soitan pian takaisin.

Puhelu katkesi. Näpyttelin äkkiä Paulille viestin, että olin tunnelin toisessa päässä tulossa, ja sitten pakotin itseni astumaan alikäytävään. Onneksi tien toisella puolella kulki koiranulkoiluttaja, eikä liikenteen metelikään tuntunut enää ahdistavan kovalta. Minä selviäisin. Poliisi oli tulossa.

Kun kävelin kulttuurikeskukseen vievää tietä, valo oli vain aavistus puiden välissä, eivätkä katulamput olleet vielä syttyneet. Pysäköintipaikalla oli jokunen auto, erotin Paulin hopeanharmaan Audin. Lähdin kävelemään sitä kohti, kun varjo irtautui metsästä.

Mies oli vetänyt kommandopipon päähänsä. Näin vain kaksi asiaa: aurinkolasit, jotka peittivät silmät, ja pistoolin miehen kädessä. Samassa tiesin, ettei tämä tulisikaan päättymään hyvin.

— Hyvää iltaa, neiti Leivo. Ääni oli puhelimesta tuttu, käheä ja uhkaava. En saanut puristettua vastausta suustani. — Laskekaa käsilaukkunne maahan. Hyvä. Nyt kumartukaa, ja ottakaa minulle kuuluva paketti esiin.

Tein työtä käskettyä. En kuullut mitään muuta kuin miehen vihaisen äänen. Jalkani horjuivat, kun nousin seisomaan. Mies osoitti aseella suoraan minua.

— Tulkaa lähemmäksi. En minä pure. Äänestä kuulin, että mies hymyili. Otin askeleen eteenpäin, mutta silloin alkoi tapahtua.

Pauli ryntäsi ulos autostaan. Se yllätti hyökkääjän niin, että hän ei hetkeen tiennyt, kumpaa tähdätä, valitsi sitten Paulin.

— Juokse, Julia! Pauli huusi, mutta en ehtinyt liikahtaakaan, sillä poliisiauto kaarsi paikalle hirveän kovaa vauhtia. Kerkesin juuri ja juuri heittäytyä sen alta syrjään. Sekä hyökkääjä että Pauli jähmettyivät niille sijoilleen.

— Laskekaa aseenne! poliisiautosta huudettiin. Hyökkääjä ei tuntunut tietävän, mitä tehdä. Ällistyksekseni Pauli lähti ryntäämään hyökkääjää kohti, ja silloin kajahti laukaus. Kuulin Paulin huutavan ja suljin silmäni. Nyt se oli tapahtunut. Pauli oli kuollut, ja se oli minun syytäni.

Kun avasin silmäni uudestaan, näin että huumekauppias makasi maassa ja Pauli ravisteli häntä. Pauli huusi edelleen.

— Darius, herrajumala! Sano jotakin, Darius!

Siinä vaiheessa polvet pettivät aitani. Miten Pauli saattoi tuntea huumekauppiaan? Oliko hän tässä mukana? Näin poliisien ryntäävän Paulin ja Dariukseksi kutsutun miehen luo. Heitä oli neljä. Viides, jo osittain harmaantunut pitkä nainen, hölkkäsi minun luokseni.

— Julia Leivo? Oletko kunnossa? Minä olen konstaapeli Liisa Rasilainen, nainen esitteli, mutta en kyennyt kuulemaan kuin ulvomisen.

— Ei Darius ole mikään huumekauppias, Darius on työkaverini! Tehkää jotakin, soittakaa ambulanssi tai mediheli! Pauli yritti tukahduttaa miehen reidestä suihkuavaa verivirtaa käsillään, ja yksi poliiseista ryhtyi auttamaan häntä. Hänellä oli ensiapulaukku, josta hän riuhtaisi esiin painesiteen.

— Saamarin Haikala, oliko sen taas pakko hätiköidä, Rasilainen jupisi itsekseen. Seuraavat minuutit olivat sekavia. Rasilainen puhui kiivaasti puhelimeen. Dariukseksi kutsuttu mies oli menettänyt tajuntansa, luoti oli osunut suoraan reisivaltimoon ja verenhukka oli suuri. Ambulanssi saapui, samoin lisää poliisiautoja. Näin kuinka Pauli talutettiin yhteen niistä, enkä ymmärtänyt enää yhtään mitään. Joku korjasi huumepaketin talteen ja antoi minulle laukkuni. Lopulta konstaapeli Rasilainen ilmoitti, että myös minun olisi tultava saman tien poliisiasemalle.

— Konstaapeli Puupponen haluaa jututtaa sinua.

— Kuoleeko hän? kysyin, kun istuin Rasilaisen kanssa takapenkillä autossa, joka kiisi kohti Kilossa sijaitsevaa Espoon poliisiasemaa. Se oli minulle täysin outo paikka.

— Vaikea sanoa. Mutta nyt käsitän, miksi poikaystäväsi ryntäsi niin rohkeasi kohti pistoolimiestä. Se oli vain leikkiase, Rasilainen vastasi väsyneellä äänellä. Poliisiasemalla hän tarjosi minulle teetä ja banaanin ja jätti minut yksin istumaan valkoseinäiseen huoneeseen, jossa kuului vain ilmastointilaitteiden humina. Suljin silmäni ja koetin olla ajattelematta, sillä se oli turhaa. En enää tiennyt mikä oli mitäkin.

Havahduin siihen, kun Liisa Rasilainen sanoi nimeni.

— Konstaapeli Puupponen odottaa.

Nousimme hissillä joitakin kerroksia ylös ja marssimme pitkää valkoista käytävää uuteen huoneeseen. Siellä istui punatukkainen ja pisamainen, vähän yli kolmikymppinen mies, joka hymyili minulle ystävällisesti mutta vaisusti.

— Puupposen Ville, terve. Puhuttiinkin jo puhelimessa. Aikamoinen ilta sinulla, ei kiusata kauan. Kertoisitko uudestaan tämän päivän tapahtumista?

Minä kerroin, vaikka oma mieleni oli täynnä kysymyksiä. Mies Puupposen vieressä naputteli kiivaasti tietokonettaan. Rasilainenkin istui huoneessa, hänen läheisyytensä tuntui rauhoittavalta. Kun sain tarinani kerrottua, Puupponen istui pitkään hiljaa.

— Kertomuksesi täsmää hyvin yksiin Pauli Lindin kertoman kanssa. Juttu näyttää lähes selvältä, vaikka Darius Katukeviciusta ei voidakaan kuulustella. Olen pahoillani, että jouduit tällaiseen sotkuun.

— Kertokaa nyt! Onko Pauli todella huumerikollinen ja sen Dariuksen kaveri?

— Kyllä ja ei, Puupponen vastasi. Darius Katukevicius ja Pauli Lind siis ovat läheisiä työtovereita, mutta huumeita tässä jutussa ei ole nähtykään. Liisa, haetko Lindin tänne? Hän selittäköön itse tyttöystävälleen, mikä oli kupletin juoni. Puupponen kaatoi lisää kahvia kuppiinsa ja kysyi, halusinko minäkin. Kieltäydyin. Minua oksetti.

Paulin takissa oli edelleen Dariuksen verta, ja parransänki oli alkanut kasvaa. Hän näytti sekavalta, ja kun hän koetti tulla halaamaan minua, Rasilainen esti sen. Onneksi Pauli ei ryhtynyt käsikähmään vaan tyytyi tilanteeseen.

— No niin Pauli, kerros Julialle kuka niiden uhkaussoittojen takana oikein oli, Puupponen käski, kun Paulikin viimein istui, kaukana minusta.

— Julia, ymmärräthän, se oli vain pilaa! Darius on oikeasti liettualainen, eikös ollutkin yhteensattuma? Siitä minä idean sain. Pauli tuntui puhuvan enemmänkin Rasilaiselle kuin minulle. — Tiesin, ettei Julia ymmärrä mitään huumeista. Se poltettava heroiini oli murskattua luontaistuotekaupan lisäravinnetta. Aika hyvin keksitty, vai mitä?

Konstaapeli Puupponen ei näyttänyt ollenkaan huvittuneelta.

— Onneksi neiti Leivo kuvaili huumeen ulkonäköä ja määrää minulle, ja tiesin heti, ettei se voi olla poltettava heroiinia, eikä varsinkaan niin arvokasta kuin hän väitti. Siksi ja vain siksi suostuin siihen, että hän menee tapaamaan uhkaussoittajaa. Arvelin, että joku vain pilailee
hänen kanssaan, ja kun Julia puhui poikaystävästä, sinä olit minun listallani ensimmäisenä.

Pauli näytti äityneeltä.

— Minusta suunnitelma oli hieno! Julia, muistathan että me soitettiin jäätanssijoiden haastattelun jälkeisenä iltana, ja sinä kerroit siitä jenkkijournalistista. Hän on täysin kunnossa eikä tietenkään tiedä koko sotkusta mitään. Otin hänen käyntikorttinsa lompakostasi, kun pyysit minua tutkimaan sen. Kas tässä. Pauli otti Dave Flemingin kortin povitaskustaan ja ojensi minulle. En ottanut sitä vastaan vaan vetäydyin kauemmaksi Paulista.

— Olenko koskaan kertonut sinulle, että harrastin lapsena taikatemppuja? Se muka-huume oli hihansuussani, ja sujautin sen jalkavoidepurkkiin, kun tutkin muita purkkejasi. Olin harkinnut matkalaukkusi vuorin väliä, mutta sinä olit liian nopea ja ehdit tutkia laukun ennen kuin minä tulin. Paulin ääni oli hieman hapan.

Katsoin tutuksi käyneitä kasvoja ja ajattelin, että en ollut kaivannut Paulia Liettuassa ollenkaan, vaan olin nauttinut omista ajatuksistani, omasta seurastani, siitä, että sain poiketa mihin kauppaan halusin ja valita ravintolani itse. Paulin mielestä naisten kuului juoda viiniä, kai hän olisi kauhistellut jos olisi nähnyt, miten nautin liettualaisesta oluesta.

— Miksi ihmeessä teit sen?

— Et tuntunut enää olevan lainkaan kiinnostunut minusta, vain siitä väitöskirjahepustasi! Ajattelin, että täten huomaisit, kuinka paljon sinä minua tarvitset. Että minä pystyn suojelemaan sinua.

Tuijotin Paulia ihmeissäni ja surullisena. Miten väärässä Pauli olikaan. — Ethän sinä olisi minua miltään oikealta rikolliselta kyennyt suojelemaan. Suojelin itse itseäni soittamalla poliisille.

— Jos olisit noudattanut minun neuvoani, Darius olisi edelleen hengissä!

— Onko hän kuollut? Kukaan ei vastannut, näin ympärilläni vain tyhjiä kasvoja. Silloin aloin katua. Miksi olin soittanut poliisille, miksen ollut antanut Paulin viedä leikkiään loppuun?

— Ajattelin, että sinuun tekee vaikutuksen, kun minä käyn aseistetun miehen kimppuun ja saan hänet häipymään. Olen taas sinusta kiinnostava, vaikka en osaakaan kirjoittaa runoja niin kuin se sinun Henry Parlandisi. Paulin ääni oli lähes itkuinen.

— Oletko todellakin mustasukkainen miehelle, joka kuoli seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten? kysyin. Konstaapeli Rasilainen pudisti minulle päätään kuin pahoitellen. Pauli ei vastannut.

— Etkö sinä tajunnut, että minä pelkäsin henkeni edestä?

— Sehän kesti vain hetken, Pauli tokaisi. En ollut uskoa korviani. Puupposen kännykkä pirahti, hän kuunteli hetken äänetöntä toisessa päässä puhuvaa ja sanoi sitten lyhyesti kiitos.

— Darius Katukevicius toipuu kyllä, hän ilmoitti. Näin, että hänen ihonsa oli pisamien alla väsyneenharmaa. — Julia, järjestän jonkun ajamaan sinut kotiin, mutta herra Lind saa jäädä vielä vastaamaan joihinkin kysymyksiin.

— Enhän minä ole tehnyt mitään! Te poliisithan Dariusta ammuitte! Pauli vastusteli.

— Laiton uhkaus on rangaistava teko, josta voi saada jopa kaksi vuotta vankeutta, Rasilainen totesi kuivasti ja viittasi minua mukaansa.

— Vankeutta! Tämähän oli pelkkää leikkiä. Ette kai te… Julia, sinähän naurat tälle pian. Pauli nousi tuolistaan ja tuli luokseni. En pelännyt häntä, olihan ympärilläni kolme poliisia. — Anna hyvänyönpusu, Julia. Tulen huomenna käymään, kunhan pääsen täältä. Pauli yritti koskettaa hiuksiani, mutta vetäydyin pois.

— Älä tule huomenna — äläkä koskaan. Ääneni ei vapissut. Lähdin Rasilaisen perässä ulos ovesta. Kuulin, kuinka Pauli koetti lähteä perääni, mutta Puupponen ja toinen miespoliisi estivät häntä.

Ulkona oli kevätyö jo alkanut vaaleta, itätaivaalla näkyi vaaleanpunakultainen lupaus auringosta.

— Ota yhteyttä poliisiin, jos Pauli vielä vaivaa sinua, Rasilainen sanoi, kun hän käänsi auton kotikadulleni.

Lupasin tehdä niin.

Kotona kävin suihkussa, keitin lisää teetä ja luin Henry Parlandin elokuvaesseitä. Aamu valkeni päiväksi kun mietin, mistä hakisin apurahaa. Ei ollut kaupungin vika, että Vilnan nimeä oli hetken peittänyt varjo, vaan Paulin. Tuliaiseni sieltä olivat olleet mukavia, joten halusin palata sinne ja tehdä väitöskirjani loppuun Vilnassa.

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2014/01/30/leena-lehtolainen-tuliainen-vilnasta-rasskaz/

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *