«

»

Дек 12 2013

Распечатать Запись

Финский с Тимо Парвела * 25

назад


MITÄ IHMETTÄ?


Me olimme tempautuneet keskelle vallankumousta. Lehtiroskis oli kuin merirosvolaiva, jonka uumenissa me viruimme rosvojen hihkuessa sen kannella. Meillä ei ollut aavistustakaan, mihin me olimme matkalla tai mikä meitä perillä odottaisi. Selvää oli vain se, että me olimme jälleen kerran pulassa, eikä pelastusta ollut tällä kertaa näkyvissä.

— Tämä ei pääty hyvin! minä huusin Patelle ja Sampalle.

Me saatoimme nyt puhua ääneen, sillä kivilattialla rullaavan roskiksen ryminä ja yläluokkalaisten hih-kunta peittivät kaikki muut äänet alleen.

— Eropeli. Minä jään pois seuraavalla pysäkillä, Samppa nyyhki.

— Ei tällä linjalla ole kuin yksi pysäkki ja se on päätepysäkki, minä sanoin synkästi.

— Täällä läkähtyy. Minä ainakin riisun tämän typerän kaavun, Pate puhisi. Ja sitten hän ilmeisesti riisui. Laatikossa oli ihan pimeää, joten varmaksi asiaa ei voinut sanoa, enkä minä halunnut sitä tunnustella.

Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Me ylitimme kynnyksiä ja kolisuttelimme käytäviä. Kuulimme kuudesluokkalaisten ähkinnän, kun he työnsivät raskasta laatikkoamme.

— Kylläpä te painatte. Luulisi, että teitä on tuplasti enemmän, joku yläluokkaisista huohotti kavereilleen.

— Kohta ollaan perillä.

— Sitten se alkaa.

— Shhht.

Kaikki äänet lakkasivat äkisti, aivan kuin laatikko olisi humpsahtanut toiseen maailmaan. Me kuulimme enää vain hentoa supinaa ja vaimeita askeleita. Hetken ajattelin, että juuri silloin olisi ollut hyvä tilaisuus huutaa apua, mutta kuka meitä olisi kuullut? Mehän emme enää tienneet edes missä päin koulua me olimme, vai olimmeko enää koulussa lainkaan? Ja oliko ympärillä ketään muita kuin kuudesluokkalaisia? Heiltä apua ei ainakaan heruisi.

Sitten laatikko lähti taas liikkeelle. Tällä kertaa rauhallisesti rullaten. Lattiakin tuntui tasaisemmalta. Kukaan ulkopuolella ei puhunut mitään. Kyseessä oli varmaankin väijytys.

— Heti kun tämä pysähtyy, me hyppäämme ylös ja ulos, minä kuiskasin.

— Mutta entäs nuo tuolla laatikon kannella? Samppa ynähti.

— Heti kun ne poistuvat kannelta, me pomppaamme ylös, minä korjasin. Minä en selvästikään ollut yhtä hyvä tekemään suunnitelmia kuin Tuukka, mutta nyt oli vain pärjättävä ilman häntä.

— Haa! kuului huuto.

— Tämä on yllätys! huusi toinen.

— Kukaan ei saa liikkua! kolmas komensi.

— Paitsi meidän opettajamme. Hänen pitää nousta ja tulla tänne.

Valtaus oli alkanut.

— Mitä ne aikovat? Samppa supisi.

— Ne pistävät opettajansa kävelemään lankkua pitkin, minä arvelin.

— Miksi ihmeessä? Pate ihmetteli.

— Se on merirosvojen tapa. Laivan kapteeni kävelee lankkua pitkin, kunnes putoaa mereen haiden syötäväksi, minä selitin.

— Ei koulussa ole haita, Samppa epäili.

— Ehkä he kävelyttävät opettajan vanhempainiltaan, minä korjasin.

Juuri silloin laatikko huojahti. Ja uudestaan, ja sitten vielä kerran. Sen kannella istuneet merirosvot olivat viimeinkin hypänneet alas. Meidän aikamme oli koittanut. Minä tunsin, kuinka mahasta nipisti. Me emme ehkä mahtaisi mitään vastustajille, jotka olivat meitä suurempia ja voimakkaampia, mutta me yrittäisimme. Pienikin pääsiäistipu voi tehdä suuria tekoja. Munasta se pienikin ponnistaa. Kosketin kevyesti sekä Samppaa että Patea. Samppa värähti pelosta ja Pate siksi, koska käteni kutitti häntä. Hänellä ei nimittäin ollut paitaa.

— Nyt! minä kiljaisin, ja sitten me ponnistimme laatikon kannen auki yhdellä rämähdyksellä. Samalla vauhdilla me hyppäsimme ulos laatikosta.

Me onnistuimme ilmeisesti yllättämään kaikki. Ainakin rehtori, äidit, isät, opettajat ja oppilaat kääntyivät katsomaan meitä. He olivat jostain syystä kerääntyneet liikuntasaliin ja tuijottivat nyt meitä kuin eivät ennen olisi nähneet kahta pääsiäistipua ja kananpoi-kaa, joka oli juuri kuoriutunut sekä munasta että vaatteistaan. Patella ei nimittäin ollut yllään muuta

kuin kalsarit, joissa oli tällä kertaa Batmanin kuvia.

— Sinulla on minun alushousuni! Samppa parahti.

— Eikä ole kuin minun. Minä sain nämä joululahjaksi, vai mitä äiti? kysyi Pate.

Hänen äitinsä, joka oli nykyään suuri opetuspäällikkö, istui eturivissä, mutta hän ei jostain syystä kuullut Paten kysymystä. Ehkä se johtui siitä, että hän oli juuri kumartunut keskustelemaan rehtorin kanssä.

— Kuuluuko tämä varmasti ohjelmaan? Paten äiti kysyi rehtorilta.

Rehtori Piippu ei vastannut. Hän oli niin keskittynyt tuijottamaan meidän opettajaamme.

— Eikös näiden pitänyt olla yllätysläksiäiset kuudennen luokan opettajalle? opettaja arveli.

— Miten nuo pääsiäistiput liittyvät tähän? Paten äiti halusi yhä tietää.

— Ne ovat yllättäviä. Et voi kieltää, etteivätkö olisi, meidän opettajamme sanoi yllättävän levollisesti.

— Tiesitkö, että osa sinun oppilaistasi oli kateissa? kysyi rehtori.

— Tiesin, mutta minä en ollut huolissani. Arvasin, että kyllä ne jostain esiin pomppaavat, niin kuin sitten pomppasivatkin, opettaja nyökkäsi kohti meitä.

— Ainoastaan Batman saa pitää Batman-kalsareita, Samppa hepuloi ja yritti tarttua Paten kalsareihin, mutta Pate väisti.

Tilanne oli kokonaisuudessaan tämä: minä, Samppa ja Pate seisoimme hienoissa asuissamme liikuntasalissa olevan näyttämön edessä. Paitsi että Pate ja Samppa eivät seisoneet. Samppa nimittäin yritti yhä kiskoa Paten alushousuja ja Pate väisteli vikkelästi.

Meidän takanamme olivat kuudesluokkalaiset ja heidän opettajansa. Kuudesluokkalaisilla oli yllään jonkinlaisia viittoja ja kypäriä. Heidän opettajallaan oli kukkamekko, helminauha ja kukkaseppele.

Meidän edessämme oli katsomo, joka oli jostain syystä täynnä katsojia.

Mutta minä en kiinnittänyt mitään huomiota kaikkeen tähän. Ei, minun huomioni vei kokonaan kultaisena kimalteleva karttakeppi, jota kaikkein suurin kuudesluokkalainen juuri sillä hetkellä piteli kaksin käsin päänsä yläpuolella kuin voitonmerkkiä. Hän näytti patsaalta.

Minä säntäsin juoksuun. Se oli kuin merkki, joka laukaisi pysähtyneen tilanteen täyteen toimintaa. Sali oli äkkiä täynnä ääntä ja hälyä. Ihan kuin joku olisi pannut taas filmin pyörimään.

Pukari kiljaisi penkistään:

— Banzai!

Ja syöksyi apuun.

Sitten muutkin meidän luokkalaiset saivat jalat alleen ja ryntäsivät penkeistään näyttämölle. Minä ehdin ensimmäisenä karttakeppiä pitelevän pojan luokse. Hän oli paljon minua pitempi, joten ylsin tarttumaan häntä vain vyötäröstä. Siinä samassa Hanna ja Tiinakin ehtivät paikalle ja perässä tulivat kaikki muutkin. Viimeisenä joukkoon syöksyi Pukari, joka kaatoi koko porukan näyttämön keskelle. Karttakeppi irtosi viimein ison pojan käsistä. Se kieri aivan näyttämön reunalle ja jäi keikkumaan puoliksi ilmaan.

Pukari tekijälleen syöksyn.

— EI! minä ehdin kiljaista, kun näin hänen liukuvan kepin luo mahallaan, nappaavan kepin vauhdista hampaisiinsa, jatkavan samalla vauhdilla näyttämön reunan yli ja putoavan suoraan avoimena odottavaan lehtilaatikkoon, jonka kansi kolahti perässä kiinni. Kannen väliin katkenneen karttakepin palaset ropisivat lattialle.

Tuli hiljaista.

Sitten koko sali räjähti aplodeihin. Virnistelevät kuudesluokkalaiset kumartelivat yleisölle ikään kuin heillä olisi ollut jotain tekemistä ohjelman kanssa. Yleisö vihelsi ja hurrasi niin kuin kaikki olisi onnistunut suurenmoisesta mutta me tiesimme asioiden oikean laidan: kaikki oli mennyt karmealla tavalla pieleen.


вперед

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2013/12/12/finskij-s-timo-parvela-25/

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *