«

»

Ноя 25 2013

Распечатать Запись

Финский с Тимо Парвела * 23

назад


KUKAAN EI EPÄILE PÄÄSIÄISTIPUA


Oli jo kolmas kerta, kun minä olin käytävän hämärässä päässä. Tällä kertaa se vain tuntui kammottavammalta kuin koskaan. En olisi yhtään ihmetellyt, vaikka olisimme törmänneet jättiläishämähäkin kutomaan verkkoon tai kulman takaa olisi hyökännyt lauma hiidenhurttia.

Onneksi en sentään ollut siellä yksin. Pate ja Samppa olivat uskolliset kumppanini. Sen lisäksi me olimme tietysti naamioituneet. Harmi vain, että me olimme edellisellä kerralla käyttäneet kaiken pumpulin, eikä uutta ollut luvassa ennen syksyä. Siksi me emme olleet tällä kertaa voineet naamioitua rehtoreiksi, presidenteiksi, äideiksi tai muiksi mahtaviksi olennoiksi, jotka olisivat voineet komentaa kuudesluokkalaisia luovuttamaan karttakepin. Meidän oli ollut keksittävä jotain ihan uutta. Niinpä me olimme naamioituneet pääsiäistipuiksi.

— Oletko varma, että tämä oli hyvä idea? Samppa kuiskasi. Hänellä oli keltainen villapaita, keltaiset kurahousut, batman-naamari ja keltainen pipo, jossa oli punainen tupsu. Oli vaikea sanoa, oliko hän Batmaniksi naamioitunut tipu vai tipuksi naamioitunut Batman.

— Totta kai on. Kukaan ei osaa epäillä pääsiäistipua, minä kuiskasin takaisin. Minulla oli keltaiset kevät-haalarini ja punainen lippalakki, johon olin kiinnittänyt hakaneulalla toisen hanskani.

— Meidän isä kyllä epäilee usein pääsiäistipua, Pate korjasi. Hänellä oli yllään valkoinen lakana. Hänen tipunsa ei ollut vielä kuoriutunut.

— Epäileekö? Mistä hän sitä epäilee? minä hämmästyin.

— Melkein kaikesta. Kun äiti kysyy, minne hänen suklaalevynsä on kadonnut, isä epäilee, että pääsiäistipu on vienyt sen.

— Tämä menee takuulla ihan huonosti. Pääsiäinen-kin oli jo ajat sitten, Samppa ruikutti.

— Ei se haittaa. Pääasia on, että kukaan ei huomaa meitä, minä supatin.

— Mutta kaikki takuulla huomaavat. Mehän olemme kuin pingviinit hiekka-aavikolla, Samppa nyyhkytti.

— Ei hiekka-aavikolla ole pingviinejä, minä tiesin.

— Niin juuri. Sen takia kaikki niitä katsovatkin, Samppa sanoi.

— Ketkä niitä siellä katsovat? Pate kiinnostui.

Siihen Samppa ei osannut sanoa mitään. Ehkä se

johtui siitä, että hiekka-aavikot ovat aika autioita ja pingviinit saattoivat taapertaa siellä kenenkään häiritsemättä. Aivan kuten mekin hämärässä käytävässä, jossa myöskään ei ollut ketään, sillä oppitunnit olivat yhä käynnissä. Meidän oma oppituntimme oli tosin juuttunut paikoilleen, sillä opettaja oli taas nukahtanut. Hänen nuoremman lapsensa korvatulehdus ei ottanut parantuakseen.

Kuudennen luokan ovi näytti melkein elävältä. Jos pinnisteli, saattoi nähdä siihen kaiverretun salaisen loitsun, joka hehkui hämärässä. Siltä minusta ainakin näytti. Oven takaa kuului aaltoilevaa puhetta ja vaimeita kolahduksia. Tekeillä oli selvästi jotain katalaa.

Me asetuimme sovitun suunnitelman mukaisesti asemiimme naulakon varjoon. Se varjo ei meitä kyllä juurikaan suojannut, sillä me loistimme kuin kaksi aurinkoa ja täysikuu.

Meidän ei onneksi tarvinnut odottaa kauaakaan, kun me jo kuulimme ääniä. Kolinaa ja ryminää. Pääjoukko oli tulossa hämäämään. Kulman takaa ilmestyi rämisevä roskalaatikko, jota Hanna, Tiina , Pukari ja Tuukka työnsivät edellään. He pysähtyivät meidän kohdallamme ja me kömmimme laatikon sisään. Siellä oli vähän ahdasta, sillä keräysroskiksen pohjalla oli sanomalehtiä. Sitten, sen enempää aikailematta, pääjoukko rysäytti laatikon päin kuudennen luokan ovea. Se kuulosti suunnilleen siltä kuin joku olisi kaatanut koulun seinän. Laatikko tärähti, mutta onneksi lehdet vaimensivat törmäystä eikä meille käynyt kuinkaan.

Me kuuntelimme jännittyneinä ääniä ulkopuolelta. Kuului askelia ja töminää, kun kuudesluokkalaisten hurjistunut erkkilauma ryntäsi paikalle. Sitten ovi työnnettiin auki. Se kolahti ensin laatikkoomme, mutta sitten koko roskalaatikko liukui pois oven tieltä.

— Täällä on roskis, yksi huusi.

— Täällä on toukkia, toinen huusi.

— Me toimme nyt tämän keräyslaatikon, Tuukan ääni sanoi rauhallisesti.

— Miksi te sen tänne toitte? ääni kysyi.

— Niin, te häiritsette meitä.

— Rehtorin määräys, Hannan ääni vakuutti.

— Mitä me roskiksella tehdään? ääni kysyi.

— Niin, meillä on jo roskis.

— Tänään on siivouspäivä, Tiina kuului sanovan.

— Eikä ole! ääni väitti.

— Ei olla ikinä kuultukaan, toinen lisäsi.

— Tähän laitetaan kaikki vanhat oppikirjat, Tuukka selitti.

Laatikon ulkopuolelta kuului supinaa ja väittelyä. Sitten:

— Okei.

Me tunsimme, kuinka laatikko lähti liikkeelle. Se kolahti johonkin, ehkä ovenpieleen ja sitten se pysähtyi. Me olimme sisällä luokassa, vihollisen ympäröiminä, pukeutuneina kanapojiksi, paitsi tietysti Pate, joka ei ollut vielä edes kuoriutunut. Me olimme kuin Troijan pääsiäismuna.


hiidenhurttaадская гончая (англ. hellhound)

HELLHOUND


вперед

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2013/11/25/finskij-s-timo-parvela-23/

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *