«

»

Ноя 19 2013

Распечатать Запись

Финский с Тимо Парвела * 22

назад


KAIKISSA KUNNON SEIKKAILUISSA ON KARTTA


Me toivoimme, että meillä olisi ollut taikavoimia. Olisi helpottanut paljon, jos olisimme osanneet taikoa itsemme näkymättömiksi. Tai muuttaa kuudesluokkalaiset minipossuiksi. Tai lumota heidät Ruususen uneen siksi aikaa, että olisimme ehtineet hakea karttakepin. Tai jotain. Mutta emme me osanneet, vaikka kuinka yritimme.

— Hei, jokaiselle on vain yksi pala pannukakkua! huomautti keittolan täti, kun me yritimme olla näkymättömiä.

— Mitä ihmettä te pöljät siinä huidotte? kysyi ekaluokkalainen tyttö, jonka me yritimme muuttaa retiisiksi. Nuoret eivät nykyään enää kunnioita vanhempiaan.

Opettaja kyllä nukahti hiljaisen työn aikana, mutta se johtui varmaan siitä, että hänen lapsellaan oli korvatulehdus ja vanhempi lapsi oli nähnyt painajaisunta.

Meidän oli siis suoritettava tehtävä sellaisina kuin olimme: Tiina tavallisena, Hanna pätevänä, minä tarkkaavaisena, Tuukka terävänä, Samppa huolestuneena, Pukari uhittelevana ja Pate patena.

SE aamu vaikeni aurinkoisena, kunnes opettaja käänsi kaihtimet kiinni. Kaikki näytti joka tapauksessa ihan tavalliselta, mutta me tunsimme silti kuinka jännitys väreili ilmassa. Lintujen viserryskin kuulosti uhkaavalta. Aivan kuin ne olisivat varoittaneet meitä ryhtymästä niin epätoivoiseen puuhaan. Kehottaneet harkitsemaan vielä kerran. Mutta emme me voineet. Kevätjuhla oli jo liian lähellä.

— Huomenna minä kuulustelen nämä lapset ja sitten katsomme, onko heistä kolmannelle luokalle, rehtori sanoi opettajalle.

— Minusta koulu panostaa liikaa tietoon. On paljon tärkeämpää, että lapset oppivat olemaan ihmisiksi ja käyttäytymään kunnolla. Katso nyt näitä ihmisen taimia. Hehän ovat kuin kevätkukkia kedolla. Ei kukaan kysy kukkakimpulta akvarellitekniikan perusteita. Paljon tärkeämpää on se, että se näyttää ja tuoksuu hyvältä, opettaja esitelmöi.

— Huomenna, sanoi rehtori ja poistui luokasta.

— Entäs ne sinun perunabisneksesi? Haluatko, että kerron niistä koulun johtokunnalle? opettaja huusi rehtorin perään.

— Minä olen jo itse kertonut. Heidän mielestään olen toiminut esimerkillisesti istuttamalla keittolan vanhat perunat tuohon koulun pihamaalle, rehtori vastasi, ja sitten kuului kolkkoa naurua.

Opettajaa ei naurattanut. Hän katsoi meitä kosteilla silmillään ja väänteli käsiään.

— Kuulkaa, minä lupaan järjestää teille luokkaret-ken, jos te löydätte minun karttakeppini, opettaja lupasi.

Se kuulosti mukavalta. Luokkaretket olivat kaikkien mielestä tosi mukavia, mutta mitään kuulustelua ei kylläkään tulisi, sillä me vahaisimme koulun sitä ennen. Syrjäyttäisimme rehtorin ja nostaisimme opettajan valtaistuimelle. Tai sitten me epäonnistuisimme ja kuudesluokkalaiset tekisivät meistä höystöä. Lopputulos oli kuitenkin sama: mitään kuulustelua ei tulisi.

Me olimme valmistautuneet huolella. Tuukka oli piirtänyt tosi hienon kartan. Siihen oli merkitty koulu, Synkmetsä, Lohikäärmevuori, Nangijala, Mor-dor, Rautapiha, Ihmemaa Oz, Disneyland, Puuhamaa, Linnanmäki ja Korkeasaari. Sen lisäksi kartan keskellä oli rasti.

— Onko miekka siis tämän rastin kohdalla? minä varmistin.

— Ei, mutta jokaisessa kunnon kartassa pitää olla rasti, Tuukka selitti kärsimättömänä.

— Kuudes luokka on käytävän toisessa päässä. Mihin ihmeeseen me tarvitsemme karttaa? ihmetteli Hanna.

— Kaikissa kunnon seikkailuissa on kartta, Tuukka selitti.

— Entä nämä paikat, metsät ja vuoret ja muut? Miten ne liittyvät tähän tai yhtään mihinkään? Tiina kysyi.

— Haluaisitko sinä seikkailuusi mieluummin sellaisen kartan, johon on merkitty vessa, naulakkoja tuulikaappi? kysyi puolestaan Tuukka.

Tuukka oli tietysti oikeassa. Kunnon seikkailuun tarvittiin kunnon kartta, ja sellainen meillä nyt kiistämättä oli. Paljon muuta meillä ei sitten kyllä ollutkaan. Tuukan kaikki aika oli nimittäin mennyt kartan piirtämiseen, eikä muille valmisteluille ollut jäänyt aikaa. Suunnitelma meillä sentään oli:

— Tällä kertaa me jakaannumme kahteen ryhmään: pääjoukkoon ja niihin, jotka suorittavat varsinaisen tehtävän. Pääjoukko suorittaa hämäyksen. Samaan aikaan pienempi ryhmä käy hakemansa karttakepin heidän luokastaan, Tuukka selitti. Se kuulosti yksinkertaiselta. Jonkun oli vain uskallettava hiipiä hämärään käytävään, livahdettava orkkien maan synkkään sydämeen ja anastettava heidän tarkoin varjeltu aarteensa.

— Ketkä hakevat miekan? minä kysyin ja nielaisin heti perään.

— Onko vapaaehtoisia? Tuukka tiedusteli.

Ei ollut.

— Sitten me vedämme pitkää tikkua, Tuukka päätti.

Hän taitteli tikut. Kolme niistä oli muita lyhyempiä.

Sitten hän sekoitti tikut ja tarjosi niitä meille.

Hanna veti ensin.

— Huh.

Tiinakin veti tikun.

— Puh.

Sitten vedin minä.

— Äh.

Seuraavaksi oli Sampan vuoro.

— Ääh.

Ja Pukarin.

— Höh.

Ja Paten.

— Häh? Miksi minun, Ellan ja Sampan tikut ovat lyhyempiä kuin muiden?


вперед

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2013/11/19/finskij-s-timo-parvela-22/

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *