«

»

Окт 31 2013

Распечатать Запись

Финский с Тимо Парвела * 18

назад


SHHHT!


Välitunti oli jo mennyt ja kaikki olivat omissa luokissaan. Paitsi tietysti me. Me nimittäin hiippailimme tekoparroissamme pitkin hämäriä käytäviä kohti kansliaa. Valot vaihtuivat jälleen varjoihin. Käytävän varrella naulakoissa roikkuvat takit suurenivat luokka luokalta kuin olisimme olleet matkalla jättiläisten maahan. Viimein käännyimme kulmasta, jonka takana häämötti käytävän loppu, kanslia ja kuudes luokka sen vieressä. Kanslian ovi oli visusti kiinni, mutta kuudennen luokan ovi ammotti avonaisena. Sieltä kajastava valo oli kuin Rautapihan ahjojen hehkua. Örkit odottivat meitä.

— Entä jos kuudesluokkalaiset huomaavat meidät? Tiina kysyi ääni väristen.

— Eivät ne tunnista meitä. Mehän olemme naamioituneita, Hanna vakuutti.

— Mutta keitä me oikeastaan olemme? minä kysyin.

Se olikin hyvä ja aika mielenkiintoinen kysymys, johon kukaan ei tiennyt vastausta. Me olimme unohtaneet ajatella asiaa. Sen seurauksena käytävässä seisoi alusvaatteissaan seitsemän parrakasta olentoa, jotka eivät tienneet keitä he olivat.

— Kuka voisi pukeutua alusvaatteisiin keskellä päivää? Tiina ihmetteli partansa takaa.

— Batman, sanoi Samppa.

— Meidän isä, sanoi Pate.

Muita me emme keksineet. Niinpä me päätimme olla Paten isiä, paitsi Samppa, joka oli tietysti Batman.

— Mutta kuinka me selitämme sen, että Patella on kuusi isää? minä ihmettelin.

— Ja yksi Batman, Samppa lisäsi.

— Me… emme selitä, Tuukka päätti.

— Kuinka me selitämme sen, että minä olen oma isäni? Pate ihmetteli.

— Sanot, että teidän sukupuu on paju. Takkuinen ja mutkikas, Tuukka opasti.

— Olisipa meillä tukenamme edes se karttakeppi, Wiisauden miekka, minä huokasin. Mutta ei ollut. Niinpä me lähdimme viimeiselle etapille tyhjin käsin mutta liehuvin parroin.

Me hiivimme kohti kanslian ovea. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes joukkoa johtanut Hanna liukastui johonkin pyöreään, joka lojui lattialla. Hän haparoi tukea valtavasta säkistä, joka oli asetettu seinän viereen. Säkki ei kuitenkaan pysynyt pystyssä vaan kaatui, ja Hanna sen mukana. Tiina kompastui Hannaan, Tuukka Tiinaan, minä Tuukkaan, Samppa minuun ja Pukari Samppaan.

Pate kompastui pitkään partaansa, mutta lopputulos oli sama: me kaikki makasimme käytävällä, jota pitkin säkin sisältö kieri, pyöri ja poukkoili. Me ehdimme haistaa mullan ja kellarin tuoksun ja tuntea allamme jotain muhkuraista ja kiinteää, ennen kuin ensimmäinen örkki syöksyi ulos Rautapihan uumenista. Sama kuudesluokkalainen, joka oli nähnyt minut ja Paten ensimmäisellä kerralla, tuli ihmettelemään käytävästä kuuluvaa meteliä. Hän oli varmaankin jonkinlainen vartija-örkki. Tai erkki. Joka tapauksessa hän siis ryntäsi luokasta… ja liukastui käytävällä pyöriviin palleroihin. Ja seuraava tuli hänen perässään. Ja liukastui. Ja seuraava, ja seuraava, ja taas seuraava.

Kun kanslian ovi avautui ja rehtori kurkisti ulos, oli käytävän lattialla sikin sokin parrakkaita Paten isiä, voihkivia kuudesluokkalaisia, yksi Batman ja… paljon perunoita. Säkillinen perunoita, jotka tuoksuivat mullalta ja kellarilta.

Rehtori tuijotti näkyä sanattomana. Hän nipisti silmänsä kiinni ja avasi ne uudelleen. Se ei ilmeisesti auttanut, sillä varmuuden vuoksi rehtori hieroi vielä silmiään. Sitten hänen viereensä ilmestyi toinen mies. Paksuun villapuseroon, farkkuihin ja kumisaappaisiin pukeutunut viiksekäs mies katsoi meitä yhtä hämmästyneen näköisenä kuin rehtorikin.

— Siinä ne ovat nyt kaikki mukulat levällään, mies totesi.

— Sanopa muuta, rehtori totesi. Hänen äänensä kuulosti huolestuneelta.

— Taitavat olla pilalla kaikki, mies epäili.

— En usko. Kyllä noita hyvin voi vielä kasvattaa, rehtori yritti, mutta viiksekäs mies pudisti päätään.

— Kyllä minä mukulat tunnen. Noihin tulee rupia ja ne jäävät pieniksi.

Me kuuntelimme hämmästyneinä. Se mies taisi olla oikea kasvatusasiantuntija.

— Mitä lajia ne muuten ovat? mies kysyi.

— Timoja, rehtori sanoi vaisusti.

— Minä olen kyllä Pate, sanoi Pate.

— Eikä, kun me olemme Paten isiä, minä puutuin silloin keskusteluun.

— Ja Batman, oikaisi Samppa.

— Noita muita lajikkeita en tunne, mutta timot eivät kestä noin kovakouraista käsittelyä. Timot ovat hyvin herkkiä. No niin, eiköhän jätetä nämä vaihtokaupat toiseen kertaan. Minä pidän ruohonleikkurini ja sinun pitää itse kasvattaa omat mukulasi, viiksekäs mies sanoi, painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Rehtori sen sijaan jäi ovensuuhun. Häntä oli ehkä ruvennut heikottamaan, koska hän nojasi otsaansa ovenpieleen. Kuudesluokkalaiset olivat yksi toisensa jälkeen kömpineet pystyyn. He osoittelivat meitä sormellaan ja supisivat jotain.

— Nuo ovat niitä, joista kerroin, vartija-erkki sanoi.

— Miksi niillä ei ole vaatteita? toinen kysyi.

— Miksi niillä on pumpuliparta? kysyi kolmas.

— Vedetään niitä parrasta, ehdotti erkki.

— Annetaan niille piiskaa sillä karttakepillä, supisi yksi.

— Shhhhht, sanoivat kaikki muut.

Hiljaisuus laskeutui käytävään.


pajuива, верба (* разве это одно и то же?)


вперед

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2013/10/31/finskij-s-timo-parvela-18/

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *