«

»

Янв 23 2013

Распечатать Запись

Valokuvaajan kuolema

Henning Mankeli, Johan Werkmäster

Suomentanut Ari Sainio


Murha

Oli huhtikuu. Oli ilta. Kello oli vähän yli kahdeksan. Simon Lamberg käveli pitkin tyhjiä katuja. Oli melko kylmä. Simon katui, ettei ollut laittanut lämmintä villapaitaa päälle.

Hän oli menossa Pyhän Gertrudin torille. Tori sijaitsi keskellä Ystadin kaupunkia. Siellä oli hänen studionsa.

Simon Lamberg oli valokuvaaja. Hän oli täyttänyt äskettäin 50 vuotta. Hän oli valokuvannut ihmisiä 25 vuotta. Hän teki työtä päivällä, mutta kaksi kertaa viikossa hän tuli studiolleen myös illalla.

Ne olivat parhaita hetkiä hänen elämässään. Illat, jolloin hän oli yksin valokuviensa parissa studion takahuoneessa. Simon Lamberg oli perillä.

Hän avasi oven ja astui sisään.

Studiossa oli pimeää.

Hän ei sytyttänyt valoja.

Hän käveli studion läpi takahuoneeseen, jossa hän kehitti valokuvat.

Hän astui takahuoneeseen, sulki oven ja sytytti valon. Hän ripusti takkinsa naulakkoon ja avasi radion.

Sieltä tuli klassista musiikkia.

Sitten hän laittoi vettä kahvinkeittimeen ja otti kupin.

Hän viihtyi tässä huoneessa.

Se oli täysin hänen omansa, pyhä huone. Tänne hän ei päästänyt ketään muita kuin siivoojan.

Täällä hän oli yksin, herra talossa.

Simon Lambergilla oli harrastus.

Hänellä oli valokuvakansio, jossa oli tunnettujen henkilöiden kuvia.

Ne eivät kuitenkaan olleet tavallisia henkilökuvia.

Hän oli muuttanut kuvat niin, että henkilöt näyttivät niissä pieniltä, rumilta ja inhottavilta.

Tänä iltana hän aikoi tehdä samanlaisen kuvan pääministeristä.

Hän oli leikannut Ruotsin pääministerin kuvan sanomalehdestä ja suurentanut sen.

Hän asetti kuvan eteensä pöydälle.

Mistä hän aloittaisi? Hän päätti aloittaa silmistä. Hän tekisi niistä pienet ja vinot. Sitten hän leikkaisi pois suun tai ehkä neuloisi sen kiinni. Poliitikot puhuivat liikaa.

Hän työskenteli kuvan kimpussa useita tunteja. Hän muutti pääministerin kasvot kynän, veitsen ja pensselin avulla. Tärkein oli kuitenkin jäljellä. Hän pienentäisi kuvan. Laitteidensa avulla hän teki kuvasta yhä pienemmän ja pienemmän.

Kello oli melkein puoli kaksitoista, kun hän oli valmis. Pääministerin kasvot olivat nyt passikuvan kokoiset. Hän liimasi kuvan albumiinsa.

Hän nousi, sulki radion ja sammutti valon. Oli aika lähteä kotiin. Äkkiä hän tunsi, että jotain oli vialla. Hän luuli kuulleensa ääniä studion puolelta.

Oliko joku murtautunut studioon? Hän seisoi hiljaa ja kuunteli, mutta ei kuullut enää mitään.

Kuvittelin vain, Simon Lamberg ajatteli.

Hän avasi oven ja astui takahuoneesta pimeään studioon.

Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti.

Hän näki varjon edessään.

Hän yritti paeta, lähteä juoksemaan, mutta ehti ottaa vain pari askelta.

Jokin osui häntä kovalla voimalla päähän.

Tuntui, kuin koko maailma olisi räjähtänyt hänen silmissään.

Simon Lamberg oli kuollut, ennen kuin hänen ruumiinsa ehti kaatua lattiaan asti.

Kello oli 17 minuuttia vaille kaksitoista.

Oli melkein keskiyö.

Viisi tuntia myöhemmin studiolle saapui siivooja Hilda Andersson. Hän avasi oven avaimella ja astui sisään.

Hän näki heti lattialla olevan ruumiin.

Siitä oli valunut verta lattialle.

Hilda Andersson pakeni kadulle. Ja alkoi kirkua.

Rikospaikka

Oli aikainen aamu. Kello oli kymmenen minuuttia yli kuuden.

Komisario Kurt Wallander heräsi puhelimen pirinään.

Soittaja oli toinen poliisi, Martinsson.

— Herätinkö? Martinsson kysyi.

— Kyllä, Wallander vastasi.

— Mitä on tapahtunut?

— Saimme juuri tietää, että eräs mies on murhattu huoneistossa Pyhän Gertrudin torilla.

— Tiedättekö, kuka murhattu mies on? Wallander kysyi.

— Näyttää siltä, että hän on valokuvaaja, jolla on studio torin laidalla. En nyt muista hänen nimeään.

— Tarkoitatko Lambergia? Wallander kysyi.

— Kyllä, Martinsson vastasi. Se on hänen nimensä, Simon Lamberg. Siivooja löysi hänet.

Wallander katsoi sängyn vieressä olevaa herätyskelloa.

— Tapaamme vartin päästä, hän sanoi ja laski luurin.

Wallander jäi istumaan sängylle. Hän tunsi murhatun valokuvaajan.

Lamberg oli ottanut hääkuvan, kun hän ja Mona olivat menneet naimisiin.

Myöhemmin he olivat eronneet.

Wallander pukeutui ja lähti ulos. Ulkona tuuli ja oli kylmää. Satoi. Hän istuutui autoon. Torille oli vain muutaman minuutin ajomatka.

Wallander ja Martinsson tulivat paikalle yhtä aikaa. Kaksi poliisiautoa oli pysäköity valokuvaamon ulkopuolelle. Paikalle oli kerääntynyt joukko ihmisiä. Wallander ja Martinsson menivät sisään.

Kuollut makasi kasvoillaan lattialla pää verilammikossa. Wallander kumartui ja osoitti suurta haavaa Lambergin päässä.

— Koko takaraivo on lyöty sisään, hän sanoi.

Näky oli vastenmielinen.

Sitten hän katseli ympärilleen. Kaikki näytti olevan paikallaan. Tappelun merkkejä ei näkynyt. Hän ei nähnyt myöskään mitään, mikä olisi voinut olla murha-ase.

Wallander avasi oven takahuoneeseen. Kaikki oli paikallaan sielläkin. Kirjoituspöydän laatikot olivat kiinni.

— Kukaan ei ole murtautunut sisään, murtojälkiä ei ole, Martinsson sanoi.

— Sitä ei tiedetä vielä, Wallander sanoi.

— Oliko Lamberg naimisissa?

— Kyllä, siivooja kertoi, että oli, Martinsson sanoi.

— Meidän on kerrottava Lambergin vaimolle, mitä on tapahtunut, Wallander sanoi. Soita Anna Höglundille. Hän saa mennä puhumaan rouva Lambergin kanssa.

Martinsson meni ulos. Wallander jäi studioon.

Hän yritti kuvitella, mitä oli tapahtunut. Hänen täytyi myös puhua siivoojan kanssa, joka oli löytänyt ruumiin.

Paikalle tuli rikostutkija Nyberg. Hänen tehtävänsä oli tutkia rikospaikka ja etsiä jälkiä murhaajasta. Hän irvisti, kun hän näki ruumiin.

— Se on valokuvaaja itse, hän sanoi. Kävin täällä ottamassa passikuvia joitakin vuosia sitten. Ei helkkarissa voisi uskoa, että joku haluaisi hänet hengiltä.

Nyberg riisui takkinsa.

— Mitä tiedämme? hän kysyi.

— Siivooja Hilda Andersson löysi hänet joskus viiden aikaan. Se on kaikki, mitä tiedämme, Wallander sanoi.

— Emme siis tiedä mitään, Nyberg sanoi.

— Niin, Wallander vastasi. Minä lähden poliisiasemalle puhumaan siivoojan kanssa.

Siivoojan kertomus

Hilda Andersson oli noin 60-vuotias. Hänellä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän ei oikeastaan tuntenut Lambergia, vaikka hän oli ollut siivoojana Lambergin studiossa yli 12 vuotta.

— Siivoan kolmena aamuna viikossa, maanantaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin, Hilda Anderson kertoi Wallanderille.

— Mihin aikaan tulit studiolle tänä aamuna? Wallander kysyi.

— Tavalliseen aikaan, viiden jälkeen. Minulla on oma avain, siivooja vastasi.

Wallander nyökkäsi.

— Ovi oli kai lukossa? hän kysyi. Kukaan ei ollut murtanut lukkoa?

— Ei, ainakaan en huomannut mitään sellaista, siivooja vastasi. Avasin oven avaimella ja menin sisään. Olin juuri ottamassa takkia päältä.

Hilda Andersson keskeytti äkisti ja oli hiljaa.

— Silloinko huomasit hänet? Wallander arveli. Paljonko kello oli?

— Yhdeksän minuuttia yli viiden, siivooja sanoi. Studion seinällä on kello. Katsoin sitä. Ehkä siksi, ettei tarvinnut katsoa ruumista.

— Mitä teit sen jälkeen? Wallander kysyi.

— Juoksin ulos kadulle, Hilda Andersson vastasi. Aloin kai kirkua. Näin miehen koiran kanssa. Hänellä oli kännykkä taskussa. Hän soitti poliisille.

— Osaatko sanoa, miksi Lamberg oli studiossa niin aikaisin aamulla, Wallander sanoi.

— En tiedä. Luulen, että hänellä oli tapana mennä sinne joskus illalla, siivooja vastasi.

Wallander nyökkäsi. Luultavasti murha oli tapahtunut jo edellisenä iltana. Hän katsoi Hilda Anderssonia.

— Osaatko kuvitella ketään, joka olisi voinut tehdä tämän? Oliko Lambergilla vihamiehiä? Wallander kysyi.

— En tuntenut häntä. En tiedä, oliko hänellä ystäviä tai vihamiehiä. Minä vain kävin siivoamassa.

Wallander kiitti häntä. Juuri nyt hänellä ei ollut muuta kysyttävää.

Tuntia myöhemmin Wallanderilla oli kokous muiden poliisien, Martinssonin, Nybergin ja Anna Höglundin kanssa.

— Kenelle voisi olla hyötyä valokuvaajan surmaamisesta, Martinsson mietti. Hänen kimppuunsa on siis käyty studiossa.

— Miten murhaaja on päässyt sisään?

— Joko avaimella tai sitten Lamberg on päästänyt hänet sisään, Wallander vastasi.

— Joka tapauksessa näyttää siltä, että se ei ole ollut murto, Nyberg sanoi. Sekä ovi että lukko ovat ehjiä. Mitään ei myöskään ole varastettu. Koko tapaus on hyvin kummallinen.

Wallander kääntyi Anna Höglundin puoleen.

— Miten Lambergin vaimo suhtautui, kun kerroit hänelle, että hänen miehensä on murhattu? hän kysyi.

— Elisabeth Lamberg tietysti järkyttyi, Anna Höglund vastasi. Hän ja hänen miehensä nukkuivat eri huoneissa. Hän ei siis huomannut, milloin hänen miehensä tuli kotiin, jos tämä oli ulkona myöhään illalla. He olivat syöneet puoli seitsemän aikaan. Lamberg oli lähtenyt studiolle vähän ennen kahdeksaa. Rouva Lamberg oli mennyt nukkumaan heti kello yhdentoista jälkeen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuka olisi voinut tehdä murhan. Hän väitti, että hänen miehellään ei ollut vihamiehiä.

Wallander nyökkäsi.

— Nyt sitten tiedämme sen, hän sanoi. Meillä on kuollut valokuvaaja, mutta mitään muuta meillä ei ole.

Hän katsoi toisia. Martinsson haukotteli.

Kello oli kymmenen aamupäivällä tässä sateisessa kaupungissa, jossa oli tapahtunut murha.

Valokuvakansio

Pari tuntia myöhemmin Wallander palasi Lambergin studiolle.

Studion ulkopuolelle oli kokoontunut paljon ihmisiä.

Wallander tunsi monia heistä.

Hän nyökkäili ja tervehti mutta ei vastannut kysymyksiin.

Nyberg seisoi studiossa kahvikuppi kädessään. Ruumis oli poissa, vain suuri veriläikkä oli jäljellä.

— Olemme löytäneet melko paljon jalanjälkiä, Nyberg kertoi.

— Hyvä, Wallander sanoi.

Hän meni studion läpi takahuoneeseen.

Hän riisui takkinsa ja katsoi  ympärilleen. Hän avasi radion, josta alkoi kuulua klassista musiikkia. Sen jälkeen hän alkoi tutkia kirjoituspöydän laatikoita. Hän ei löytänyt mitään outoa. Vaikutti siltä, että Lamberg oli elänyt tavallista elämää.

Wallander kumartui ja avasi alimmaisen laatikon. Siellä oli valokuvakansio. Hän nosti sen pöydälle ja avasi ensimmäisen sivun. Hämmästyneenä hän katsoi pientä, yksinäistä valokuvaa, joka oli liimattu keskelle sivua.

Valokuva ei ollut passikuvaa suurempi. Wallander muisti, että hän oli nähnyt suurennuslasin jossakin laatikossa. Hän etsi sen, sytytti valon kirjoituspöydän lamppuun ja tutki tarkasti kuvaa.

Kuvassa oli Yhdysvaltain entinen presidentti Ronald Reagan.

Mutta kuvassa oli jotain outoa. Kuvan kasvot oli muutettu ja vääristelty.

Presidentin kuvasta oli tehty vastenmielisen ruma.

Kuvan viereen oli kirjoitettu musteella päivämäärä: 10. elokuuta 1984.

Wallander käänsi sivua. Siellä oli samanlainen yksinäinen, pieni valokuva liimattuna keskelle sivua. Tällä kertaa se oli erään Ruotsin entisen pääministerin kuva. Hänet tunnisti kyllä, mutta kasvot oli muutettu. Ne olivat rumat ja vääristyneet. Kuvan vieressä oli päivämäärä.

Hän selasi kansiota. Jokaisella sivulla oli samanlainen valokuva. Wallander tunsi useimmat, mutta ei kaikkia.

Wallander ei ymmärtänyt näitä kuvia.

Miksi Simon Lambergilla oli tämä kummallinen valokuvakansio? Miksi hän oli käsitellyt valokuvia ja muuttanut miesten kasvot? Simon Lamberg ei ehkä ollutkaan niin tavallinen ihminen. Ehkä hänen elämässään oli muitakin salaisuuksia. Millainen ihminen hän oikeastaan oli ollut?

Wallander käänsi jälleen uuden sivun. Äkkiä hän veti syvään henkeä. Hänen oli vaikea uskoa silmiään. Samalla hetkellä Anna Höglund astui huoneeseen.

— Katsopa tätä, Wallander sanoi.

Hän osoitti valokuvaa. Anna Höglund kumartui Wallanderin olkapään yli.

— Sehän olet sinä, hän sanoi hämmästyneenä.

— Niin, se olen minä, Wallander vastasi. Ehkä se olen minä.

Kuva oli otettu jostain lehdestä. Se oli kuva hänestä, mutta ei kuitenkaan ollut. Hän ei ollut itsensä näköinen. Hän näytti kuvassa yhtä kammottavalta kuin muutkin henkilöt muissa kuvissa.

Leski

Wallander, Anna Höglund ja Nyberg olivat valokuvaamon takahuoneessa. He selasivat Lambergin valokuvakansiota. Viimeinen kuva oli tehty edellisenä päivänä. Kuvassa oli Ruotsin pääministerin kasvot.

— Lambergin on täytynyt olla sairas, Nyberg sanoi.Vain mielisairas ihminen tekisi jotain tällaista.

— Minkähän takia minä olen kansiossa kaikkien poliitikkojen ja presidenttien joukossa, Wallander sanoi.Se ei tunnu lainkaan mukavalta.

Wallander tunsi voivansa pahoin, kun hän tuli kadulle. Kävely sateessa auttoi ja hänen vointinsa parani.

Hän ajatteli yhä valokuvakansiota ja omaa kuvaansa siinä. Vain hullu voisi tehdä jotain sellaista. Hän päätti käydä rouva Lambergin luona esittämässä joitakin kysymyksiä.

Hän ajoi autollaan Laventelitielle, jolla Elisabeth Lamberg asui. Talon ympärillä oli hyvin hoidettu puutarha. Hän soitti ovikelloa. Nainen, joka tuli avaamaan, oli hyvin kalpea.

Wallander esitteli itsensä.

— Anteeksi, että häiritsen, hän sanoi. Otan osaa.

— Kiitos, nainen sanoi.

He menivät olohuoneeseen.

— Tiedätkö, kuka on surmannut mieheni? Elisabeth Lamberg kysyi.

Wallander puisteli päätään.

— Meillä ei ole selviä johtolankoja vielä, mutta kyseessä ei ole murto, hän sanoi. Murhaajalla on täytynyt olla oma avain tai miehenne on päästänyt hänet sisään.

— Simon oli aina hyvin varovainen, Elisabeth Lamberg sanoi. Hän ei olisi avannut ovea kenellekään tuntemattomalle, ei ainakaan illalla.

— Ehkä se oli joku, jonka hän tunsi, Wallander sanoi.

— Onko teillä lapsia? hän kysyi sitten.

— Tytär, Matilda. Hän on 24-vuotias.

— Hän ei varmaan asu enää kotona? Wallander sanoi.

Rouva Lamberg istui hiljaa pitkän aikaa ennen kuin vastasi.

— Matilda syntyi vaikeasti vammaisena. Hoidimme häntä kotona neljä vuotta. Sen jälkeen se ei enää ollut mahdollista. Nyt hän asuu vammaisten hoitokodissa. Hän ei selviä yksin, vaan tarvitsee apua kaikessa. Simon ei halunnut pitää häntä kotona. Se oli hänen päätöksensä, ei minun. Teimme hänen päätöksensä mukaan.

Wallander ei tiennyt, mitä hän olisi sanonut. Hän näki Elisabeth Lambergin silmissä tuskaa ja surua.

— Kuka olisi halunnut surmata miehesi ? Wallander kysyi.

— En tiedä, rouva Lamberg vastasi. En oikeastaan tuntenut miestäni. Hän muuttui vieraaksi, kun oli antanut pois tyttäremme. Silloin äkkiä tajusin, että en enää tuntenut häntä.

— Mutta siitä on 20 vuotta! Wallander sanoi. Te olette olleet naimisissa kaikki nämä vuodet.

— Joistakin asioista ei pääse yli, rouva Lamberg sanoi. Hän tuntuu edelleen vieraalta. En tiennyt, millainen hän oli sisimmältään. Asuimme yhdessä. Siinä kaikki.

Wallander mietti ennen kuin jatkoi.

— Sinulla ei siis ole mitään aavistusta siitä, kuka surmasi miehesi tai miksi hänet murhattiin?

— Ei, Elisabeth Lamberg vastasi.

Wallander ajatteli, että oli aika esittää tärkein kysymys.

— Löysimme studiosta valokuvakansion, hän aloitti. Siinä oli tunnettujen miesten valokuvia. Minunkin kuvani oli siellä. Tiedätkö mitään kansiosta?

— En.

— Miehesi oli muuttanut kuvia, Wallander jatkoi.Hän on käyttänyt tuntikausia kuvien muuttamiseen. Sinä et siis tiedä siitäkään mitään?

— En.

Wallander uskoi, että vaimo puhui totta. Tämä ei todellakaan tiennyt paljoakaan miehestään.

Wallander nousi tuolista. Hänellä ei ollut muuta kysyttävää. Elisabeth Lamberg saattoi hänet ulko-ovelle.

— Miehelläni oli paljon salaisuuksia, rouva Lamberg sanoi äkkiä.

Wallander ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi, istui autoonsa ja ajoi kotiin. Myöhemmin illalla hän muisteli, mitä rouva Lamberg oli sanonut. Mitä tämä oli oikeastaan tarkoittanut sillä, että Simonilla oli paljon salaisuuksia. Aivan kuin studion takahuone olisi vain yksi niistä. Oliko muita salaisuuksia, joita he eivät olleet löytäneet?

Kello oli vähän yli yhdentoista, kun Wallander nukahti.

Neljä minuuttia yli puolenyön soi puhelin. Unenpöpperössä hän nosti kuulokkeen ja vastasi.

Soittaja oli mies. Hän esitteli itsensä ja kertoi, että hän oli ulkona koiran kanssa.

— Näin äsken, että joku hiipi sisälle Lambergin valokuvaliikkeeseen, kuiskasi ääni puhelimessa.

Mies puhui rätisevään matkapuhelimeen. Äkkiä puhelu katkesi.

Wallander jäi istumaan kuuloke kädessä.

Sitten hän nousi nopeasti ja alkoi pukea.

Pakeneva mies

Wallander kiirehti puolijuoksua Lambergin studiolle.

Matka kesti neljätoista minuuttia.

Kun hän tuli perille,  hän huomasi heti miehen koiran kanssa.

Miehen nimi oli Lars Beckman, ja hän oli 70-vuotias.

Mies oli sama, joka oli auttanut siivooja Hilda Anderssonia aamulla.

Hän oli soittanut poliisille, kun siivooja oli löytänyt Lambergin ruumiin.

— Asun tässä lähellä, mies kertoi. Käyn koiran kanssa ulkona aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Hetki sitten näin miehen, joka meni studion ovesta sisään.

— Onko hän vielä sisällä? Wallander kysyi.

— On, kukaan ei ole tullut ulos, mies vastasi.

Wallander otti kännykkänsä. Hän soitti Nybergille ja pyysi tätä tulemaan heti Lambergin studiolle.

Nyberg tuli nopeasti paikalle. Wallander kertoi, mitä oli tapahtunut.

— Joku oli sisällä valokuvausliikkeessä.

He alkoivat kävellä varovasti kohti valokuvausliikettä. Samalla hetkellä ovi avautui ja ulos tuli mies.

He eivät nähneet hänen kasvojaan pimeässä, mutta he näkivät, että mies oli huomannut heidät.

Hetken aikaa mies seisoi aivan hiljaa paikallaan.

Sitten hän alkoi juosta kovaa vauhtia.

Wallander seurasi. Hän juoksi niin lujaa kuin pystyi, mutta hän ei ollut yhtä nopea. Välimatka kasvoi.

Mies kääntyi oikealle kohti puistoa. Wallander seurasi häntä.

Äkkiä Wallander kompastui ja kaatui.

Hän löi toisen polvensa katuun. Housunpolveen tuli repeämä. Hän nousi ja jatkoi juoksemista, mutta jalkaan sattui. Wallander jäi yhä enemmän jälkeen. Hän näki pakenevan miehen katoavan kulman taakse. Hän yritti lisätä vauhtia.

Mies odotti häntä kulman takana. Raju isku osui suoraan Wallanderin kasvoihin. Hän ei ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Kaikki musteni. Hän pyörtyi.

Kun Wallander heräsi, kesti hetken ennen kuin hän tajusi, missä oli. Hän nousi seisomaan. Vasenta poskea jomotti. Hän tunsi kielellään, että yksi hammas oli irronnut. Polvea särki. Päätä särki.

Mies oli tietysti kadonnut. Sen sijaan Nyberg oli paikalla.

— Poliisiauto tulee pian, Nyberg sanoi. Meidän täytyy viedä sinut sairaalaan.

Wallanderin vammat eivät olleet vakavia. Hän pääsi sairaalasta neljältä aamulla. Hän meni heti Lambergin studiolle. Nyberg oli jo siellä.

— Mitään ei ole viety tai siirretty, Nyberg ilmoitti. Lukko on ehjä. Miehellä on täytynyt olla avain. Muistan, että lukitsin oven hyvin eilen illalla.

— Voit mennä kotiin lepäämään, Wallander sanoi.

— Sinunkin pitäisi, Nyberg sanoi.

— Tiedän, Wallander sanoi. Jään tänne vielä hetkeksi.

Nyberg lähti kotiin. Wallander oli yksin studiossa. Hän meni takahuoneeseen.

Kaikki oli samalla tavalla kuin hän muisti. Hän meni kirjoituspöydän luo ja avasi laatikot.

Mitään ei ollut poissa tai siirretty. Hän avasi radion. Hän odotti, että sieltä olisi tullut klassista musiikkia. Sen sijaan sieltä tuli rämisevää rokkia.

Wallander mietti. Radio oli asetettu kanavalle, josta tuli vain klassista musiikkia. Nyt se oli toisella kanavalla.

Joku oli vaihtanut kanavan. Oli vain yksi mahdollisuus.

Tuntematon mies oli vaihtanut kanavaa.

Kysymys kuului: miksi?

Virsikirja ja matka

Myöhemmin päivällä Martinsson tuli Wallanderin huoneeseen. Hänen ilmeestään näkyi, että jotain tärkeää oli tapahtunut.

— Emme löytäneet miestä, joka löi sinua yöllä, Martinsson sanoi. Mutta joku näki hänet puutarhassa Puusepänkadulla. Siellä asuu nuori perhe, jonka nimi on Zoran. Rouva oli hereillä. Hän näki miehen ikkunasta. Kun hän meni ulos aamulla, hän löysi jotain juuri siitä paikasta, jossa mies oli seissyt.

— Mitä hän löysi? Wallander kysyi.

— Tule mukaan niin näet, Martinsson sanoi.

Wallander seurasi Martinssonia tämän huoneeseen. Kirjoituspöydällä oli virsikirja.

— Tämänkö nainen löysi? Wallander kysyi. Virsikirja! Miksi hän toi sen tänne?

— Jaa, miksi ei, Martinsson vastasi. Kaupungissa on tapahtunut murha. Hän oli nähnyt oudon henkilön puutarhassa keskellä yötä. Aamulla hän löysi puutarhasta virsikirjan ja toi sen tänne.

— Kuka hemmetissä kulkee keskellä yötä virsikirja mukanaan? Wallander ihmetteli.

— Ja kuka pudottaa sen puutarhaan sen jälkeen, kun on lyönyt poliisin tajuttomaksi, Martinsson lisäsi.

— Antaa Nybergin huolehtia virsikirjasta, Wallander sanoi. Ja kiitä Zoranin perhettä avusta.

Kun Martinsson oli mennyt, Wallander ajoi Elisabeth Lambergin luo. Hän huomasi uudelleen, kuinka kalpea tämä oli. He menivät istumaan olohuoneeseen.

— Viime kerralla sanoit, että miehelläsi oli monia salaisuuksia, Wallander aloitti. Mitä oikein tarkoitit?

— Hän oli salaperäinen ihminen, sulkeutunut. Koskaan ei tiennyt, mitä hän ajatteli. En ollut koskaan täysin varma, millainen hän oikeastaan oli.

— Oliko miehesi sellainen jo silloin, kun tapasitte, Wallander kysyi.

— Ei, ei ollut, Elisabeth Lamberg vastasi. Hän muuttui paljon. Se alkoi, kun Matilda syntyi.

— 24 vuotta sitten?

— Niin, vaikka ei ehkä heti. Sanotaan, että hän alkoi muuttua 20 vuotta sitten, suunnilleen silloin, kun annoimme Matildan pois. Ensin luulin, että hän oli surullinen tyttäremme takia. Mutta kun muutos paheni, en enää tiennyt, mistä oli kysymys.

— Millä tavalla tilanne paheni? Wallander kysyi.

— Simon muuttui vielä salaperäisemmäksi ja sulkeutuneemmaksi. Se tapahtui noin seitsemän vuotta sitten.

— Mitä silloin tapahtui? Wallander kysyi.

— Se voi liittyä jotenkin matkaan, jonka hän teki silloin, rouva Lamberg vastasi. Hänellä oli kahden viikon loma, ja hän lähti ryhmämatkalle Itävaltaan. Matka tehtiin linja-autolla.

— Etkö sinä ollut mukana? Wallander kysyi.

— Ei, hän halusi matkustaa yksin. Enkä halunnutkaan mukaan. Kun Simon palasi kotiin, hän oli aivan muuttunut. Hän vaikutti sekä iloiselta että surulliselta yhtä aikaa. Kun kysyin, miten matka oli mennyt, hän tuli hyvin vihaiseksi. Hän sai raivokohtauksen.

Wallander otti esiin muistikirjansa.

— Milloin tämä tarkasti tapahtui? hän kysyi.

— Helmikuussa tai maaliskuussa 1987. Luulen, että matkan järjestäjä oli matkatoimisto Markresor.

Wallander kirjoitti muistikirjaansa.

— Uskoiko miehesi Jumalaan? hän äkkiä kysyi.

— Ei, Elisabeth Lamberg vastasi hämmästyneenä. Sitä en osaa kuvitella.

Wallander pani muistikirjan taskuunsa ja nousi.

Hän pyysi nähdä Simon Lambergin huoneen. Hän tutki huonetta huolellisesti kaksi tuntia, mutta ei löytänyt mitään mielenkiintoista. Siellä ei ollut mitään, mikä voisi liittyä murhaan.

Hän sanoi näkemiin Elisabeth Lambergille ja ajoi takaisin poliisiasemalle.

Jotakin tapahtui Itävallan matkan aikana seitsemän vuotta sitten, Wallander ajatteli.

Hänen täytyi ottaa tarkemmin selvää matkasta.

Matilda

Wallander kertoi Anna Höglundille Lambergin Itävallan matkasta. Tämä lupasi hankkia lisää tietoja siitä.

Anna Höglund oli käynyt hoitokodissa, jossa Lambergin vammainen tytär Matilda asui. Hän oli puhunut laitoksen johtajan kanssa ja saanut selville jotain kummallista.

Simon Lamberg ei ollut koskaan käynyt katsomassa tytärtään hoitokodissa. Sitä vastoin tytön äidillä oli tapana käydä kerran viikossa, yleensä lauantaisin.

— Sain tietää jotain muutakin, Anna Höglund sanoi. Joskus Matildan luona käy toinenkin nainen, tuntematon. Kukaan ei tiedä, kuka hän on.

Wallander mietti. Tuntematon nainen.

Äkkiä hänelle tuli voimakas tunne. Hän oli varma. He olivat viimeinkin löytäneet johtolangan.

Wallander päätti lähteä heti hoitokotiin, jossa Matilda oli. Perillä hän kysyi johtajaa. Hänet ohjattiin johtajan toimistoon.

— Oletan, että olet tullut tänne kysymään Matilda Lambergista, johtaja sanoi.

— Kyllä, mutta eniten minua kiinnostaa nainen, joka käy hänen luonaan. Se toinen, joka ei ole hänen äitinsä, Wallander vastasi.

Johtaja näytti levottomalta.

— Onko hänellä jotain tekemistä murhan kanssa? hän kysyi.

— En usko, Wallander vastasi, mutta mietin kuitenkin, kuka hän on.

— Matildan luona käy vähän vieraita, johtaja kertoi. Aluksi vain hänen äitinsä kävi hänen luonaan. Matilda tuskin huomaa, jos hän saa vieraita. Hän on sekä sokea että kuuro. Mutta onhan se silti hauskaa, että hänellä käy vieraita.

— Milloin toinen nainen alkoi käydä täällä? Wallander kysyi.

Johtaja mietti.

— Seitsemän vuotta sitten, hän vastasi. Hän käy täällä hyvin epäsäännöllisesti. Joskus vierailujen välillä saattaa olla jopa puoli vuotta.

— Eikö hän ole koskaan sanonut nimeään? Wallander kysyi.

— Ei koskaan. Hän sanoo vain, että hän tuli tapaamaan Matildaa. Elisabeth Lamberg on tietysti ihmetellyt, kuka nainen oikein on. Hän on pyytänyt meitä soittamaan, kun nainen on täällä. Ongelma on, että naisen vierailut ovat aina hyvin lyhyitä. Elisabeth Lamberg ei ole koskaan ehtinyt paikalle ajoissa.

— Osaatko kuvailla naista? Wallander kysyi.

— Hän on 40 ja 50 vuoden välillä, johtaja sanoi. Hoikka, ei erityisen pitkä. Yksinkertaiset mutta siistit vaatteet. Vaalea, lyhyt tukka. Hän ei käytä meikkiä.

Wallander kirjoitti muistiin. Sitten hän nousi.

— Etkö halua tavata Matildaa? johtaja kysyi.

— Ei, valitettavasti en ehdi, Wallander vastasi.

Hän sanoi näkemiin ja meni autolleen. Hän oli juuri käynnistänyt moottorin, kun matkapuhelin soi. Soittaja oli Anna Höglund.

— Olen saanut kiinni bussinkuljettajan, joka ajoi bussia Itävallan retkellä, kun Lamberg oli mukana, Anna Höglund kertoi. Kuljettajalla on lista kaikista matkustajista. Sitä paitsi hänellä on valokuvia juuri siltä matkalta. Kuvat on ottanut Simon Lamberg.

— Hyvä, Wallander sanoi. Menemme hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.

Ensin Wallanderin oli kuitenkin tehtävä toinen tärkeä vierailu. Se ei voinut odottaa.

Hän ajoi suoraan Elisabeth Lambergin luo.

Hänellä oli kysymys, johon hän halusi vastauksen heti.

Tuntematon nainen

Elisabeth Lamberg oli tekemässä puutarhatöitä. Hänellä oli aurinkolasit. Sää oli kaunis. Aurinko paistoi.

— Anteeksi, että häiritsen jälleen, Wallander sanoi. Minulla on kysymys, joka ei voi odottaa.

Hän kertoi, että hän oli ollut hoitokodissa ja kuullut tuntemattomasta naisesta, joka kävi Matildan luona.

— Kun puhuimme Matildasta viimeksi, et maininnut lainkaan naista, Wallander jatkoi. Ihmettelin sitä. Se teki minut myös uteliaaksi.

— Luulin, että se ei ole tärkeää, Elisabeth Lamberg sanoi.

— Minusta tuntuu, että tiedät, kuka nainen on. Et vain halua puhua hänestä, Wallander sanoi.

Rouva Lamberg otti aurinkolasit ja katsoi Wallanderia.

— En tiedä, kuka hän on, rouva Lamberg sanoi. Olen yrittänyt ottaa selvää, mutta en ole onnistunut.

— Minusta on kummallista, että et kertonut hänestä, Wallander sanoi.

— Ymmärrän, että olisi pitänyt, Elisabeth Lamberg sanoi.

— Olet varmasti ihmetellyt, kuka nainen on ja miksi hän käy Matildan luona, Wallander sanoi.

— Tietysti olen ihmetellyt. Siksi annoin hänen myös jatkaa vierailuja. Uskoin, että jonakin päivänä ehtisin sinne ja saisin selville, kuka hän on, rouva Lamberg sanoi.

— Kysyitkö koskaan mieheltäsi hänestä? Wallander kysyi.

— Miksi olisin kysynyt? Elisabeth Lamberg sanoi. Mieheni ei ollut kiinnostunut Matildasta.

Wallanderilla oli tunne, että Simon Lambergin ja tuntemattoman naisen välillä oli yhteys. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut rouva Lambergille.

Myöhään iltapäivällä Wallander ja Anna Höglund menivät tapaamaan kuljettajaa, joka oli ajanut bussia Itävallan matkalla.

Kuljettajan nimi oli Anton Eklund.

Hän oli voimakasrakenteinen, harmaatukkainen mies.

Mies pyysi heitä astumaan sisään. Kahvi oli katettu valmiiksi. Hänellä oli lista matkustajista, jotka olivat olleet mukana Itävallan matkalla. Wallander otti palan sokerikakkua. Sitten hän tutki nimilistaa.

Listassa oli 32 nimeä. Hän löysi heti Lambergin nimen. Muut nimet olivat tuntemattomia. Hän antoi listan Anna Höglundille ja kääntyi Eklundia kohti.

— Sinulla on kai valokuvia matkalta, hän sanoi.

— Kyllä, Lamberg otti paljon valokuvia. Kun olimme palanneet kotiin, hän lähetti minulle nipun niitä.

Nipussa oli 19 valokuvaa. Wallander katsoi niitä tarkasti, tutki yksityiskohtia ja kasvoja. Äkkiä hän pani merkille naisen kasvot, jotka olivat melkein joka kuvassa. Nainen katsoi kohti kameraa ja hymyili.

Wallanderille tuli tunne, että hän tunsi naisen.

Että hän oli nähnyt tämän aikaisemmin.

Hän antoi kuvat Anna Höglundille ja jatkoi keskustelua Eklundin kanssa.

— Mitä muistat Lambergista? hän kysyi.

— Aluksi en kiinnittänyt häneen juuri huomiota, Eklund vastasi.Mutta sitten tapahtui yhtä ja toista. Lamberg alkoi viihtyä erään mukana olleen naisen seurassa. He rakastuivat. En tiedä, oliko se kovin sopivaa. Nainen oli naimisissa, ja hänen miehensä oli mukana matkalla. Sitten oli vielä yksi asia…

— Mikä? Wallander kysyi.

— Nainen oli papin rouva. Hänen miehensä oli pappi, Eklund vastasi.

Wallanderille tuli heti mieleen virsikirja, jonka pakeneva mies oli pudottanut puutarhaan. Hän osoitti valokuvia. Hän osoitti naista, joka vaikutti tutulta.

— Onko se hän? hän kysyi.

— Kyllä, hän se on, Eklund vastasi.Hän on papin rouva.

Äkkiä Wallander tiesi, kuka nainen oli.

— Mikä papin ja hänen vaimonsa nimi on? hän kysyi.

— Söderman. Miehen nimi on Anders ja vaimon nimi on Louise, Eklund vastasi. Heidän osoitteensa oli listassa. He asuivat Lundissa.

— Voimmeko ottaa valokuvat lainaksi? Wallander kysyi.

Eklund nyökkäsi. Poliisit kiittivät avusta ja kahvista. He kiirehtivät kadulle ja astuivat autoon.

Wallander soitti Martinssonille.

Hän pyysi ottamaan selvää, oliko Söderman vielä pappi ja asuiko hän Lundissa. Sitten hän kääntyi Anna Höglundiin päin.

— Tämän naisen ulkonäkö sopii kuvaukseen tuntemattomasta naisesta, jolla on tapana vierailla Matildan luona, Wallander sanoi. Meidän on ajettava hoitokotiin ja näytettävä valokuvia siellä. Olen melkein varma siitä, että se on hän.

— Luuletko, että hän on myös murhaaja? Anna Höglund kysyi.

Wallander oli hetken hiljaa.

— En, hän sanoi sitten. Mutta se voisi olla hänen miehensä.

Anna Höglund katsahti hämmästyneenä Wallanderia.

— Tarkoitatko, että pappi olisi murhannut Lambergin? hän kysyi.

Wallander nyökkäsi.

— Miksei, hän sanoi. Papitkin ovat ihmisiä. Se voisi hyvinkin olla pappi.

Äkkiä hänelle tuli mieleen toinen asia. Lamberg oli kuollut kovasta iskusta takaraivoon. Ruumiin tutkineen lääkärin mukaan haavassa oli metallin jälkiä. Haavaan oli jäänyt pieniä hiukkasia messinkiä. Murha-aseen on täytynyt olla painava messinkinesine. Kirkoissa on usein kynttilänjalkoja ja muita messinkiesineitä. Murhaaja voisi hyvinkin olla pappi.

He ajoivat hoitokotiin ja tapasivat hoitokodin johtajan. He näyttivät valokuvaa.

— Kyllä, hän on nainen, joka käy tapaamassa Matildaa, johtaja vahvisti.

Anna Höglund ja Wallander kiirehtivät nopeasti poliisiasemalle ja suoraan Martinssonin luo.

— Anders Söderman on edelleen pappina Lundin lähellä, Martinsson ilmoitti. Tosin hän on nyt sairaslomalla.

— Miksi? Wallander kysyi.

— Henkilökohtaisen syyn takia. Hänen vaimonsa kuoli kuukausi sitten.

Wallander ei tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella.

Papin rouva Louise Söderman oli kuollut.

Miten hän oli kuollut?

Pappi

Liittyikö hänen kuolemansa jotenkin Simon Lambergin murhaan?

Papin rouva ja Lamberg olivat rakastuneet bussimatkalla Itävaltaan seitsemän vuotta sitten.

Olivatko he tavanneet sen jälkeen?

Miksi papin rouva oli tehnyt vierailuja hoitokotiin Matildan luo?

Kysymyksiä oli paljon. Ehkä pappi, Anders Söderman, voisi antaa vastauksen niihin.

Seuraavana aamuna Wallander ja Martinsson lähtivät Lundiin. He etsivät talon, jossa Söderman asui.

Wallander soitti ovikelloa. Hän soitti useita kertoja, mutta kukaan ei tullut avaamaan.

— Odota tässä, hän sanoi Martinssonille. Kirkko on aivan lähellä. Ajan sinne katsomaan, onko Söderman siellä.

Sinä jäät tähän vahtimaan taloa. Meillä on puhelimet. Soita, jos hän ilmestyy tänne.

Wallander ajoi kirkolle. Kirkon ovi oli auki. Wallander meni sisään ja sulki oven perässään.

Sisällä oli hyvin hiljaista. Äänet eivät päässeet ulkoa paksujen seinien sisäpuolelle. Wallander käveli eteenpäin. Aurinko paistoi kirkon maalattujen ikkunoiden läpi.

Ensimmäisellä penkkirivillä lähellä alttaria, istui mies. Hän oli kumartunut eteenpäin ja rukoili.

Vasta kun Wallander tuli hänen luokseen, mies nosti katseensa.

Wallander tunsi hänet bussinkuljettajan valokuvista.

Hän oli Anders Söderman, pappi.

Mies näytti väsyneeltä.

Hän ei ollut ajanut partaansa, silmissä oli tyhjä katse.

— Oletko sinä Anders Söderman? Wallander kysyi.

Mies katsoi vakavana häntä.

— Kuka sinä olet? hän kysyi.

— Nimeni on Kurt Wallander ja olen poliisi. Haluan puhua kanssasi.

— Minulla on surua. Sinä häiritset minua. Jätä minut rauhaan! mies huusi vihaisena.

— Tiedän, että vaimosi on kuollut, Wallander sanoi rauhallisesti. Haluan puhua siitä kanssasi.

Söderman nousi kiivaasti. Hänen katseessaan oli nyt villi kiilto.

— Mitä oikein haluat, hän huusi.

Wallander ei vastannut. Hän näki sivupöydällä kaksi isoa kynttilänjalkaa. Ne olivat messinkiä.

Toinen kynttilänjalka oli vahingoittunut. Siitä puuttui yksi haara.

Pappi näki Wallanderin katsovan vahingoittunutta kynttilänjalkaa. Samassa hän hyökkäsi.

Hyökkäys yllätti Wallanderin täysin.

Söderman heittäytyi karjaisten Wallanderin päälle.

Hän puristi sormensa Wallanderin kurkun ympärille.

Söderman oli vahva, tai viha teki hänet vielä vahvemmaksi.

Hän huusi koko ajan, että Simon Lambergin oli kuoltava.

Wallander taisteli kaikin voimin vastaan.

Rajulla ponnistuksella hän pääsi irti otteesta.

Pappi hyökkäsi uudelleen hänen kimppuunsa kuin eläin, joka taistelee hengestään.

Taistelun aikana he tulivat lähelle pöytää, jolla kynttilänjalat olivat.

Wallander sai käteensä toisen niistä.

Hän löi kynttilänjalalla pappia kasvoihin, ja tämä lyyhistyi kasaan.

Ensin Wallander luuli, että hän oli tappanut Södermanin.

Sitten hän huomasi, että pappi hengitti edelleen. Vapisevin sormin hän näppäili Martinssonin  puhelinnumeron.

— Olen kirkossa, Wallander sanoi. Ota taksi ja tule tänne.

— Onko Söderman siellä? Martinsson kysyi.

— Kyllä, hän on täällä. Kaikki on ohi.

Hulluus

Joitakin päiviä myöhemmin Wallander ja muut poliisit istuivat samassa huoneessa poliisiasemalla. Oli aika tehdä yhteenveto siitä, mitä oli tapahtunut. Wallander oli kuulustellut Södermania useita tunteja. Hän tiesi nyt suurimman osan.

Itävallan matkan jälkeen Simon Lamberg ja Louise Söderman olivat tavanneet salaa. Louisen mies ei ollut tiennyt mitään. Hän oli saanut kaiken selville vasta, kun hänen vaimonsa oli sairastunut vakavasti syöpään. Louise oli ennen kuolemaansa kertonut miehelleen suhteesta Simon Lambergiin.

Pappi Södermanille tieto oli ollut järkytys.

Hän oli murtunut täysin. Hänen mielenterveytensä oli pettänyt.

Hän oli ollut sekaisin surusta, vihasta ja epätoivosta.

Hän oli alkanut uskoa, että Simon Lamberg oli syyllinen kaikkeen, jopa hänen vaimonsa kuolemaan.

Söderman oli jäänyt sairaslomalle.

Hän oli muuttanut asumaan hotelliin Ystadiin.

Hän oli tarkkaillut Lambergin valokuvausliikettä.

Hän oli seurannut myös siivoojaa, Hilda Anderssonia.

Jollakin tavalla hän oli saanut siivoojan avaimen. Hän oli tehnyt kopion avaimesta ja palauttanut alkuperäisen siivoojalle, ennen kuin tämä oli huomannut mitään.

Hän oli mennyt omalla avaimellaan valokuvausliikkeeseen ja lyönyt Lambergia messinkisellä kynttilänjalalla, jonka hän oli ottanut kirkosta.

Söderman ei ollut varma, oliko Lamberg kuollut hänen iskustaan.

Siksi hän oli mennyt liikkeeseen toisen kerran.

Hänen piti varmistaa, että Lamberg todella oli kuollut.

Hän oli mennyt myös takahuoneeseen.

Hän oli ollut surusta ja vihasta sekaisin. Hän oli kuvitellut, että Jumala puhuisi hänelle radion kautta. Hän oli käännellyt radion nappuloita, mutta kaikilta kanavilta oli tullut vain rock-musiikkia.

Lambergin valokuvakansiolla ei ollut mitään tekemistä murhan kanssa.

Lamberg ei vain ollut pitänyt poliitikoista tai muista, joilla oli valtaa.

Siksi hän oli leikellyt ja pienentänyt heidän kuviaan.

— Miksi Louise kävi vierailulla Matildan luona, Anna Höglund kysyi.

— Sitä emme saa koskaan tietää, Wallander sanoi. Emme myöskään saa koskaan tietää, miksi valokuvaaja ja papinrouva rakastuivat toisiinsa.

Wallander katsoi ulos ikkunasta. Ulkona paistoi aurinko. Näytti siltä, että kevät oli todella tullut.

— Aina jää salaisuuksia, joita emme saa selville. Ehkä on hyvä niin, Wallander sanoi.

Послать ссылку в:
  • Добавить ВКонтакте заметку об этой странице
  • Facebook
  • Twitter
  • LiveJournal
  • Одноклассники
  • Blogger
  • PDF

Постоянная ссылка на это сообщение: http://www.suomesta.ru/2013/01/23/valokuvaajan-kuolema/

2 комментария

  1. Вита

    Спасибо за текст — пригодился. В электронном виде удобно переводить.

  2. Ирина

    Спасибо. Переводить удобно. Готовиться к ответу на курссах финского тоже удобно. Экономишь время. Запоминаешь суть быстрее.

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *